Maailmankartan laajeneminen.
Kartan huomasimme Keskiajan lopulla kehittyneen kahteen suuntaan. Oppineet maantieteilijät saivat käsiinsä vanhain kreikkalaisten kartat ja alkoivat Ptolemaioksen johdolla piirtää uusia maailmankarttoja, jotka eivät olleet suuresti muuta kuin jäljennöksiä; purjehtijat sitä vastoin alkoivat laatia rannikkokarttoja omien havaintojensa nojalla käytännöllisen merenkulun tarpeiksi. Ptolemaioksen kartta perustui tähtitieteelliseen paikanmääräykseen, joka teoretisesti olisikin ollut oikeampi, jos havaintokeinot olisivat olleet riittävän tarkat; purjehtijat sitä vastoin perustivat merikorttinsa kompassin osotuksiin (I, s. 400), ja siten keräsivät sangen arvokkaan aineiston, josta koottiin maantieteen silloiseen kantaan nähden erinomainen karttakuva Välimeren maista ja vähemmässä määrin muustakin Europasta.
Se valtava maantuntemuksen laajennus, joka tapahtui suurten löytöretkien aikakaudella, oli kokonaan purjehtijain ansio ja heidän keksimäänsä menetelmää käyttäen tapahtui löytöjen kartotus. Sekä portugalilaiset että espanjalaiset merenkulkijat kokosivat tarkkoja purjehdusosotuksia ja laativat karttoja retkistään, ja näitä purjehduskarttoja yhdistämällä saatiin ensimäiset karttakuvat Uuden maailman ja Etelä-Aasian ja Afrikan rannoista. Oppineet julkaistessaan yhä uusia ja uusia painoksia Ptolemaioksen maantiedeteoksesta alkoivat vähitellen ottaa huomioon näitä käytännön miesten havaintoja ja täydentää sitä. Tämä olikin suoranainen pakko. kun klassillisissa auktoreissa ei ollut minkäänlaisia tietoja niin lukuisista ja suurista uusista maista ja meristä. Kuudennentoista vuosisadan jälkipuoliskolla oppineet vihdoin kokonaan vapautuivat vanhoista kaavoista ja kartotustiede edistyi jättiläisaskelin Mercatorin ynnä muiden eteväin tutkijain toimesta. Mutta sitkeästi vanhat käsitykset pitivät puoliaan ja kappale kappaleelta olivat piintyneet maantieteelliset ennakkoluulot revittävät. Joku niistä pysyi voimassa vielä seuraaviinkin vuosisatoihin, kuten esim. usko suuren etelämanteren olemassa oloon. Sitä ei ole ihmettelemistä. Kuudennentoista vuosisadan tiedoilla ei vielä voitu kyllin tarkkaan arvostella niiden perusteiden hataruutta, jotka saivat Ptolemaioksen piirtämään manteren Intian meren eteläpuolelle, ja hyvin älyten sen verrattoman suuren merkityksen, joka vanhalla oppimestarilla oli ollut, myöhemmätkin ajat olivat vastahakoisia ilman varmoja syitä hylkäämään häneltä perittyjä käsityksiä.
Amerikkain ja Länsi-Intian vanhimman kartan piirsi Juan de la Cosa. jonka olemme jo usein maininneet. Hän oli kansallisuudeltaan baski ja omisti »Santa Marian», jolla Columbus itse purjehti ensimäisellä retkellään. Juan de la Cosa oli itse mukana kartottajana sekä sillä että toisella ja kolmannella retkellä. V. 1499 hän purjehti Ojedan keralla Venezuelan rannikolle, seuraavana vuonna Bastidaan keralla samoille seuduin, ja v. 1510 hän Ojedan keralla uudelleen lähdettyään sai siellä surmansa (vert. II, s. 221). Hän oli siis oman havaintonsa kautta hankkinut Länsi-Intiasta paremmat tiedot kuin kukaan ennen häntä. Niiden täydennykseksi hän käytti muidenkin purjehtijain laatimia rantakarttoja. Tärkein näistä oli John Cabotin kartta, jonka hän lienee saanut Lontoosta Espanjan lähettilään kautta; Juan de la Cosalla oli epäilemättä tieto Cabotin löydöistä, koska hän karttaansa kirjotti niiniäkin, jotka Cabot nähtävästi oli antanut. Juan de la Cosa yhdistämällä kaikki saamansa tiedot sai kartan, joka ulottui Brasilian länsikulmasta aina Newfoundlandiin saakka pohjoisessa. Se on lehmänvuodalle piirretty, paria metriä pitkä ja toista leveä, se löydettiin viime vuosisadan alkupuoliskolla Parisissa ja sitä säilytetään nykyään Madridissa. Kartan reunaan on kuvattu Columbus kantaen Jeesus lasia veden poikki merkiksi siitä, että hän oli vienyt kristinuskon valtameren poikki. Lipuilla on merkitty maan valtaukset. Kartan sekä yleisissä piirteissä että yksityiskohdissa tietysti on paljon erehdyksiä ja puutteita, mutta siitä on sanottava, ettei se yleensä pyri muuta ilmaisemaan, kuin mistä oli retkien kautta saatu tosioloihin perustuvia tietoja. Se on käytännön miehen, eikä teoretikon tekemä. Suurimmista erehdyksistä mainittakoon, että Pohjois-Amerikan ranta osaksi kulkee suoraan lännestä itään; tämä luultavasti johtui siitä, ettei kompassin poikkeumaa oikeasta pohjoissuunnasta otettu huomioon. Tämän kartan avulla on voitu määrätä, mikä Bahamasaarista on Guanahani. johon Columbus ensiksi saapui.
Paria vuotta myöhempi Juan de la Cosan karttaa on se kartta, joka Cantinon toimesta piirrettiin Lissabonissa Ferraran herttuaa varten. Siinä ovat jo portugalilaisten Cortereal veljestenkin löydöt mukana ja Brasilian rannikkoa on Pinzonien löytämästä kohdasta jatkettu eteläänpäin ja maalle annettu Cabralin mukaan »Papukaijanaan» nimi. Cantino-kartassa ovat myös Portugalilaisten löydöt Intian vesillä ja paavin maan jakoviiva, kuten Juan de la Cosankin kartalla. Useita Italiassa piirrettyjä Uuden maailman karttoja on säilynyt, jota ei ole ihmetteleminen, kun muistamme, että karttain laatiminen vanhastaan oli Italiassa niin paljon etevämmällä kannalla kuin missään muualla; mutta Italialaisilla ei tietysti ollut käytettävänään ensi käden lähteitä. Nuño Garcia de Toreno piirsi 21 Magalhãesin matkaa esittävää karttaa. Ei kauaa kulunut, ennenkuin löytökartat sijotettiin paikoilleen maailmankarttoihin. Tähän on liitetty jäljennös maailmankartasta, jonka espanjalainen kosmograafi Diego Ribero laati. Sekin eroaa ajan oppineiden maantieteilijäin kartoista edukseen tosioloihin perustuvan asiallisuutensa ja mielivaltaisuuden välttämisen kautta. Ribero ei koeta arveluiden mukaan piirtää semmoisia seutuja, joista ei ole purjehtijain laatimia erikoiskarttoja, vaan jättää ne tyhjiksi. Ainoastaan sisämaat, joista ei voinut olla purjehtijain havaintoja piirrettiin edelleenkin entiseen kaavamaiseen tapaan ja täytettiin maan yleistä luontoa ja asutusta merkitsevillä kuvilla. Mutta kuta asiallisempi, sitä selvemmin Riberon kartta ilmaisee, mitä erehdyksiä puutteellinen paikanmääräys aiheutti. Brasilian itäisin nokka on vain kolme astetta länteen päin Viheriäniemen saariston läntisimmästä saaresta, vaikka longitudiero todellisuudessa on 10 astetta. Florida on viisi astetta liian kaukana idässä. Mutta kaikkein kauimmaksi itään ovat siirtyneet Pohjois-Amerikan koilliskulmat; Labrador ja Newfoundland ovat Riberon ja melkein kaikissa vanhemmissa kartoissa paljon liian lähellä Europpaa, Riberon kartassa kokonaista 14 astetta. Seuraus siitä oli, että Pohjois-Amerikan länsiranta sai aivan väärän suunnan. Varmaan olisi tämä virhe voitu suureksi osaksi välttää, elleivät Pohjois-Amerikan rannat olisi niin eri ajoin eri retkien kautta tulleet tunnetuiksi. Mahdollista on. että Newfoundlandin venyttäminen itää kohti tapahtui siinä tarkotuksessa, että se varmemmin olisi maanjako viivan itäpuolella, eikä siis kuuluisi Espanjan pallonpuoliskolle.
Kuudennellatoista vuosisadalla alkoi maakarttain alalla kehitys. joka vastaa purjehduskarttain kehitystä. Ruvettiin piirtämään tiekarttoja. »itinerarioita», ja seutukarttoja pienemmistä ja laajemmista alueista. Samoin kuin purjehduskartoista koottiin suurempia karttoja, kunnes saatiin koko Europan ja sitten maapallonkin ulkopiirteet osapuilleen oikein kuvatuiksi, samoin näitä seutu- ja maankarttoja voitiin käyttää tosioloihin perustuvana pohjana yleiskartoille, ja mielivaltainen haaveilu väistyi yhä syrjemmäksi. Tosin monet maankartoistakin olivat hyvin hataralla pohjalla, mutta parhaat niistä perustuivat kompassilla ja ketjulla tehtyihin mittauksiin ja olivat huomattavan tarkat. Asteverkkoa niihin ei piirretty, mutta toisissa oli mittakaava etäisyyksien mittaamiseksi. Ei ollut asteverkkoa varten vielä riittäviä tähtitieteellisiä paikanmääräyksiä.
Espanjalaisten ja Portugalilaisten suuret löydöt virittivät erinomaisen virkeätä maantieteellistä harrastusta kaikissa sen ajan sivistysmaissa, ja maakartta kehittyi varsinkin niissä maissa, jotka eivät voineet tyydyttää herännyttä tieteellistä toimihaluaan laajoilla meriretkillä. Samoin kuin maantiede, samoin maakarttakin kehittyi etenkin Saksassa, jonka rikkaissa, laajaa kauppaa käyvissä kaupungeissa oli sitä varten mitä parhaat edellytykset. Nürnbergistä oli kotoisin Martin Behaim, joka kosmografisten tietojensa vuoksi sai itse Portugalissakin tunnustusta ja piirsi ensimäisen koko maailmaa esittävän maapallon, mitä on meidän aikoihimme säilynyt.
Jo 15:llä vuosisadalla piirsi kardinali Nikolaus Cusalainen (1401—1464) ensimäisen Saksan kartan, jota sitten kauan jäljennettiin. Toiset, kuten Waldseemüller (Hylacomylus). joka Amerikan nimitti, piirsivät itinerariokarttoja. Sveitsistä piirsivät karttoja Konrad Turst (k. 1497) ja Agidius Tschudi (1538), Baierista Aventinus (1523) ja Filipp Apian (1550—1560), jonka kartta on näistä maankartoista paras. On myös säilynyt karttoja Württembergistä, Brandenburgin maista ja Saksin vaaliruhtinaskunnasta kartta, jota tiedetään viranomaisten suurella huolella salanneen, ettei se joutuisi ulkomaalaisten käsiin, hyvin siis käsittäen kartan merkityksen sodassa. Halberstadtin hiippakunnasta Torquatus teki niin tarkan kartan ja kertomuksen, että siitä on voitu määrätä myöhemmät maanpinnanmuutokset. On säilynyt 16:lla vuosisadalla tehty Nürnbergin ja sen maalaisalueitten kartta. Kaupunkikartat kuitenkin olivat enemmän perspektivisiä kuvia kuin asemakaavoja, ja niiden merkitys on enemmän taiteellinen ja historiallinen kuin maantieteellinen.
Itävallasta ja Unkarista Wolfgang Lazius piirsi kartan (1545—63). Italiasta piirsivät entistä tarkempia maakarttoja Gasteldi ja Ruscclli, jotka toimittivat uuden Ptolemaios-painoksen. Vesistöt ja vuoristot olivat Italialaisten maakartoissa hyvinkin tarkkaan kuvatut. Pienempien alueiden kartoista mainittakoon, että Leonardo da Vinci laati Cesare Borgian palveluksessa ollessaan tarkat kartat Umbriasta, Toscanasta ja Maremmasta, Toscanan ja Latiumin rantasoista. Kartanpiirustuksen pääpaikat Italiassa olivat Venezia ja Rooma, joissa oli sitä varten erikoiset painot. Ranskan kartan julkaisi v. 1560 Jolivet, Englannin Lhwyd (1569) ja Saxton (1575). Iberian niemimaan kartottivat Pedro de Medina ja Alvaro (1560).
Vuosisadan keskivaiheilla saatiin Venäjästäkin kartta, joka hävitti monta ikivanhaa harhaluuloa. Sen laati krainilainen aatelismies Sigmund v. Herberstein, joka oleskeli Moskovassa Itävallan lähettiläänä. Tässä kartassa ei enää näy Baltilaisen maanselän suuntaan piirrettyjä Riphaelaisia Amoria, mutta siinä näkyy Ural, joka kulkee pohjois-eteläsuunnassa. Jäämereen laskevien jokien joukossa näkyvät Ob ja sen syrjäjoki Irtish. Kartta ja siihen liittyvä kertomus painettiin Wienissä v. 1549.