Maantiede ja löytöretket 2

by Into Konrad Inha

Pohjoismaat pysyivät syrjäisen asemansa vuoksi kauan lapsipuolen asemassa Europan kartoilla. Keskiajan parhaissa portolanoissa päämaat kuitenkin jo erotettiin, eikä Skandinaviaa enää piirretty saariryhmäksi, kuten Ptolemaioksen kartassa. Vescontekartassa (v:lta 1320) Skandinavia on ei aivan laaja niemimaa, joka kapealla kannaksella on yhteydessä mannermaan kanssa. Toisilla, varsinkin n.s. catalanisella kartalla, se on kömpelö niemimaan tapainen kasvannainen, jonka eteläinen rannikko on täynnään lahtia ja niemiä. V. 1427 tanskalainen Claudius Clavus Niger l. Swartho piirsi, luultavasti erästä Ptolemaios-laitosta varten, kartan, jossa Skandinavian maitten asemat olivat entistä oikeammin osotetut. Vaikka tämä kartta oli niin paljon aikaisempi Amerikan löytöä, niin näemme siinä jo Grönlanninkin kuvattuna ja nimitettynä, joka todistaa kartan piirtäjän pohjoismaisia lisätietoja. Grönlannin yhdistää maa Jäämerta kiertäen Skandinavian pohjoispuolitse Koillis-Europpaan. Tässä »hafsbotnissa» (II, s. 441) on Islanti Grönlannin ja Norjan välissä. Itämeren pohjoisosat ovat aivan jäsenettömät, nimi »Finlandi» kirjotettu heti »Stokholmin» viereen. Swarthon kartassa Skandinavian niemimaan pituussuunta vielä on itä-läntinen. Enemmän kuin vuosisata piirrettiin Skandinavia täten karttoihin, ja Suomi enimmäkseen loisti poissa-olollaan, kuten esim. siinä Ptolemaios-painoksessa, joka julkaistiin Strassburgissa v. 1513. Swarthon karttaa noudattaen sekin kuvaa Grönlannin soikeaksi niemeksi, joka Islannin taitse yhtyy Europpaan. Kun Swartho ei tiennyt Grönlannista mitään nimiä, niin hän kirjotti sen rannoille nimiksi erään runon sanat.

Melkoisen askeleen vei Pohjoismaiden kartotusta eteenpäin bayerilainen Jakob Ziegler, syntynyt Landshutissa v. 1480. Ziegler julkaisi Skandinaviasta »Schondia» nimisen teoksen, liittäen siihen kartan, joka erosi kaikista edellisistä. Ziegler ei tosin ollut itse käynyt Ruotsissa eikä Norjassa, Suomesta puhumattakaan, mutta hän tapasi Roomassa useita skandinaveja, joiden suullisia tietoja hän käytti; kaksi näistä oli norjalaista piispaa, kolmas Johannes Magnus, Skandinavian historian tutkija, sen ensimäisen maantieteilijän veli. Johannes Magnus oli silloin jo alkanut kirjottaa historiateostaan, johon hän liitti maantieteellisen kuvauksen, ja hän antoi sen Zieglerin luettavaksi. Ziegler ilmottaa monen sadan skandinavisen paikan maantieteellisen pituuden ja leveyden, mutta nämä ilmotukset tietenkin olivat vain ylimalkaisia otaksumia, eivätkä voineet perustua todellisiin havainnoitiin. Hänen kartassaan Skandinavia ensi kerran kuvattiin pitkäveteiseksi, pohjois-eteläsuunnassa olevaksi niemimaaksi. Pohjanlahti, jonka nimenä kartassa on »Sinus finnonicus», on aivan oikein kuvattu pohjoista kohti pistäväksi Itämeren lahdeksi, mutta Suomen lahti sen kanssa melkein rinnan kulkevaksi, niin että Suomi on kapea terävä niemeke näiden molempien lahtien välillä. Skandinavian pohjoisosassa on Lappi, joka leveän maakannaksen kautta yhtyy Grönlantiin.

Pian tämän jälkeen saatiin vihdoin kartta, joka ensi kerran antoi Pohjolan maista oikeamman kuvan, ja laaja teos niiden luonnosta ja asukkaista. Kartan laati ja teoksen kirjotti Olaus Magnus. Seuraavan vuosisadan keskivaiheille saakka oli hänen karttansa paras, mitä oli Pohjoismaista olemassa. Kartta valmistui v. 1539, hänen teoksensa »Historia de gentibus septentrionalibus» (kertomus Pohjolan kansoista) painettiin vasta v. 1567 Baselissa. Sekä kartassa että kirjassa on Suomikin tullut huomioon otetuksi. Olaus Magnuksen teosten tärkeyteen nähden kerromme niistä myöhemmin laajemmin.

Ptolemaios-painokset.

Ptolemaioksen maantiedeteos karttoineen tuli Länsimaiden oppineille ensiksi tutuksi Arabien kautta. Arabit ehkä antoivat sille Strabonin teoksen rinnalla etusijan siitä syystä, että se oli sekä myöhempi että perustui runsaampaan matematiseen aineistoon, vaikka Strabonin teos epäilemättä on puhtaan maantieteen kannalta paljon etevämpi. Ptolemaioksen auktoritettia oli myös omiaan tukemaan se seikka, että hän oli aikansa etevin tähtitieteilijä ja silläkin alalla saattoi antaa Keskiajan orastavalle tieteelle parhaan opastuksen. Länsimaihin sitten saatiin Ptolemaioksen maantiedeteos alkukielisenäkin, se käännettiin latinaksi ja levisi käsinkirjotettuna, kunnes kirjapainotaito keksittiin ja voitiin ruveta sitä tällä uudella monistustavalla levittämään. Ei ole varmaa, onko käsikirjotuksessa säilynyt ainoatakaan alkuperäistä karttaa; luultavaa on. että kartta piirrettiin uudelleen niiden tarkkain paikanmääräysten mukaan, joita Ptolemaioksen teos sisältää.

Ptolemaioksen maantiedeteos pysyi sitten 16:nnen vuosisadan loppupuolelle saakka maantieteen opinnoiden tärkeimpänä välineenä Europassa ja siitä otettiin kymmeniä painoksia. Nämä painokset ovat maantieteen historiassa tärkeät sen vuoksi, että niissä otettiin huomioon tieteen kehitys ja uusien maitten löydöt, sekä tekstissä että siihen liittyvässä karttakirjassa. Ne siten vähitellen loittonivat yhä enemmän Ptolemaioksen alkuperäisestä teoksesta, jonka tekstiä ne eivät muutoin ensi alussakaan uskollisesti noudattaneet.

Ensimäinen latinalainen Ptolemaios-painos julkaistiin v. 1462 Bolognassa Jacobus Angeluksen toimesta. V. 1475 painettiin teos Vicenzassa, v. 1478 Roomassa. Ensimäisen kreikkalaisen painoksen julkaisi Erasmus Baselissa v. 1533. Siinä latinalaisessa painoksessa, jonka Nicolaus Germanus julkaisi Ulmissa v. 1482, oli ensimäinen tieteellisesti tarkka asteverkko. Waldseemüllerin (Hylacomyluksen) v. 1507 julkaisemassa painoksessa olivat ensi kerran Atlantin meren takaiset löydöt huomioon otettuina. Seuraavana vuonna Johannes Ruysch julkaisi saman laitoksen, lisäten siihen Pohjolaa kuvaavan karttalehden. V. 1511 julkaistiin Roomassa painos, jonka toimitti Sylvanus. Painoksessa, jonka Juhana Schott v. 1513 julkaisi Strassburgissa, oli Hylacomyluksen toimittamaan lisätty 20 uutta lehteä. V. 1511 painettiin Veneziassa etevä Ptolemaios-laitos, jossa oli Pohjois-Amerikka mukaan otettuna. Mainittakoon vielä seuraavat Ptolemaios-painokset: Pirckheymerin Strassburgissa v. 1525: Servet'n Lyonissa v. 1535; Münsterin Baselissa v. 1540. Nämä varhaisemmat painokset olivat suurta fooliokokoa; ensimäisen duodesi-painoksen julkaisi Siebenburgissä Honter vuosina 1530 ja 1540; kätevän kokonsa vuoksi se tuli hyvin suosituksi. Kaikkia näitä varhaisempia painoksia haittasivat monet tekstivirheet, joita jokainen uusi jäljentäjä oli edellisen käsikirjotukseen lisännyt; ensimäinen kriitillinen painos saatiin vasta viime vuosisadalla.

Asteverkko.

Samalla kun kreikkalaiset oppineet olivat tulleet siitä vakuutetuiksi, että maa oli pallon muotoinen, selvisi heille myös, ettei sitä voinut tarkoin kuvata tasapinnalle. Mutta mittausopillisia perusteita noudattamalla voitiin kuitenkin virheitä suuresti vähentää, niin että kartta tasapinnallakin tyydytti tärkeimpiä vaatimuksia. Keksittiin asteverkko. Yksinkertaisin oli n.s. latuskakartta, jossa pituus- ja leveysasteet suorin kulmin ja yhtä pitkin välimatkoin leikkaavat toisiaan; mutta se ei tietysti anna minkäänlaista käsitystä siitä, että meridianit napoihin yhtyvät, ja lisäksi se väärin esittää pinta-alat. Marinos Tyyrolaista pidetään latuskakartan keksijänä. Kehittyneempää ajatusta edustavat Ptolemaioksen keksimät keilaprojektsiot, joissa ajateltiin maan navan päällä olevan keilan, joka ulottui alaspäin niin pitkälle kuin kuvattava aluekin, ja asteverkko siihen piirrettiin siten, että pohjoisnapana oli keilan kärki, leveyspiirit kulkivat keilan ympäri ja puolipäiväpiirit kärjestä säteillen niitä leikkasivat. Kun tämä keila sitten ajateltiin auki leikatuksi jotain puolipäiväpiiriä pitkin ja levitetyksi, niin saatiin mittausopillisesti tarkoin määritelty asteverkko, johon kartta voitiin piirtää.

Kuudennellatoista vuosisadalla ruvettiin tätäkin kartan puolta kehittämään ja keksittiin projektsioita, jotka yhä vielä ovat alallaan vallitsevia. Toscanellikartta oli toisten luulon mukaan semmoinen kuin tämän teoksen sivulle 10 piirretty haahmottelu osottaa, toisten arvelun mukaan se oli latuskakartta. Ptolemaios-painoksissa käytettiin mestarin omia suunnittelemia projektsioja. Mutta samalla suunniteltiin uusiakin. Juhana Stöffler ja hänen mukaansa Juhana Werner laativat stereografisen asteverkon. Pietari Apian piirsi koko maapallon yhdelle lehdelle ja keksi sitä varten projektsion. Samaa tarkotusta varten Werner ystävänsä prof. Stabin osotusten mukaan keksi sydämenmuotoisen, kordeiformisen projektsion, joka oli ensimäinen laajuusoikea asteverkko, s.o. karttaruutujen keskinäisten laajuuksien suhteet olivat siinä samat kuin pallokartalla. Tätä projektsiota aikanaan paljon käytettiin. Mutta tärkeimmän työn tällä alalla suoritti Gerhard Mercator. Hän paransi latuskakarttaa siten, että vähitellen molempia napoja kohti lisäsi parallelipiirien keskinäistä väliä vakinaisen ohjeen mukaan. Mercatorin projektsiolla on se ominaisuus, että maiden muodot muutoin pysyvät oikeina, paitsi että mittakaava tasaisesti suurenee napoja kohti ja pohjoiset maat sen kautta ovat suhdattoman suuret päiväntasaajan seutuihin verraten. Latuskakartassa ei ero ole yhtä tuntuva, mutta se taas painaa kaikki maat ikäänkuin lyttyyn, koska maiden itä-länsi-mittakaava suurenemistaan suurenee napoja kohti, mutta pohjois-etelämittakaava sitä vastoin pysyy samana. Mercatorin keksimällä projektsiolla on vielä muuan erinomaisen tärkeä ominaisuus. Jos siihen piirretään viiva, joka samalla kulmalla leikkaa kaikkia puolipäiväpiirejä, niin tämä viiva (n.s. loksodromi) on suora. Toisin sanoen, purjehtija saattoi linjaalilJa vetää karttaan viivan lähtökohdastaan siihen kohtaan, johon hän tahtoi saapua, mitata viivan kulmaan meridianin kanssa ja purjehtia sen mukaan. Hän samalla tiesi, mitkä paikat olisivat hänen reittinsä varrella. Kului kuitenkin vuosisata, ennenkuin purjehtijat tämän kartan edut käsittivät. Mercator lisäksi paransi keilaprojektsiota. Ranskalainen Postell keksi v. 1581 merikartan, jossa napa on kartan keskusta, meridianit siitä haarautuvat kuin pyörän puolat, parallelit ovat navan ympärille piirrettyjä kehiä. Tätä asteverkkoa yhä vielä käytetään napaseutujen kuvaamiseksi kartalle.