Juhana Schöner, joka oli opettajana Nürnbergin v. 1526 perustetussa Melanchton-kimnaasissa, rakensi monta pallokarttaa, jotka koottiin painetuista meridianikaistaleista; ensimäisen puulta painetuista kaistaleista kootun gloobin rakensi Waldseemüller. Leonardo da Vincikin rakensi gloobin. Albrecht Dürer antoi ensimäiset ohjeet, miten gloobi-kaistaleet oli piirrettävä. Tietysti ei tällä tavalla koottu pallokartta voinut olla tarkka, koska meridianien välikaistaleet painettiin tasapinnalle, mutta havaintovälikappaleena pallokartta oli sangen suosittu.
Maailmankartan uudet ainekset olivat siis enimmäkseen Espanjalaisten ja Portugalilaisten käsissä. Heidän piirtämiään merikarttoja täytyi saksalaisten ja muitten maitten oppineitten jäljentää. Mutta aikana, jona vielä niin vähän julkaistiin painotuotteita, näitä aineksia varmaan oli vaikea hankkia, etenkin kun sekä Espanjan että Portugalin hallitukset pitivät salassa suuren osan kerätyistä tiedoista. Se varmaan lienee pääsyy, miksi paljon myöhemmin kuin parhaat espanjalaiset ja portugalilaiset kartat oli laadittu, ilmestyi niin paljon huonompia karttoja, jotka ovat suuria taka-askelia siitä, mitä jo oli saavutettu. Toinen syy oli kuitenkin se, etteivät saksalaiset maantieteilijät sinään tyytyneet lisätietoihin, mitä löytöretkien kautta oli niin runsaasti saatu, vaan koettivat niitä muokkailla sillä tavalla, että ne sopivat yhteen vanhain auktorien kanssa. Se ei ollut mahdollista ilman hyvin suurta mielivaltaisuutta ja mielikuvitusta, ja siten syntyivät kuudennellatoista vuosisadalla nuo monet kummat karttaepäsikiöt. jotka nykyään näyttävät niin käsittämättömiltä, kun näemme aikaisemmin julkaistun niin paljon parempia.
Alussa kuitenkin tiedemiehet olivat ennakkoluulottomammat kuin käytännön miehet. Columbus piti sitkeästi kiinni siitä, että hänen löytämänsä maat kuuluivat Itä-Aasiaan, eikä tosiaan hänen aikanaan mitään varmaa todistusta saatukaan siitä, että tämä oli suuri erehdys. Mutta kosmograafit olivat toista mieltä; he siitä, mitä olivat kuulleet uusien maitten luonnosta, varsinkin Amerigo Vespuccin kuvauksista, päättivät Etelä-Amerikan olevan eri maanosan. Luovuttiin sen vuoksi keskiaikaisesta opista, että maa muka oli kolmia jaettu (terra tripartita), ja Pietari Apianus, Juhana Schöner ja Sebastian Münster julistivat, että maa oli neljään osaan jaettu (terra quadripartila). Sen mukaan piirrettiin kartat ja gloobit, kuten Ruyschin vuodelta 1507, ja monta muuta. Pohjois-Amerikka kuvattiin saaristoksi, vaikka jo Juan de la Cosa oli piirtänyt sille yhtenäisen rannan, ja sen pohjoisin osa usein Itä-Aasiaan kuuluvaksi. Mutta jo kuudennentoista vuosisadan kolmannella vuosikymmenellä tapahtui tieteellisessä maailmassa omituinen käsitysten muutos, huolimatta siitä, että Magalhães oli retkensä kautta osottanut, kuinka suunnattoman laajan meren poikki oli purjehdittava, ennenkuin tultiin Etelä-Amerikan rannoilta Itä-Aasiaan Franciscus Monachus v. 1526 piirsi Amerikan ja Aasian yhteen kuuluviksi ja rannan kulkevaksi Mexicosta suoraan länttä kohti Kiinaan. Ja kumma kyllä, kertomus Magalhãesin matkasta sai Schönerinkin muuttamaan mieltään.
Eräässä maantieteellisessä teoksessa vuodelta 1533 hän lausuu, että Atlantin meren takaa löydettyä uusi maa oli Aasian maanosa itse. Hänkin luuli rannan kulkevan Mexicosta suoraan Kiinaan. Amerikan nimeä hän ei sen vuoksi mainitse, ja siten hän piirsi maailman v. 1534 julkaisemaansa gloobiin. Sama käsitys vallitsee Nancy-gloobissa, Orontius Finaeuksen gloobissa ja monessa muussa aina vuosisadan lopulle saakka.
Rinnan tämän käsityksen kanssa piti kuitenkin edelleenkin puoliaan se, että Uusi maailma oli itsenäinen maanosa. Piirrettiin salmi Pohjois-Amerikan ja Aasian välille, joka salmi muutteli muotoaan ja asemaansa sen mukaan, kuin sitä etsittäissä täytyi siirtää yhä kauemmaksi ne seudut, joista se saattoi alkaa. Aluksi se piirrettiin Atlantin merestä alkavaksi verraten eteläisiltä leveysasteilta ja kulkevaksi suoraan länttä kohti Tyveneen mereen; Aasia piirrettiin ulottumaan sen pohjoispuolitse aina Grönlantiin saakka, kuten tähän kuvatussa Nürnbergissä valmistetussa pallokartassa. Salmi nimitettiin Anianin salmeksi; luultavasti tämä nimi kulki sinne jonkun väärinkäsityksen kautta Marco Polon Taka-Intian nimistöstä. Myöhemmin salmi muutti suuntansa pohjois-eteläiseksi, aivan kuin Behringin salmi, joka siten tuli kartoille oikealle paikalleen satakunta vuotta ennen, kuin oli mitään todellista tietoa sen olemassa olosta. Anianin salmi veti mukanaan Taka-Intiasta muitakin Marco Polon luettelemia nimiä; Colemanista saatiin nimeksi Toloman sille Pohjois-Amerikan osalle, joka vastasi nykyisiä Alaskaa. Paitsi Anianin salmea siellä myös oli Anianin maa ja lahti. Luultavasti näiden nimien siirtyminen Amerikkaan oli niiden karttain ansio, jotka olivat piirtäneet rannan kulkemaan Mexicosta Itä-Aasiaan yhtämittaisena maana. Kun sitten molemmat maanosat salmella erotettiin, niin täytyi kaikkien aasialaisten maan- ja paikannimien peräytyä takaperin, mutta muutamia, joiden aasialaisuus ei ollut niin taattu, jäi salmen itäpuolelle Amerikan osaksi, josta ne kuitenkin löytöjen jatkuessa kaikki katosivat.
Afrikan rantain kartotus selveni varhain, kuten Diego Riberon piirtämästä kartasta näkyy. Hitaammin edistyi Aasian etelä- ja itäosain kuvaaminen. Portugalilaisten suuressa merikartassa vuosilta 1501-1504 eivät ne vielä ole paljoakaan kehittyneet. paitsi että yhteys Afrikan kanssa Etelämaan kautta on katkaistu - tämä korjaus oikeastaan tehtiin jo Keskiajan karttoihin. — mutta uutteran työn kautta Portugalilaiset seuraavien vuosikymmenien kuluessa siihen määrään selvittivät tämän laajan monipoimuisen mannerreunan ja suunnattoman laajan saariston, että ne Orteliuksea v. 1570 julkaisemassa kartassa »Asiae nova deskriptio» ovat liki main oikein piirretyt. Suurimmat virheet ovat jääneet äärimäiseen itään ja kaakkoiskulmaan, jossa vain osa Uuden Guinean rannikkoa tunnettiin.
Maantiedeteokset.
Rinnan kartan kanssa kehittyi maapallon sanallinenkin kuvaus. Ptolemaios-painoksia täydennettiin ja laajennettiin, mutta lopulta tämä teos joka puolelle paisui siihen määrään, ettei vanha kunnioitettu kehys enää kelvannut, vaan täytyi kirjottaa aivan itsenäisiä maantiedeteoksia.
Kuuluin näistä on Sebastian Münsterin laatima, joka kauan piti puoliaan. Sebastian Münster (1489-1552) oli opiskellut Heidelbergissä ja Tübingenissä, ruvennut fransiskanisen munkkikunnan jäseneksi, mutta siitä luopunut ja kääntynyt luterinuskoon. Hän oli oppinut teologi ja itämaisten kielten tutkija, julkaisten muun muassa ensimäisen hepreankielisen raamatun, mitä Saksassa painettiin, kielioppeja ja sanakirjoja; mutta pysyvimmän maineen hän saavutti maantieteilijänä. Hänen »Cosmographiansa» oli suuren työn tulos, 120 apulaista oli sitä laatimassa. Ensimäinen painos julkaistiin v. 1544, mutta arvokkain on vuoden 1550 painos muotokuviensa, kaupunki- ja pukukuviensa vuoksi. Münsterin esikuvana oli Ptolemaios eikä Strabon, ja sen vuoksi hänen maantiedeteoksensa enimmäkseen on kuivakiskoista luettelemista ja ilmotuksia maitten ja paikkain tuotteista; luonnonkuvauksia siinä on hyvin vähän. Maantieteen ja historian välillä ei ollut riittävän selvää rajaviivaa, kerrotaan otteita kunkin maan historiasta ja luetellaan hallitsijoita, tehdään selkoa muinaismuistoista ja kaikenlaisista nähtävyyksistä samaan tapaan kuin nykyaikaisessa matkakäsikirjassa. Toiselta puolen oli kuitenkin Münster ensimäinen, joka kertoi Alppien jäävirroista. Hänen teoksensa saksalaista laitosta julkaistiin 25 painosta; paitsi saksalaista oli latinalainenkin laitos, ja se käännettiin monelle muullekin kielelle.
Värikkäämpi oli se kosmografia, jonka ranskalainen André Thevet julkaisi v. 1575, hän kun oli matkustanut sekä Afrikassa että Länsi-Intiassa ja noussut Pyreneitten vuoriston kukkuloille, niin että hän saattoi kuvata maailmaa oman näkemänsä mukaan, eikä niinkuin oppineet, »jotka eivät ole muuta nähneet kuin oman kamarinnurkkansa hämähäkinverkot.» Muita arvokkaamman maantietoteoksen olisi varmaan, etevä portugalilainen historiankirjottaja João de Barros kirjottanut, jos hän olisi voinut aikomuksensa toteuttaa; mutta vain muutamista Afrikan seuduista hän ennätti julkaista kertomukset, kuten Saharasta ja Senegambiasta. Espanjalaisetkin siirtomaahistorian kirjottajat antoivat teoksissaan laajoja kuvauksia uusista merentakaisista maista, kuten jesuiitta Josef Acosta. joka kuvasi Perua, ja Oviedo, jonka Intiain historiassa on melkein yhtä paljon maantiedettä kuin historiaa; mutta ei kukaan heistä, Encisoa lukuun ottamatta, jonka »Suma de geographia» julkaistiin Sevillassa v. 1519, kirjottanut täydellistä maantiedeteosta.