Kun muistamme, kuinka väärät ja vaillinaiset Olauksen edeltäjäin karttakuvat olivat, niin täytyy meidän myöntää, että hän todella piti, mitä lupasi; hänen karttansa on valtava edistysaskel edellisiin verraten.
Sen heikoin puoli on matematinen perustus, asteverkko. Olaus Magnuksella oli vaillinaisemmat käsitykset Skandinavian maitten maantieteellisestä asemasta ja ulottuvaisuudesta kuin hänen lähimmällä edeltäjällään, Zieglerillä. Olauksen kartalla ei ole kuin yksi ainoa oikea latitudimääräys: Elben suistamo. Ziegler laski päivien pituudesta, että Ruijan rannikko oli 70:n ja 71:sen leveysasteen vaiheilla ja osasi siinä oikeaan; mutta Olaus Magnus vakuuttaa, että kesäpäivän pituus Ruijassa on kuusi kuukautta ja sen mukaan määrää Skandinavian pohjoisrannan latitudiksi 90°, s.o. hän luuli Nordkapin jotakuinkin olevan pohjoisnavan vaiheilla, jonka erehdyksen tosin jo olivat tehneet monet aikaisemmatkin kartanlaatijat. Tästä voi arvata, että kartan muutkin leveysmääritelmät ovat kauttaaltaan väärät, ja siitä ehkä johtui, että Olaus Magnus luuli Torniossa käydessään kulkeneensa niin suunnattomia matkoja. Kalmarin latitudi hänen kartallaan on 58° 30'. Upsalan 64° 30’. Viipurin 76°. Asteverkko on suorakulmainen. Mutta vaikka kartassa onkin asteverkko, niin ei kartta kuitenkaan perustu tähtitieteelliselle paikanmääräykselle, vaan samoin kuin portolanot kompassin suunnanosotuksille. Tästä johtuvat muutamat kartan huomattavimmista erehdyksistä. Sitä laadittaessa ei otettu huomioon kompassin poikkeumaa, vaan se on kauttaaltaan piirretty sillä edellytyksellä, että kompassi näyttää suoraan pohjoiseen, ja seuraus siitä oli, että maiden ja merien piirteet kartassa vääntyivät muodottomiksi. Suuressa osassa Europpaa vallitsi siihen aikaan itäpoikkeuma, Ruotsin itärannikolla se lienee ollut noin 10°—15°, v. 1600 vain 5°. Keski-Suomessa kompassineula nykyisin näyttää noin 3° länsipoikkeumaa, Ruotsin länsirannikolla noin 8° länsipoikkeumaa (maamme itäosissa poikkeuma nykyisinkin on itäinen). Jos poikkeuma on samoin suhtein muuttunut meidän maassamme kuin Ruotsissa, niin oli Helsingin seutujen itäpoikkeuma 16:nnen vuosisadan alkupuolella 20°—25°. Kun kartta laadittiin moisten kompassiosotusten mukaan poikkeumaa huomioon ottamatta, niin muuttuivat tietysti rantain suunnat toisiksi, kuin ne todellisuudessa ovat. Siitä saa selityksensä, miksi Skandinavian niemimaan pituussuunta Olaus Magnuksen kartassa on melkein pohjois-eteläinen ja miksi Suomen lahti siinä pistää niin jyrkkään koillista kohti.
»Carta marinan» tärkeimpiä lähteitä ovat olleet 1400- ja 1500-luvulla laaditut purjehdusohjeet; tästä saanee selityksensä sekä se, että kompassin poikkeuma on niin suuresti karttaan vaikuttanut, että myöskin rantain tarkka piirros. On säilynyt esim. Suomen lahdesta vanha merikortti, joka merkillisellä tavalla käy yhteen Olaus Magnuksen kartan kanssa. Kun nämä purjehdusoppaat eivät ulottuneet merenrantoja kauemmaksi, niin täytyi Olaus Magnuksen suusanallisten tietojen ja kulkupuheiden mukaan piirtää sisämaanseudut. Luonnollisesti olivat semmoiset tiedot sangen häälyvät, sen vuoksi ovat varsinkin syrjäiset seudut, kuten Lappi, Suomen niemi ja Vienan Karjala jotenkin umpimähkään kuvatut. Skandinavian maiden esityksessä hänellä oli paljon apua omista matkahavainnoistaan. Muita lähteitä hänellä oli Saxo Grammaticuksen tanskalainen kronikka, josta lienevät m.m. »hiihtolappalaisia» eli »skridfinnejä» ynnä Bjarmeja koskevat tiedot. Claudius Clavuksen kartta ehkä oli Olaukselle tunnettu, mutta paljon enemmän apua hän sai Ziegleriltä. sekä tämän kartasta että kirjottamasta teoksesta — kiertoteitä siis veljensä tietoja. Kaikkien näitten ainesten lisäksi hän oli kerännyt kaikenlaisia legendoja ja taruperäisiä tietoja sekä kulkupuheista että vanhemmasta kirjallisuudesta; meille jo tuttu Brandanus-legendakin on tullut muistetuksi. Kaikki tämmöinen aineisto on kuvilla esitetty; mutta pääosa kartan kuvista koskee kuitenkin vakavampia aineita, luonnontuotteita, elinkeinoja, kauppasuhteita ja valtiollisia oloja. Kuvat olivat omiaan mitä suurimmassa määrin selventämään maailman käsityksiä niistä syrjäisistä, vähän tunnetuista maista, joita Olaus Magnuksen suuri kartta koski. Alinna kartan vasemmassa kulmassa on latinalainen selitys, joka lyhyesti kertoo kartan sisällyksestä kirjainosotusten mukaan, joiden vastakirjaimet ovat kartassa itsessään. Selityksessä muun muassa kerrotaan poron käytännöllisyydestä, Lapin ja Ruijan hiihdosta ja metsästyksestä, susien ja hirvien taisteluista Ruotsin ja Norjan rajalla, majavan elintavoista, Suomen oloista, Moskovalaisten kaupasta, veneenrakennuksesta ja urkkimisesta, ynnä muusta.
Historia de gentibus septentrionalibus.
Olaus Magnus omisti suuren maantiedeteoksensa »Kertomuksen Pohjolan kansoista», Kölnin arkkipiispalle Adolf af Schauenhergille, jonka hän oli tavannut Tridentin kirkolliskokouksessa ja joka silloin oli paljon kysellyt Pohjolan maista ja kansoista, joista ulkomailla niin vähän tiedettiin. Siitä päivästä, sanoo Olaus Magnus, hän päätti koettaa kirjaan koota kaikki, mitä kardinaali halusi tietää, ja omistaa hänelle tämän teoksen. Mutta luultavasti ansion antaminen kardinaalille teoksen synnystä oli vain kohteliaisuudenosotus. sillä teoksen esipuheessa tekijä sanoo, että hän monta vuotta oli sitä valmistellut, ja eräässä aikaisemmassa teoksessa hän ilmottaa jo v. 1539 ruvenneensa »Historiaansa» kirjottamaan. Enimmäkseen se perustuu kirjallisiin auktoreihin, joihin hän järkähtämättä uskoo; ainoastaan paikallisten asiain esityksessä hän on luottanut semmoisten henkilöiden tietoihin, jotka ne paremmin tuntevat. Auktoreista, joita Olaus luettelee, mainittakoon Procopius, Jordanes. Paulus Diaconus, Saxo Grammaticus, Franciscus Irenicus, Albert Krantzius ja Johannes Magnus. »Älköön lukija pahastuko», hän sanoo, »että tähän kirjaan on otettu paljon muiden lausunnolta, sillä minun mielestäni on turvallisempaa esittää vanhain jo ammoin hyväksyttyjä mielipiteitä, kuin pintapuolisesti ja ilman tukea lausua oma mielipiteensä luonnon vaikeasti ratkaistavista salaisuuksista.» Vaikka hänen voimansa ovatkin vähäiset, niin luulee hän kumminkin kuvaustaan kylmästä ja etäisestä Pohjolasta hyväksi ja ansiokkaaksi. Pohjolan historiasta hän kehottaa hankkimaan tietoja veljensä historiateoksesta: hänen itsensä tarkotus on ollut seikkaperäisemmin kuvata Pohjolan maita ja kansoja, joiden ulkopiirteitä esitti hänen v. 1539 julkaisemansa kartta. Teos on jaettu 22 kirjaan ja 778 lukuun. Kirjoista on etenkin toinen maantieteelle omistettu, mutta ensimäisessä, kolmannessa ja neljännessäkin on runsaasti maantieteellisiä tietoja, samoin kuin viidessä viimeisessäkin, jotka käsittelevät Pohjolan eläinkuntaa. Kolmannessa ja neljännessä kirjassa on mieliäkiinnitläviä kansatieteellisiä kuvauksia, esim. Lappalaisista. Kuudennesta kuudenteentoista kirjaan teos etupäässä kuvaa Ruotsin kansaa ja sen sivistyksellisiä oloja. Koko viides kirja, joka käsittelee jättiläisiä ja amatsoneja, ja suuri osa kuudennestatoista, ovat maantieteellis-kansatieteelliseltä kannalta jotenkin arvottomia. Melkein joka luku alkaa koristetulla alkukirjaimella ja 465 lukua on puupiirroskuvin koristettu. Olaus Magnus sanoo itse pitäneensä kuvitusta hyvin tärkeänä, ja monella kuvalla onkin suuri sekä kansatieteellinen että kultuurihistoriallinen merkitys. Kuvat ovat suureksi osaksi samat kuin »Carta marinassa»; toisia on kuitenkin jonkun verran muutettu. Kuka nämä kuvat on alkuaan piirtänyt, siitä ei ole mitään tietoa; mahdollista on, että piirtäjä oli Olaus Magnus itse, sillä Skandinavian pohjoisosiakin esittävät kuvat osottavat melkoista olojen tuntemista, jota varmaankaan ei olisi ollut italialaisella puupiirtäjällä ilman kunnollisia alkukuvia.
»Historia de gentibus septentrionalibus» ei ole yhtenäiseen muotoon valettu kokonaisuus, vaan aine näyttää kasvaneen kirjottajalle ylivoimaiseksi, niin että suuri osa hänen muistiinpanoistaan joutui teokseen semmoisinaan, ilman keskenäistä yhteyttä.
Olaus Magnus käytti lähteinään klassillisia ja keskiaikaisia auktoreita, ja mitäpä muuta hänellä olisi ollutkaan omien havaintojensa ja tietojensa lisäksi. Tuulien luonteen ja syyt hän käsitti Aristoteleen mukaan, matematisen maantieteen oppimestarina hänellä oli Ptolemaios. Kreikkalaisista ja roomalaisista maantieteilijöistä hän käytti hyväkseen varsinkin Strabonia, Caesaria, Melaa, Tacitusta, Senecaa, Pliniusta ja Solmusta: Keskiajan varhaisimmalta ajalta Paulus Orosiusta ja Isidorus Hispalensista, ynnä Procopiusta, Jordanesta ja Paulus Diaconusta. Langobardilaiselta historiankirjottajalta hän muun muassa sai legendan »seitsemästä unikeosta», ja sijotti nämä auktorinsa mukaan »Scritofinien» maan läheisyyteen. Adam Bremeniläistä Olaus Magnus ei tunne, mutta sitä enemmän hän on saanut tietoja Saxo Grammaticukselta, varsinkin Pohjolan vanhoista sankareista ja jättiläisistä. Skolastikoista ovat etenkin Albertus Magnus ja Beauvaisin Vicentius olleet Olauksen tiedonantajia, renessanssiajan tieteilijöistä muiden mukana Pietari Martyr ja italialainen Paulus Jovius, joka julkaisi jotenkin seikkaperäisen Venäjän maantieteen tietojen mukaan, joita hän Roomassa sai venäläisiltä diplomateilta. Puolalainen historioitsija Mechovius oli toinen Itä-Europan asioista tietoja antava auktori; nämä molemmatkin auktorit jo tiesivät, ettei Rhiphaelaisia vuoria ollut olemassakaan. Saksalaisista uudemmista auktoreista Olaus Magnus käytti varsinkin Franciscus Irenicusta, Jaakko Ziegleriä ja Albert Krantziusta. Ensiksi mainittu oli julkaissut Saksanmaasta suuren kokoomateoksen, joka ei kuitenkaan sisällä Pohjolasta paljoakaan asioita. Ziegleriltä Olaus sitä vastoin on saanut paljon apua; muun muassa ovat häneltä lainatut kuvaukset Lappalaisista. Krantzius taas oli erästä teostaan varten käyttänyt paljon Bremenin Adamin teosta, lähdettä mainitsematta, ja siitä Olaus kiertoteitä sai Adaminkin tietoja, vaikka tämän kirjailijan omat teokset näyttävät olleen hänelle tuntemattomat.
Olaus Magnuksen »Historiasta» julkaistiin useita painoksia, sekä täydellisiä että lyhennettyjä, ja se käännettiin monelle kielelle, kuten ranskaksi, italiaksi, hollanniksi, saksaksi ja englanniksi. Näin laajasta levenemisestä voi arvata, että sitä paljon luettiin ja että se siis aikanaan mitä tehokkaimmin levitti tietoja Skandinavian maista, joihin maailman katse valtiollisista syistä alkoi yhä enemmän kiintyä.
Käymme seuraavassa tarkastelemaan hänen karttansa ja maantiedeteoksensa sisällystä, etupäässä niiden tietoja Suomesta. Olaus ei tuntenut maatamme oman näkemänsä mukaan, Tornion laaksoa lukuunottamatta, vaan hänen täytyi kokonaan turvautua auktoreihin ja kuulopuheisiin. Ei siis ole ihmettelemistä, että esitys on virheitä täynnään ja vaillinainen, mutta semmoisenakin se oli edistys ja omiaan kiinnittämään maahamme huomiota.
Ruijan meri.