Espanjalaisia sotilasjoukkoja harhaili vielä Columbuksen Isabellaan palatessa pitkin saarta, rasittaen alkuasukkaita kaikenlaisella mielivallalla. Toivuttuaan taudistaan amiraali viipymättä ryhtyi järjestystä palauttamaan. Bartolomeo oli tässä vaikeassa työssä mitä parhaana apuna.
Haitin ruhtinaat.
Espanjola, nykyinen Haiti, on luontonsa puolesta kuuman ilmaston uhkeimpia seutuja. Sen keskiosissa kulkee pitkin maisin vuoristo, Sierra de Cibao, jonka korkeimmat kukkulat kohoavat yli kolmetuhatta metriä meren pintaa korkeammalle. Vuoristosta alkaa melkoisia jokia, jotka varsinkin etelärannalle ovat muodostaneet hedelmällisiä lakeuksia. Pohjoisrantaa seurailee Sierra de Monte Cristi niminen vuoristo, joka estää maan sisästä alkavia virtoja sille puolelle laskemasta, kääntäen ne länttä tai itää kohti. Molempien mainittujen vuorijonojen välillä on ihana hedelmällinen lakeus, »Vega Real». Intiani-asutus oli taaja, kansa hyvänluontoista; Espanjalaisten saapuessa saarelle se vielä eli täyttä kivikautta. Haitilaiset kuuluivat siihen vanhempaan rotuun, joka mannermaalta ensinnä oli saareen muuttanut. He olivat saaneet olla satoja vuosia rauhassa, mutta joku aika ennen Espanjalaisten tuloa oli Haitiinkin ilmestynyt toinen rotu, ehkä Etelä-Amerikan rannoilta tullen. Tämä rotu oli voimallisempi ja raaempi, mutta paremmin asestettu kuin vanha väestö. Se oli jo vallannut useita Pienistä Antilleista. Columbus tapasi tätä rotua, jonka jo tunnemme karibilaisen nimellä, Guadalupessa ja Santa Cruzissa. Karibit olivat alkaneet retkeillä Haitiinkin, ottamaan orjia ja sotavankeja. Caonabo, Haitin mahtavimpia päälliköitä, joka hallitsi saaren eteläosassa, oli sukujuureltaan karibi, niin sanottiin, vaikka hallitsikin seutua, jonka väestö kuului rauhallisiin alkuasukkaisiin.
Haiti oli siihen aikaan jaettu viiden kuninkaan eli kasikin kesken, jota paitsi saarella oli paljon pienempiä päälliköitä. Guacanagari, se päällikkö, jonka kanssa Columbus ensiksi oli solminut ystävyysliiton, hallitsi saaren luoteisosassa, Vega Realia taas Guarionex, jalo ja ritarillinen mies; hänen alueensa lounaispuolella vallitsi raju ja julma Caonabo, joka oli Navidadin linnankin hävittänyt, sen mukaan kuin Espanjalaiset myöhemmin saivat selville. Tiedot saaren silloisista yhteiskunnallisista ja hallinnollisista oloista ovat muutoin hyvin vaillinaiset. Ruhtinaitten pääpaikassa oli aina suuri huone, jossa puusta veistettyjä jumalankuvia pidettiin. Asukkaitten kielikin on sukupuuttoon kuollut, niin ettei voida varmaan päättää, mihin haaraan Amerikan alkuväestöstä he kuuluivat.
Tuskin oli Columbus taudistaan toipunut, kun Guacanagari saapui hänelle valittamaan espanjalaisten sotilaitten ilkitöistä ja ilmotti koko saaren noussevan Caonabon johdolla aseihin. Kymmenen espanjalaista sotamiestä oli jo saanut surmansa lähellä Isabellaa. Guacanagari tarjoutui itse puolestaan auttamaan Espanjalaisia. Columbus uskoi kapinan kukistamisen veljensä Bartolomeon toimeksi, nimittäen hänet samalla saaren maaherraksi eli »adelantadoksi». Bartolomeo ryhtyi paikalla toimeen, kokosi hajaantuneen sotaväen ja palautti mieskurin. Samaan aikaan saapui Espanjasta neljä laivaa lisäväkeä tuoden.
Caonabon vangitseminen.
Columbus rakennutti ensinnäkin rivin linnotuksia sisämaahan päin, suojellakseen tietä kultamaihin; mutta tuskin olivat nämä linnotukset valmiit, ennenkun Caonabo liittolaisineen kävi niitten kimppuun. Erästä linnoista puolusti urhoollinen Ojeda pienen joukon keralla. Vaikka hänellä oli vastassaan suunnaton ylivoima, niin pelotti hän taajoilla hyökkäyksillään alkuasukkaita niin pahasti, että Caonabo kolmekymmentä päivää häntä piiritettyään lopulta peräytyi tyhjin toimin. Päästyään pälkäästä Ojeda miehineen lähti Isabellaan ja esitti siellä amiraalille sotajuonen, joka uhkarohkeudessaan oli sekä ajalle että varsinkin tälle ritarille kuvaava. Hän lupasi vangita Caonabon sotajoukkonsa keskeltä ja tuoda hänet sidottuna Isabellaan. Sotajuonensa hän perusti siihen pelkoon, jota kristittyjen kirkonkellot olivat maanasukkaitten kesken synnyttäneet; he luulivat metallia taivaan ääneksi ja kuvittelivat kellojen puhuvan. Caonabokin uskoi, että kelloilla eli »toreilla» oli yliluonnollinen voima, ja samoin hän pelkäsi kaikkia Espanjalaisten tuomia metalliesineitä, varsinkin vaskea. Se luultavasti johtui siitä, että metalliterä ja kärki jo oli huomattu kivi- ja puuterää niin paljon tehokkaammaksi. Ojeda sen vuoksi teetti vaskesta kauniisti kiillotetut käsiraudat ja lähti yhdeksän aseellisen kaivosmiehen kanssa Caonabon leiriin, joka oli monen päivämatkan päässä saaren sisäosissa. Caonabo, jolla oli luonaan mahtava sotajoukko, käski laskea espanjalaisen ritarin puheilleen. Ojedan joukon pienuuden vuoksi hän ei osannut aavistaakaan mitään vaaraa. Ojeda sanoi tulleensa tuomaan hänelle lahjaa kristittyjen päälliköltä ja näytti käsirautoja, joita hän nimitti »turei de Viscayaksi». Hän ehdotti Caonabolle, että tämä tulisi hänen kerallaan vähän matkan päähän joelle, pesisi itsensä ja varustautuisi sitten uusiin »tureihin», sekä nousisi Ojedan hevosen selkään. Uusissa koristeissaan ja hevosen selässä ratsastaen hänen sitten piti esiintyä vasalliensa edessä. Caonabo oli ihastuksissaan ehdotuksesta. Ei kenkään saaren päälliköistä ollut vielä ratsastanut hevosella, tuolla oudolla nopealla eläimellä, jota ei ennen Espanjalaisten tuloa oltu nähtykään. Ojeda nosti päällikön hevosen selkään, pani käsiraudat hänen käsiinsä ja hyppäsi sitten itse taa istumaan. Ensinnä hän ratsasti muutamia siroja kehiä kokoontuneen sotajoukon nähden, pitensi kuitenkin kaiken aikaa välimatkaa, ja käänsi sitten äkkiä täyttä laukkaa Isabellaa kohti, Caonabo vankinaan. Päästyään riittävän matkaa edelle hän tovereineen sitoi vangitun kuninkaan, ja parin kolmen päivän uupumattoman ratsastuksen jälkeen he toivat kun toivatkin Caonabon amiraalille. Julma karibiruhtinas pantiin vankeuteen, jossa hän tunnusti murhanneensa Aranan ja kaksikymmentä muuta Navidadin onnettomista puolustajista, sekä omalla kädellään sytyttäneensä rakennukset palamaan.
Tappelu Vega Realissa.
Saarelaiset aluksi olivat aivan ymmällään tästä uhkarohkeasta teosta, mutta alkoivat sitten muodostaa uutta liittoa Espanjalaisia vastaan Caonabon veljen johdolla. Kaikki päälliköt yhtyivät liittoon, Guacanagaria lukuun ottamatta, ja Vega Realiin kokoontui suuri sotajoukko. Columbuksella ei heitä vastaan ollut muuta kuin 200 jalkamiestä ja 20 ratsumiestä. Mutta joka kymmenennellä miehellä oli opetettu verikoira. Amiraali itse lähti tämän joukon kera liikkeelle, apunaan melkoinen joukko Guacanagarin alamaisia. Vihollisia oli kokoontunut noin 100,000 miestä. Espanjalainen jalkaväki jaettiin kahteen osastoon, joita amiraali ja hänen veljensä Bartolomeo johtivat. Osastojen piti alkaa tuli suunnattoman vihollisarmeijan sivustoita vastaan, jonka jälkeen Ojedan piti ratsumiehineen hyökätä keskustaa vastaan. Arkkipuusien tuli paikalla hämmensikin vihollisjoukon ja kun ratsuväki sitten teki hyökkäyksen, niin saarelaiset pakenivat joka suunnalle. Sitten seurasi kamala teurastus. Alastomat intianit eivät kehnoine aseineen voineet tehdä mitään vastarintaa.
Paljon joutui sotavangiksi ja nämä kaikki tehtiin orjiksi. Viisisataa lähetettiin Sevillaan myytäväksi. Saaren muille asukkaille säädettiin vero, Cibaon kulta-alueella määrätty mitta kultahiekkaa jokaisen täysi-ikäisen miehen suoritettavaksi. Keräytyvän kullan Columbus lähetti Castilian kruunulle. Tämä vero kuitenkin huomattiin mahdottomaksi, jonka vuoksi sitä lievennettiin, taikka muutettiin se toiseksi. Cibaon asukkaat hädissään ilmottivat etelärannalla olevan toisen joen, jossa oli vielä runsaammin kultaa. Amiraali lähetti miehiä sitä tutkimaan. Nuoremman veljensä Diegon hän lähetti Espanjaan kertomaan hallitsijaparille saaren tilasta ja hälventämään epäluuloja, joita ehkä sieltä karanneet Espanjalaiset olivat voineet panetteluillaan virittää.