Ovando.
Kauan ei kulunut, ennenkuin Haitin tapauksetkin todistivat amiraalin puolesta Bobadillaa vastaan. Bobadillan säädökset löyhdyttivät saarella peräti kurin, laittomuus ja kaikenlainen mielivalta seurasi Bartolomeon ankaraa hallintoa, niin että paremmat ainekset vieraantuivat pois hallituksesta. Bobadilla sen vuoksi erotettiin virasta ja hänen sijaansa lähetettiin Ovando saaren ylituomariksi ja hallituksen hoitajaksi. Hän sai kuningattarelta nimenomaisen käskyn suojella saaren turvatonta alkuasukas-väestöä. Ainoastaan hallituksen omiin töihin oli oikeus vaatia heiltä työveroa. Sitäpaitsi piti Haitiin vietämän neekeriorjia Afrikan länsirannikolta, jossa Portugalilaiset kävivät kukoistavaa orjakauppaa. Siten alkoi neekerien tuonti Länsi-Intiaan ja pääsi alulle kehitys, joka lyhyessä ajassa kokonaan muutti Haitin ja Länsi-Intian muittenkin saarien kansalliset olot. Samalla kun Bobadilla erotettiin, määrättiin Columbuksen omaisuus takaisin annettavaksi, jota paitsi hänen tuli edelleenkin saada varakuninkaan arvoon kuuluvat tulot. Haitissa oli vapaa kullankaivaminen jälleen lakkautettava. Luottamus Ovandoon sai tuhansia lähtemään valtameren taa onneaan koettamaan. V. 1502 hän purjehti Espanjasta 30 laivalla, kerallaan 2500 henkeä. Bobadilla sai käskyn palata Espanjaan, Roldan joukkoineen vangittiin ja vietiin laivaan, kotimaahan lähetettäväksi. Mutta kohtalon sallimus oli, ettei kumpikaan enää ollut kotimaataan näkevä.
Columbuksen neljäs retki.
Columbus tarjoutui edes jatkamaan löytöretkiään, kun hän ei enää saanut takaisin löytämäinsä maitten hallintoa. Luultavasti Vasoo da Gaman voitokas retki Intiaan suuressa määrin vaikutti siihen, että amiraalin pyyntöön vielä suostuttiin. Columbus huomautti Parian lahdessa löytämäänsä voimakasta merivirtaa — joka tunkee vettä Mexicon lahteen, kuten nykyisin tiedämme, ja Golfvirtana jatkaa Cuban pohjoispuolitse Atlantin mereen, — ja arveli tämän virtauksen osottavan, että kauempana lännessä oli salmi, joka johti Intian mereen. Otaksumansa salmen kautta hän aikoi purjehtia Intiaan.
Neljällä pienellä laivalla, joilla oli 150 miestä, Columbus toukokuussa v. 1502 lähti neljännelle retkelleen. Mukana oli Bartolomeo Colombo ja amiraalin 13 vuotias poika Ferdinand. Eräälle tuttavalleen kirkonmiehelle Columbus ennen lähtöään kirjotti: »Minä matkustan Pyhän Kolminaisuuden nimeen ja toivon voittoa.»
Matka valtameren poikki Vähille Antilleille ja sieltä edelleen Espanjolaan kesti vain 19 päivää. Mutta Ovando ei päästänytkään amiraalia Santo Domingossa maihin, koska hän pelkäsi Columbuksen vaikutusvallan olevan itselleen vahingoksi. Hän oli niin jäykkä, ettei edes ottanut Columbuksen varotusta kuuleviin korviin, kun tämä kehotti pidättämään satamassa paluumatkaa hankkivan laivaston, kunnes uhkaavat sääenteet olivat hälvenneet. Columbus nimittäin päätti taivaankappaleitten asemasta, siis astrologisista syistä, että ankara myrsky oli tulossa. Ovandon johtamissa laivoissa, jotka kuormansa purettuaan hankkivat paluumatkalle, olivat mukana sekä Bobadilla että Roldan. Tosiaan sattui sitte? niin, että kun laivasto oli väljälle lähtenyt, niin nousi kamala hirmumyrsky, joita Länsi-Intiassa eräinä vuodenaikoina usein sattuu ja jotka tuskin missään ovat niin tuhoisia kuin siellä. Koko suuri laivasto, 20 alusta, joutui miehineen päivineen aaltojen uhriksi, Bobadilla ja Roldan muitten mukana. Ainoastaan yksi laiva, jossa Columbuksen takavarikosta vapautettu omaisuus oli, pelastui ja saattoi purjehtia edelleen Espanjaan, vaikka se oli niistä kaikista huonoimpia. Ei ollut kumma, että Columbus piti tätäkin tapausta Jumalan sallimuksena. Itse hän oli neljän laivansa keralla pysytellyt lähellä maata, kun ei satamaan päässyt, ja hänen kaikki neljä laivaansa pelastuivat. »Myrsky oli hirmuinen», hän kirjotti, »laivat erosivat toisistaan ja luulin meidän kaikkien joutuvan tuhon omiksi. Kuinka tuskallista olikaan semmoisessa vaarassa, pelossa veljeni, poikani ja ystäväini puolesta, kun en voinut maihin laskea, vaikka olin rannalla, jonka niin suurilla vaikeuksilla olen itse Espanjalle vallottanut.»
Honduraan rannikolla.
14 p. heinäk. Columbus lähti varsinaiselle löytöretkelleen, jättäen Cuban ja Jamaican oikealle kädelle. Hän saapui kuukauden lopulla Honduraan rannalle ja tapasi Yucatanin kauppiaita, jotka suurissa, yhdestä puusta koverretuissa aluksissaan kuljettivat kaikenlaisia kauppatavaroita kuten vaskikelloja ja valkoisesta, läpikuultavasta kivestä valmistettuja puukkoja ja kirveitä, ynnä puumiekkoja, joiden syrjiin oli teräksi upotettu teräviä kiviä, kauniisti kirjailtuja puisia ja marmorisia astioita, kirjavia puuvillapeitteitä y.m. esineitä, jotka todistivat kehittynyttä sivistystä. He ilmottivat lännessä näkyvän rannan olevan Mayain maata. Columbus ei kuitenkaan nyt joutanut lähteä näitten esineitten tuotantopaikoille — hän olisi Yucatanista löytänyt suuria oivallisesti rakennettuja kaupunkeja ja kehittyneitä yhteiskuntia, — vaan laski rannikkoa pitkin itään päin, etsiäkseen otaksuttua Intian mereen vievää salmea. Mutta kaiken aikaa hänen matkaansa näillä vaarallisilla karisilla rantavesillä haittasivat kovat myrskyt ja niin kova vastavirtaus, etteivät laivat tahtoneet päästä paikastaankaan. »Satoi, kävi ukkonen ja salamoi lakkaamatta, näytti siltä kuin olisi maailman loppu tulossa. En koko aikana nähnyt aurinkoa, en tähtiä. Laivani olivat rappeutuneet kamalasti, purjeet olivat repaleina. Olimme menettäneet ankkurit, mastoköysiköt, veneet ja paljon ruokavaroja. Laivaväki oli sairaana ja masentuneella mielellä. Moni lupasi ruveta elämään hurskaasti ja kaikki sitoutuivat pyhiinvaellusretkiin ja paastoihin. Olemme kestäneet monta myrskyä, mutta emme koskaan niin ankaraa.» Enimmän Columbus pelkäsi kolmentoista vuotiaan poikansa puolesta, mutta toiselta puolen häntä lohdutti se seikka, että nuori Ferdinand oli urhea merimiehen alku. Veljensä Bartolomeon asema häntä huolestutti, koska tämä oli saanut huonoimman laivan. Amiraali itse sairasti kuumetta, mutta johti siitä huolimatta pienestä kannelle rakennetusta majasta purjehdusta. Sairaana ja huolissaan hän valitti, että vaikka oli nyt 20 vuotta palvellut Castiliaa, niin ei hän vielä ollut sen vertaa ansainnut, että hänellä olisi siellä ollut edes kattotiiltä, vaan täytyi hänen edelleenkin asua majataloissa, milloin sinne lähti. Enimmäkseen hänellä ei ollut edes sen vertaa rahaa, että olisi voinut velkansa maksaa.
Syyskuun puolivälissä saavuttiin Honduras niemimaan itäiseen nokkaan ja sää parani, tuuli kävi myötäiseksi ja ranta kääntyi etelään. Kiitokseksi pelastuksesta niemi sai nimekseen »Gracias a Dios», s.o. »Jumalalle kiitos», joka nimi sillä yhä vieläkin on. Rannikko on matalaa ja hiekkaista, rantariuttain takana taajassa järvisulkioita - eli laguneja.- Hiekoilla kasvoi pihkamäntyä ja toisin paikoin platanimetsiä. Toisin paikoin taas oli laajoja aroja, savanneja. Tämä osa rannikosta on jotenkin terveellinen. Useassa joessa on runsaasti kultahiekkaa. Erään suistamossa levättiin, laivoja korjattiin ja seudun intianeilta saatiin kuulla, että kauempana lounaassa oli maa, jossa oli vielä enemmän kultaa. Columbus päätti, että se mahtoi olla Ciamba, sama Taka-Intian maa, jonka kultarikkautta Marco Polo oli ylistänyt.
Veraguan rannikolla.