Nicaraguan suurista järvistä laskevan Juan joen eteläpuolella rannikon luonne muuttuu. Metsäisiä vuoria on heti meren rannassa, mutta toisin paikoin pistää maan sisään kauniita lahtia, joissa on hyvät ankkuripaikat. Kalaisen Chiriqui-lahden takaa alkoi Abureman maa, jonka jo’issa oli runsaasti kultaa. Siellä Columbus sai ensimäisen hämärän tiedon kannaksen takana olevasta toisesta merestä, ja tätä tietoa hän piti uutena vahvistuksena otaksumiselleen, että hän nyt purjehti »Kultaisen Khersonnesoksen» itärantaa. Yhdeksän päivämatkaa kauempana lännessä oli muka Ciguara niminen kultamaa, jossa piti kasvaa pippuriakin. Siinä maassa pidettiin suuria markkinoita, ihmisillä oli taidokkaasti valmistetut puvut, aseinaan miekat, jouset ja nuolet ja haarniskat ruumiin suojana. Ja vielä Columbus luuli maanasukkaitten merkeistä ilmenevän, että sillä kansalla oli laivoissaan tykkejä ja että he taistelivat hevosen selästä. Chiriquin lahden takana olevaa kultarantaa asukkaat nimittivät Veraguaksi. Sillä juoksi melkein rinnan rannan kanssa vuorijono, joka oli niin korkea, että kukkulat melkein alati olivat pilvien peitossa. Vuorien juuritse kulki muka tie toiselle merelle, niin että Veragua ja Ciguara, jota Columbus arveli Ptolemaioksen Kattigaraksi, mahtoivat hänen mielestään olla vastapäätä toisiaan. Kattigarasta olisi Ptolemaioksen kartan mukaan ollut vain kymmenen päivän purjehdus Gangeen suistamoon. Amiraalia vahvisti luulossaan vielä se seikka, että paavi Pius II:sen kirjottamassa kosmografiassa oli mainittu Aasian kansain tällä puolella kirjailevan ruumistaan tatuoimalla ja palvelevan aurinkoa. niinkuin Keski-Amerikassakin oli tapana. Jos nämä oletukset pitivät paikkansa, niin ei maapallo saattanut olla niin suuri, kuin Ptolemaios oli otaksunut, sillä Columbus nyt osapuilleen tiesi, kuinka pitkä matka olisi ollut otaksutusta Kattigarasta Espanjan rannalle.
Myrskyissä Panaman rannalla.
Columbus ei sen vuoksi joutanut tarkemmin tutkia Veraguan kultamaatakaan, vaan purjehti edelleen. Simeonin ja Juudaan päivän aattona hän joutui niin kovan myrskyn valtoihin, että päiväkausia harhaili sen armoilla merellä, kunnes vihdoin pelastui laivoineen oivalliseen satamaan, joka sai nimekseen Puerto Bello, s.o. »kaunis satama». Puerto Bello on Panaman kannaksen pohjoisimmassa polvessa, samalla nimellä yhä vieläkin tunnettu. Laivat viipyivät siellä viikkokauden, odottaen sään asettumista, ja lähtivät sitten rankoissa sateissa purjehtimaan edelleen. Mutta kauaksi ei ennätetty, ennenkuin tuuli jälleen yltyi niin rajuksi, että täytyi palata takaisin rannikon suojaan. Seutu oli sillä kohdalla hyvin viljeltyä ja asukkailta saatiin runsaasti ruokatavaroita. 23 p. marraskuuta Columbus koetti jatkaa matkaa, mutta kun oli 15 penikulmaa purjehdittu, niin tuuli ja vastavirta kävivät niin koviksi, että laivain jälleen täytyi pyrkiä satamaan. Pienien hiekkasärkkäin ja kallioitten sulkemassa lahdelmassa täytyi viettää 14 päivää sään pidossa. Kun 5 p. joulukuuta lähdettiin merelle, niin yltyi myrsky taas niin ankaraksi, ettei laivoja voitu ohjata. Kuohuinen meri kohosi niin korkeiksi ja jyrkiksi laineiksi, ettei Columbuskaan ollut milloinkaan nähnyt niitten vertoja. »Tuuli oli suoraan vastainen, niin että meidän oli mahdoton päästä edessämme olevaan niemeen. Meri kuohui kuin kattila suurella tulella. Yöt ja päivät taivas loimusi salamoissa, joita seurasi niin kauheat jyräykset, että luulimme laivain hukkuvan.» Yhdeksän päivää vietettiin siten alituisessa hengenvaarassa ja sade oli kuin vedenpaisumus, taivaan portit auki. Miehistö oli niin masennuksissaan, että jokainen toivoi kuolemaansa, päästäkseen pois kurjuudesta. Laivat olivat menettäneet mikä veneen, mikä ankkurin, ja purjeet olivat repaleina.
Lähellä Panaman kannaksen kapeinta kohtaa Columbuksen oli pakko kääntyä takaisin. Vahinko ei ollut suuri, niinkuin tiedämme, sillä salmea ei ole olemassa; mutta traagillista oli, ettei niin sitkeä ja uljas taistelu voittanut palkkaa, joka amiraalin luulon mukaan oli niin lähellä. Laivat olivat niin matojen syömät, että tuskin pysyivät veden päällä. Yritettiin purjehtia takaisin Veraguan rannalle ja päästiin onnellisesti jouluaaton ohi, jona Columbus taivaan merkeistä luuli uuden hirmumyrskyn lähestyvän. Mutta vasta seuraavan vuoden alussa päästiin suurella vaivalla Belen eli Yebra joen suistamoon tyynempään veteen. Laivat kulkivat siksi matalassa, että ne nousuvedellä pääsivät hiekkasärkän poikki, joka sulki joen suistamon. Seuraavana päivänä myrsky puhkesi uudelleen valloilleen, ja silloin eivät laivat enää olisi voineet keinotella särkän poikki. Rankkaa sadetta kesti aina helmikuun puoliväliin saakka, niin että tuskin voitiin maissa käydä. 24 p. tammikuuta joki äkkiä paisui tulvilleen ja tulva oli reväistä laivat ankkuristaan ja viedä ne särkille.
Siirtokuntayritys Veraguassa.
Vasta helmik. 6 päivä saattoi amiraali lähettää veljensä Bartolomeon Veraguan joelle tiedusteluretkelle, mukanaan 68 miestä. Bartolomeo kulki joukkonsa keralla seudun »kasikin», Quibianin kylään. Päällikkö, joka oli maan tavan mukaan maalattu ja alasti, tuli suuren aseettoman joukon keralla vieraita vastaan. Hän paikalla suostui saattamaan muukalaisia kultapaikalle ja antoi heille kolme opasta. Osan väestään Bartolomeo lähetti takaisin veneitten suojaksi, osan hän otti kerallaan kultapaikoille. Kaikista joista löytyi kultaa, puitten juurien lomassa, kivien alla ja hiekassa. Sitten oppaat veivät Bartolomeon korkealle vuorelle ja näyttivät varsinkin lännen maila paikkoja ja kyliä, joissa muka oli kultaa vielä paljon enemmän. Myöhemmin saatiin tietää, että tämä oli petos. Viekas Quibian olikin näyttänyt naapurikuninkaan maata, yllyttääkseen Espanjalaiset hänen kimppuunsa ja itse korjatakseen sodan syttyessä hedelmät. Quibianin oma maa oli koko kannaksen kultarikkain seutu, mutta parhaat kultapaikkansa hän oli jättänyt näyttämättä. Täälläkin kuultiin huhuja mahtavasta kultuurikansasta, jonka piti asua kannaksen takana toisen meren rannalla. Columbus päätti, nämä tiedot saatuaan, perustaa paikalle siirtokunnan. Belen joen rannalle rakennettiin huoneita ja Bartolomeo päätti itse jäädä siirtokuntaa johtamaan. Yksi laiva oli hänelle jätettävä, muilla piti Columbuksen palata Espanjaan hakemaan apua.
Mutta hyvin pian välit alkuasukkaitten kanssa rikkoutuivat, arvatenkin Espanjalaisten omavaltaisen menettelyn kautta. Quibian ryhtyi salassa toimiin muukalaisten tuhoamiseksi.
Asukkaitten vihamielisiä aikeita alkoi ensiksi epäillä Columbuksen hyvä ystävä Diego Mendez, urhoollinen ja uskollinen mies, joka oli ollut amiraalin sihteerinä. Rohkeasti hän päätti käydä Quibianin kylässä omin silmin näkemässä, kuinka asian laita oli.
Matkalla hän näkikin paljon aseellisia miehiä ja kuuli, että heidät oli kutsuttu kokoon polttamaan laivat ja tappamaan kaikki valkoiset. Erään pojan keralla Mendez siitä huolimatta lähti kylään. Siellä oli koolla tuhansia sotilaita, kaikki täysissä sotatamineissa. Päällikön puheille hän tosin ei päässyt, päin vastoin päällikön poika hyökkäsi hänen kimppuunsa, mutta Mendez lepytti hänet lahjottamalla hänelle kamman ja peilin ja Mendezin toveri kampasi nuoren päällikön hiukset. Mendez sai rauhassa palata siirtokuntaan, jossa hän kertoi, mitä oli nähnyt, ja kehotti paikalla hyökkäämään kylän kimppuun. Bartolomeo Colombo viipymättä valitsi 50 parasta miestä, marssi Quibianin majoille ja otti kasikin koko perheensä keralla vangiksi. Seuraavana yönä kasikki kuitenkin pääsi pakoon ja käski paikalla alkaa hyökkäyksen.
Amiraali oli sillä välin saanut kolme laivaansa virran suistamosta särkän poikki merelle. Tuskin oli hän kadonnut näkyvistä, niin alkuasukkaat alkoivat suurella joukolla ahdistaa siirtokuntaa. Bartolomeo Colombo taisteli itse, keihäs kädessä, ensimäisten riveissä. Intianit karkotettiin takaisin metsään, mutta sinne he piiloutuivat ja väijyivät herkeämättä siirtokuntaa. Onneksi ei amiraali vielä ollut ennättänyt, lähteä matkaan. Hän lähetti vielä kerran maihin veneen ottamaan vettä ja viemään viimeiset viestit jäljelle jääneille. Tuskin oli kuitenkaan vene päässyt särkän poikki jokeen, kun maanasukkaat nuolia ampuen joka puolelta piirittivät sen sotiveneillään. Veneen ohjaaja kaatui ja kaikki muutkin, yhtä lukuun ottamatta. Yksi ainoa pelastui uimalla rantaan, piiloutui siellä metsään ja hiipi kenenkään huomaamatta siirtokuntaan, jonne hän toi tiedon salahyökkäyksestä. Siirtokunnassa oli mieliala masentunut ja miehet vaativat, että heidän piti päästä laivain kanssa pois. Mutta asema oli niin vaarallinen, ettei pako enää näyttänyt mahdolliselta. Rakennetut huoneet ensi aluksi hylättiin, koska ne olivat liian lähellä metsää, ja kyhättiin meren rannalle veneistä, tynnöreistä ja laudoista suojus, jonka takana päätettiin taistella viimeiseen mieheen.