Maantiede ja löytöretket 2

by Into Konrad Inha

Kun ei venettä kahden päivän kuluttua kuulunut palaavaksi, niin amiraali alkoi huolestua. Useimmat intianilaisista vangeista olivat hypänneet mereen ja uineet maalle, ja ne, jotka eivät päässeet, olivat tehneet itsemurhan. Kun ei muutamaan päivään saapunut mitään tietoa, niin alkoivat pahat aavistukset täyttää Columbuksen mielen. Unessa hän silloin kuuli äänen, — Columbus luuli monessa tilaisuudessa kuulevansa näitä ilmestyksiä — ja sen puhe oli niin selvä, että hän saattoi kirjottaa sanatkin muistoon. »Oi sinä houkka ja hidas uskoja ja Jumalasi, kaikkien Jumalan, palvelija. Siitä pitäen kun olit lapsi, hän on pitänyt sinua ainaisessa huolellisessa huostassaan. Hän antoi sinulle avaimet valtameren salpoihin, jotka olivat niin mahtavilla kahleilla suljetut, ja monet maat olivat sinulle kuuliaiset ja kautta kristikunnan sinä sait kunniaa ja mainetta. Käänny hänen puoleensa ja tunnusta erehdyksesi, — hänen armonsa on rajaton. Vanha ikäsi ei ole sinua estävä saamasta suurta aikaan. Sinä huudat avun epävarmuutta. Vastaa, ken on sinulle niin suuria suruja tuottanut ja niin usein. Jumalako, vaiko maailma? Jumala ei milloinkaan jätä täyttämättä niitä lupauksia, joita hän on antanut, eikä Hän sano, kun Hänelle on joku palvelus tehty, ettei se muka ollut hänen aikomuksilleen mieluista, taikka että hän on asiaa katsellut toisessa valossa. Eikä hän anna kärsimystä sen vuoksi, että sen kautta voimaansa näyttäisi. Hänen työnsä ovat hänen sanainsa mukaiset ja koron keralla hän täyttää kaikki, mitä on luvannut. Olen sinulle kertonut, mitä Luoja on puolestasi tehnyt ja mitä hän tekee kaikkien ihmisten puolesta. Nytkin hän osottaa sinulle niin suurien ponnistuksien ja muitten palveluksessa nähtyjen vaivain ja kestettyjen vääräin palkan. Elä pelkää, vaan luota!» Nämä sanat synnyttivät jälleen Columbuksen masentuneessa mielessä toivon kipinän.

Mutta hänellä oli enää yksi ainoa vene ja häntä arvelutti sitä lähettää, koska sekin olisi voinut joutua hukkaan. Tällä tuskallisella hetkellä eräs nuori merimies tarjoutui uimaan maihin, jos hänet soudettaisiin lähemmä rantaa, koettaakseen päästä siirtokuntaan näkemään, miten siellä oli asiat. Uhkarohkea yritys onnistuikin ja mies palasi takaisin tuoden sanoman edellisen veneen surullisesta kohtalosta ja siirtokunnan epätoivoisesta tilasta. Mutta amiraalin täytyi vuotavissa laivoissaan odottaa useita päiviä, ennenkuin ilma oli siksi suotuisa, että hän saattoi lähettää jokeen veneen. Siellä sen kahden puolen sidottiin kanootti, ja tällä venelautalla soudettiin sitten laivoihin sekä miehet että tavarat. Mutta neljäs laiva oli virtaan jätettävä.

Haaksirikko Jamaicassa.

Kolmella laivalla lähdettiin sitten Belenistä ja saavuttiin jälleen Puerto Belloon 20 p. huhtik. 1503. Siellä oli vielä yksi laiva hyljättävä kokonaan merikunnottomana, kahdella vuotavalla lähdettiin jatkamaan matkaa. Purjehdittiin jälleen Panaman kannasta seuraillen ja päästiin nyt kauemmaksi kuin edellisellä kerralla, miehistön tyytymättömyydestä huolimatta. Lopulta kuitenkin käännyttiin merelle, kun ei otaksuttua salmea löytynyt. Tuulet ja merivirta ajoivat laivat niin paljon syrjään suunnasta, etteivät ne päässeetkään Haitiin, jonne olivat aikoneet, vaan joutuivat Cuban rannalle. Sieltä ne eivät enää kyenneet luovimaan tuulta vastaan Isabellaan, niin huonossa kunnossa ne olivat. Columbus sen vuoksi päätti laskea Jamaicaan. Ilma oli kaunis, matka onnistui, mutta paikalla Jamaicaan päästyään amiraali ajoi molemmat laivansa rinnan matalalle hiekkaiselle paikalle saaren pohjoisrannalle. Laivat vuotivat niin, että vaikka viime taipaleella oli kaikilla pumpuilla pumputtu ja lisäksi ajettu vettä mereen kaikilla astioilla, mitä oli käytettävänä, niin vesi sittenkin nousemistaan nousi. Laivat painuivat pohjaan ja liettyivät hiekan sisään, niin että vain kansi jäi veden päälle. Kannelle rakenneltiin majoja ja niissä ynnä kansikajuutoissa saatettiin asua ja käyttää laivoja linnotuksina sen varalta, että maanasukkaat alkaisivat retkikuntaa ahdistaa. Laivat köytettiin lujasti kiinni toisiinsa, niin että ne estivät toinen toistaan kaatumasta.

Haaksirikkoutuneitten pelastus riippui nyt maanasukkaitten hyväntahtoisuudesta. Heti ensi päivinä näitä saapuikin laivoille, mukanaan kaikenlaisia ruokatavaroita, joita Espanjalaiset ostivat rihkamallaan. Diego Mendez teki saaren päälliköitten kanssa välipuheita ja järjesti säännöllisen ruokavarain hankinnan. Sitten hän matkusti saaren itäpäähän ja solmi siellä ystävyysliiton mahtavan ruhtinaan kanssa, joka hänelle möi hyvän kanootin ja sitoutui lähettämään laivoihin kaikenlaisia ruokatavaroita. Muonaa alkoikin tulla runsaasti ja amiraali laati tarkat ohjeet, joitten määrä oli estää hänen väkeään tekemästä väkivaltaa ja sen kautta suututtamasta maanasukkaita. Sitten hän osti kymmenen kanoottia väkensä käytettäväksi.

Mendezin rohkea venematka.

Mutta vaikeampi oli keksiä, miten saataisiin Espanjolaan sana haaksirikkoisten vaarallisesta tilasta. Amiraali mietti asiaa moneen laatuun ja kutsui vihdoin luotettavan Diego Mendezin puheilleen. »Poikani», hän sanoi, »ei ainoallakaan näistä, minua ja sinua lukuun ottamatta, ole käsitystä siitä, kuinka suuressa vaarassa todella olemme. Meitä on vähän, maanasukkaita sitä vastoin paljon, eikä heidän oikullisuuteensa ole luottamista. He voivat helposti hävittää meidät, milloin hyväksi näkevät. Olen miettinyt pelastuksen keinoa. Jonkun pitäisi lähteä Espanjolaan sillä kanootilla, jonka olette hankkineet, ja ostaa sieltä laiva, jolla voisimme pelastua tästä vaarallisesta asemasta. Sano minulle mielipiteesi.» Mendez vastasi kyllä käsittävänsä vaaran, mutta epäilevänsä, tokko kukaan voisi hataralla kanootilla kulkea (190 kilometrin levyisen) myrskyisen meren poikki. Amiraali ei kuitenkaan luullut sitä mahdottomaksi, hän kehotti Mendeziä itseään lähtemään matkaan. Tämä vältellen vastasi, että jos aina kaikki tärkeimmät toimet uskotaan hänelle, niin muut ehkä voivat käydä kateellisiksi, ja ehdotti, että asia esitettäisiin koko miehistölle. Ellei kukaan muu lähtisi, niin sitten hän puolestaan suostui onneaan koettamaan. Amiraali teki niin ja kehotti tarjokkaita ilmottautumaan, mutta kaikki vaikenivat. Silloin Mendez astui esiin ja ilmotti lähtevänsä. Amiraali syleili häntä ja viipymättä hän suoriutui matkaan. Hän kiinnitti kanootin pohjaan kölin, kohotti laitoja ja tervasi sen. Sitten hän asetti siihen maston ja purjeen. Saaren itäpäässä vihamieliset asukkaat kuitenkin ottivat Mendezin kiinni. Mutta hän pääsi veneineen pakenemaan ja palasi takaisin, jonka jälkeen Bartolomeo Colombo melkoisen miesjoukon keralla lähti itäpäähän suojelemaan hänen lähtöään. Kun oli muutamia päiviä odotettu, niin meri näytti olevan riittävän tyyni. Mendezin toveriksi lähti eräs genovalainen, jonka piti ostetulla laivalla palata takaisin Espanjolasta, jota vastoin Mendezin piti matkustaa edelleen Espanjaan, viemään kuningasparikunnalle amiraalin selontekoa uusista löydöistä ja avunpyyntöä. Jamaican kärjestä saatiin toinenkin kanootti, ja kumpaankin lähti vapaaehtoisesti viisi intiania soutamaan.

Eräänä kirkkaana yönä sanottiin Bartolomeolle ja hänen miehilleen jäähyväiset ja lähdettiin aavalle merelle. Seuraava päivä soudettiin pitkin tyyntä merta, intianit aina vähän väliä hypäten mereen vilvottelemaan itseään. Toisena yönä soutajat jo olivat niin uuvuksissa ja janoissaan, että Mendez ja hänen toverinsa kohottivat purjeet. Mutta ei toisenakaan päivänä näkynyt vielä maata. Molemmat europpalaiset tarttuivat vuorostaan airoihin, mutta uupuivat pian, sillä vesi oli vähissä. Aurinko paahtoi polttavan kuumasti ja puolenpäivän aikaan intianit olivat menettäneet kaiken tarmonsa. Molemmat valkoiset antoivat heille silloin tällöin kulauksen omista pulloistaan ja siten pitivät heitä hengissä, kunnes ilta viileni ja soutajain voimat taas jonkun verran virkistyivät. Mendez suuntasi erästä pientä saarta kohti, jonka hän tiesi olevan meressä Espanjolan läntisen kärjen kohdalla. Ei vielä yönkään tullen näkynyt maata.

Mutta kuun noustessa Mendez huomasi, että siitä näkyi vain puolikas, vaikka oli täysikuun aika, ja hän arvasi, että toinen puolikas oli saaren takana. Intianit saivat nyt runsaammin vettä, heille osotettiin maa, ja viimeiset voimansa ponnistaen he saivat kanootit rantaan soudetuiksi. Saari oli autio kallio, mutta kallion koloihin oli jäänyt sadevettä, astiat voitiin täyttää ja uupuneet miehet saivat levätä. Mutta yksi intianeista kuoli iltapäivällä. Illalla jatkettiin matkaa ja saavuttiin Haitin länsikärkeen, Kap Tiburoniin. Italialainen aikoi nyt paikalla palata Jamaicaan, mutta intianit eivät enää suostuneet lähtemään toista kertaa meren poikki.

Noustiin sen vuoksi kaikin maihin ja Mendez tapasi Ovandon saaren eteläosissa. Tämä ei kuitenkaan uskonut häntä, vaan luuli Columbuksen keksineen juonen, jonka kautta hän aikoi päästä saarelle anastamaan vallan, eikä lähettänyt apua. Hän oli paraikaa puuhassa, joka julmuuden puolesta voitti kaikki, mitä Haitissa oli siihen saakka tapahtunut. Hän oli houkutellut kaikki saaren eteläosan päälliköt pitoihin, antanut kesken pitoja sitoa heidät patsaihin ja sitten sytyttää pitomajan palamaan. Tämän jälkeen alkoi verilöyly, jossa ei säästetty vanhuksia, ei naisia eikä lapsia. Kun Xaraguan maakunta näin oli »rauhotettu», niin samaa teurastusta jatkettiin saaren muissa osissa. Siten nopeaan hävitettiin Haitin hyväntahtoiset alkuasukkaat.