Ojeda.
Ojeda lähti Cadizista toukokuussa v. 1499, laski Atlantin meren poikki samoja teitä kuin Columbus kolmannella matkalla ja saapui Guayanaan Surinamin rannalle. Rantaa seuraillen löydettiin Essequibo ja Orinoco jokien suistamot, jonka jälkeen tultiin Trinidadiin ja purjehdittiin Parian lahden kautta Venezuelan pohjoisrannalle. Sitten käytiin Helmisaarilla, Margaritassa ja Curaçaossa, ja tultiin lahteen, jossa maanasukkaitten rakennukset olivat paaluilla. Seutu sai siitä »Venezuelan», s.o. »Pikku-Venezian» nimen, joka sittemmin käsitti koko rannikon ja vihdoin sisämaankin. Kun oli vielä Maracaibo-lahtikin tutkittu, niin Ojeda laski meren poikki Haitiin, jossa hän liittyi Roldaniin Columbusta vastaan. Kotomatkalla, joka tapahtui Bahama-saariston kautta, ryöstettiin sieltä 232 asukasta orjiksi, kun ei retken kustannuksia voitu muulla tavalla suorittaa. Kesällä 1500 Ojeda palasi takaisin Cadiziin.
Alonso Niño.
Jotenkin samoja teitä, mutta vähäistä ennen, purjehti Alonso Niño pienellä laivalla, joka oli varustettu helmien ostoa varten. Niño saapui helmirannalle vähäistä ennen Ojedaa, joten hän saattoi itselleen vaihtaa suuren saaliin, eikä Ojedalle jäänyt mitään. Niño toi palatessaan 96 naulaa helmiä. Matkalla oli tultu siihen vakuutukseen, että maa, jonka rantoja oli purjehdittu, välttämättä oli mannerta, koska siellä oli semmoisia eläimiä, joita ei saarilla tavattu. Retken runsas helmisato kiihotti toisia onneaan yrittämään.
Pinzonien retki.
Lopulla vuotta 1499 lähettivät Paloksen Pinzonit laivoja tutkimusretkelle. Laivuetta johti Vicente Yañez Pinzon, joka oli mukana Columbuksen ensimäisellä matkalla. Se kulki vielä etelämpää päiväntasaajan poikki kuin Ojeda, joutui koviin myrskyihin ja saapui vihdoin Brasilian rannalle, lähelle nykyistä Recifeä eli Pernambucoa. Juhlallisesti Pinzon otti maan Espanjan omaksi, leikaten puista oksia, juoden maan vettä ja pystyttäen rannalle ristejä. Mutta asukkaat olivat vihamielisiä. Eräs sen ajan kirjailija sanoo, että tämän matkan kautta todistettiin kuumassakin vyöhykkeessä olevan mahdollista asua. Portugalilaiset olivat kuitenkin jo ennen huomanneet saman Afrikassa.
Rannikolla jouduttiin, milloin maihin poikettiin, verisiin taisteluihin maanasukkaitten kanssa. Lopulta saavuttiin mahtavan Amazonijoen suulle. Laivat sattuivat silloin purjehtimaan kauempana merellä ja hämmästyivät sitä, että vesi äkkiä muuttui suolattomaksi ja juotavaksi. Siitä oivallettiin, että oli tultu valtavan joen suulle, ja laskettiin lähemmä maata. Löydettiin paljon matalia saaria ja ryöstettiin eräältä 36 maanasukasta orjiksi. Amazonijoen suulla nähtiin valtava pororoca-ilmiö. Se on vuoksilaine, joka joen virtauksen kohdatessaan kohoo niin korkeaksi ja jyrkäksi, että se tuhoaa kaikki pienemmät alukset, mitä tiellään kohtaa. Selvää oli, että moisen vedenpaljouden täytyi laskea suurelta mannermaalta. Espanjassapa ei aluksi tahdottu uskoa, että niin suurta jokea saattoi olla olemassakaan. Mutta purjehtijat vakuuttivat veden muuttuneen sitä suolattomammaksi, kuta kauemmaksi oli jokeen noustu. Pietari Martyr, joka Pinzonin löydöstä kertoo, luuli hänen löytämäänsä jokea samaksi, jonka suulle Columbus oli tullut, ennenkuin laski Parian lahteen. Amazonijoen pohjoisrannalla tavattiin niin suuria puita, ettei kuudentoista miehen sylimitta niiden ympäri ulottunut. Pinzonin laivat nousivat jokeen noin 90—100 kilometriä meren rannasta. Laivoihin kuormattiin brasil-väripuuta, josta Brasilia on nimensä saanut, ja palattiin sitten Parian lahden kautta Haitiin. Kun ei löydetty kultaa eikä helmiä, niin lähdettiin Bahama-saarille orjan ajoon, mutta siellä pari laivaa myrskyssä tuhoutui. Ainoastaan kaksi saapui syyskuussa v. 1500 takaisin Palokseen.
Pinzon nimitti löytämänsä joen Rio Maria de la Mar Dulceksi, joka sitten lyhennettiin Mar Dulceksi, s.o. suolattomaksi mereksi. Toiset sanoivat sitä Rio Grandeksi. Pinzonin seuralaisten tietojen mukaan sitä myöhemmin aljettiin sanoa Maranjoniksi, joka ehkä oli alkuasukkaitten käyttämä nimitys. Amazonijoen nimen joki sai vasta Orellanalta, joka muutama vuosikymmen myöhemmin ensimäiseksi laski sitä pitkin Etelä-Amerikan poikki mereen saakka.
Kuukautta myöhemmin kuin Pinzon lähti Paloksesta pari muutakin laivaa, jotka saapuivat Brasilian rannalle samoille paikoille. Näillä laivoilla, jotka kulkivat samoja teitä kuin Pinzoninkin retkikunta, lienee Amerigo Vespucci ollut mukana. V. 1500 purjehti Bastidas kahdella laivalla Karibimereen ja tutki Maracaibo-lahden ja Panaman kannaksen välisen rannikon. Hän saapui siis nykyisen Colonin seuduille ennen kuin Columbus pohjoisesta päin tullen. Bastidaan matkan kautta oli Etelä-Amerikan koko pohjoisranta tullut tunnetuksi.
Alussa vuotta 1502 Ojeda lähti toiselle matkalleen. Hänellä oli neljä laivaa ja aikomus oli perustaa siirtokunta Maracaibo-lahden rannoille. Asukkaat kuitenkin yritystä vastustivat ja tuottivat Espanjalaisille niin tuntuvan mieshukan, että Ojedan väki teki kapinan, vangitsi johtajansa ja kuljetti hänet San Domingoon tuomittavaksi. Espanjassa Ojeda kuitenkin vapautettiin edesvastuusta. Vielä huonommin kävi kahdelle pienelle retkikunnalle, jotka olivat lähteneet Venezuelan rannoille ihmisiä orjiksi rosvoamaan. Darien-lahdessa monta laivaa kärsi haaksirikon. Eloon jääneitten täytyi viettää vaikeita aikoja rannikolla, jossa enemmän kuin puolet kuoli tauteihin. 200:sta matkalle lähteneestä seikkailijasta lopulta ainoastaan nelisenkymmentä pelastui Jamaican ja Haitin kautta Espanjaan. Seuraavana vuonna Ojeda siitä huolimatta oli uudelleen liikkeellä, mutta tästä, v. 1505 tehdystä retkestä, ei sen tarkemmin tiedetä. Myöhemmin kerromme hänen viimeisestä siirtokuntayrityksestään Venezuelan rannikolla.