Portugalilaiset Brasiliassa.
Keväällä v. 1500 joutui Cabralin johtama portugalilainen laivasto Brasilian rannikolle matkalla Intiaan Cabral ei tiennyt Pinzonien löydöistä, vaan luuli tulleensa tuntemattomaan saareen; hän otti sen Portugalin omaisuudeksi. Lissabonissa päätettiin, että saari oli erinomainen asemapaikaksi Intian matkalla ja lähetettiin viipymättä laivoja siirtokuntaa perustamaan ja linnaa rakentamaan. Tämän laivueen mukana lienee ollut Amerigo Vespucci, joka oli taitava määräämään paikkain maantieteellisen aseman kvadrantilla ja sen vuoksi oli saanut Portugalin kuninkaalta kutsumuksen Lissaboniin. Retkikunta purjehti otaksutun saaren rantoja eteläänpäin luultavasti aina Rio Janeiron lahteen saakka ja huomasi, että se oli samaa suurta maanosa, jonka rantoja Espanjalaiset olivat pohjoisemmassa tutkineet. Oman vakuutuksensa mukaan Vespucci sitten sai retkikunnan johdon käsiinsä ja kuljetti laivastoa vielä paljon kauemmaksi etelää kohti, kunnes tultiin asumattomalle kalliorannalle, joka oli noin 50:llä asteella eteläistä leveyttä. Se olisi siis vastannut joko Patagonian rantaa tai Tulimaata. Mutta näitä tietoja epäillään, koska niille ei ole muuta vahvistusta kuin Vespuccin oma kertomus.
Myöhemmin Vespucci sai johdettavakseen melkoisen retkikunnan, jonka piti hänen suunnitelmansa mukaisesti purjehtia lounaistietä Intiaan, tehdä siis sama matka kuin Magalhães 16 vuotta myöhemmin. Vespucci lähti matkaan kesäkuussa 1503, mutta haaksirikkojen ja kaikenlaisten vastusten ja rettelöiden vuoksi oli menestys huono. Vespuccin täytyi tyytyä siihen, että hän Brasilian rannikolle perusti siirtokunnan, nykyisen Bahian, ja toi Portugaliin palatessaan punapuuta. Sen kautta hän menetti Portugalissa suosionsa ja siirtyi takaisin Espanjaan. V. 1505 hän Sevillassa tapasi murtuneen Columbuksen. »Vespucci miellytti minua suuresti», kirjotti amiraali. »Hänellekin, kunnianarvoiselle miehelle, onni on ollut epäsuotuisa, niinkuin niin monelle muullekin. Hänkään ei ole palveluksistaan saanut vastaavaa palkkaa.» Kuningas Ferdinand kuitenkin käytti hyväkseen Vespuccin tietoja ja kokemusta, antoi hänelle lahjan ja myöhemmin vakinaisen toimenkin. Hänestä tuli Espanjan valtameriluotsien päällikkö, joka tutki heidän tietojaan ja antoi todistukset heidän taidostaan. Sitä paitsi hän toimi karttain laatijana.
Amerikan nimi.
Amerigo Vespucci oli uuttera kirjeiden kirjottaja ja kuvasi sattuvasti Etelä-Amerikan kansanelämää. Hänen kirjotuksiaan luettiin tavattoman laajalti, ne kun olivat ensimäinen yritys luoda yhteiskuvaa Uudesta maailmasta. V. 1507 julkaistiin hänen matkakirjeensä yhdessä niteessä ja niitä meni kaupaksi monta painosta, vaikka ne olivatkin latinankieliset. Kirjan nimi oli »Quatuor Navigationes», s.o. neljä merimatkaa. Sen kautta Vespuccin löytämät taikka oikeammin näkemät maat — suurin osa niistä oli jo ennen löydetty — tulivat paljon laajemmalti tunnetuiksi kuin Columbuksen löytämät, sillä Columbus antoi hyvin vähän tietoja matkainsa tuloksista. Vespucci ensimäiseksi puhui Uuden maailman manteresta, s.o. Etelä-Amerikasta, ja yleisössä vakaantui se käsitys, että Amerigo Vespucci olikin löytänyt varsinaisen uuden maanosan, Columbus vain muutamia saaria merestä. Ja sen kautta etäämpänä, jossa vähemmän osattiin arvostella, kuinka asian laita oikeastaan oli, pidettiin luonnollisena asiana, että uusi maanosa saisi Amerigon nimen. Sen ehdotti Martin Waltzemüller (Hylacomylus) Ptolemaioksen maantieteen korjatussa painoksessa, jonka hän julkaisi. Tätä etäistä ihailijaa, joka eli koulunopettajana pienessä kaupungissa Lothringissa, on Amerikan kiittäminen siitä, ettei sen nimeksi tullut »Columbia». Myöhemmin on erehdystä sikäli korjattu, että Amerikan varsinaista löytäjää on muissa nimissä muistettu. Amerikan nimeä aljettiin käyttää ensiksi Saksassa ja Itävallassa, sitten sen tapaamme Englannissa. Aluksi se tarkotti vain Etelä-Amerikkaa, mutta laajeni sitten koko Uudelle maailmalle. Yleistä pätevyyttä se ei kuitenkaan saavuttanut kuin paljon myöhemmin. Vielä kuudellatoista vuosisadalla Etelä-Amerikkaa jotenkin yleiseen sanottiin joko »Peruanaksi» tai »Brasiliaksi». Espanjan hallitus sitä sanoi Intiaksi. Muutoin Amerigo Vespucci tuskin sai itse tietää, mikä kunnia hänelle tapahtui. Amerikan nimeä ei kuitenkaan hyväksytty aivan vastalauseetta. Piispa Las Casas ehdotti, että Uusi maailma nimitettäisiin löytäjänsä mukaan Columbaksi, mutta ehdotus ei liene tullut niin yleiseen tunnetuksi, että se olisi voittanut Amerikka nimen.
Las Casas, intianien suojelija.
Columbuksella oli mitä parhaat aikeet Läns-Intian alkuasukkaita kohtaan, mutta olot muodostuivat ylivoimaisiksi. Kun uusista maista ei saatukaan niin helposti rikkauksia, kuin oli kuviteltu, niin hän ei muuta keinoa keksinyt, kuin ruveta Portugalilaisten esimerkkiä noudattaen myymään orjia. Hän aikoi aluksi ryöstää ainoastaan ilkeitä Karibeja, mutta ei kauaa kulunut, ennenkuin otettiin keitä vain saatiin. Espanjan hallitus ei tätä menetelmää alussa hyväksynyt, mutta sen kiellot eivät auttaneet. Varsinkin sitten kun Ovando pääsi Haitissa hallitsemaan ja vallitsemaan, ruvettiin maanasukkaita kohtelemaan niin petomaisen julmasti, että viidessätoista vuodessa yhdestä miljoonasta oli jäljellä vain kuusikymmentätuhatta, ja kun oli kulunut vielä seitsemän vuotta, niin oli jäänyt neljätoistatuhatta. Sokea ahneus tukahutti kopeista vallottajista kaiken inhimillisen tunteen; yhden kultaunssin vuoksi oltiin valmiit milloin hyvänsä uhraamaan maanasukas ja lopulta heitä teurastettiin, revittiin ja poltettiin huvin vuoksi.
Oli kuitenkin niitäkin, joita säälitti intianien kurja kohtalo ja jotka voimainsa takaa koettivat sitä auttaa. Ikimuistettavan nimen on näiden jalojen harrastustensa vuoksi ansainnut piispa Bartolomé de Las Casas (1474—1556), »intianien apostoli». Hänen isänsä oli ollut mukana Columbuksen toisella retkellä. Las Casas pääsi itsekin mukaan kolmannelle v. 1498. V. 1502 hän lähti Haitiin Ovandon kanssa ja vihittiin siellä v. 1510 papiksi, ollen ensimäinen Amerikassa vihitty pappi. V. 1511 hän siirtyi Velasquezin mukana Cubaan ja oli v. 1513 tai 1514 läsnä Caonaon kamalassa intianiteurastuksessa, jota hän turhaan koetti saada estetyksi. Pian sen jälkeen hän ystävänsä Rentieran kanssa sai Zaguan luota suuren intianikylän »repartimientokseen» (osuudekseen) ja koetti sitten samoin kuin hänen muutkin maanmiehensä rikastua parhaan taitonsa mukaan, hoitaen papin tehtäviä vain sivutoimena. Mutta hän sai näin kokemusta, tuli vakuutetuksi repartimiento-järjestelmän vääryydestä, alkoi saarnata sitä vastaan ja laski vapaiksi omat orjansa. Hän matkusti Espanjaan puhumaan intianien puolesta ja seuraus hänen valituksistaan oli, että kardinali Jimenes v. 1516 lähetti Länsi-Intiaan kuninkaallisen komissionin asiaa tutkimaan. Las Casas sai arvonimellä »intianien suojelija» valvoa komissionin töitä ja olla sen neuvonantajana. Mutta komissioni osotti niin suurta leväperäisyyttä tehtävässään, että Las Casas seuraavana vuonna uudelleen matkusti Espanjaan ja ehdotti, että intianeille annettaisiin täydelleen takaisin vapaus. Sen sijaan piti uudisasukkailla olla oikeus tuoda Cubaan neekeriorjia. Siten alkoi neekerien tuonti Länsi-Intiaan. Mutta sekään ei pelastanut intianeja; se oli vain uusi epäkohta edellisten lisäksi. Las Casas sen vielä eläissään sai nähdä ja katui sitten katkerasti, kun hän ei ollut käsittänyt sitä, että neekereillä on sama oikeus vapauteen kuin Uuden maailman alkuasukkaillakin.
Las Casas ei elinaikanaan hyljännyt sorrettujen intianien asiaa. Hän kävi myöhemmin Mexicossa ja Keski-Amerikassa ja oli avullisena näitten maitten kristinuskoon käännyttämisessä. V. 1543 hänet nimitettiin Mexicon Chiapaan piispaksi. Hän oli saanut Espanjan hallituksen säätämään lakeja intianien suojaksi, mutta näiden harrastusten vuoksi hän joutui omain maanmiestensä puolelta niin kiivaan vastustelun ja häväistyksen alaiseksi, että hän v. 1547 luopui piispan toimesta ja palasi Espanjaan. Siellä hän saattoi paremmalla menestyksellä vaikuttaa alkuasukkaitten hyväksi ja sekä Kaarle V että Filip II kallistivat korvansa hänen ihmisystävällisille ehdotuksilleen. Mutta Espanjan hallituskin oli voimaton hillitsemään alamaisiensa kamalaa ihmishävitystä Uudessa maailmassa. Las Casas kirjotti Länsi-Intian historian, joka vasta 1875 painettiin, ja useita kirjotuksia intianien vapauden puolesta. Eräs niistä on nimeltään: »Lyhyin selonteko läntisten intianien hävityksestä»; se nimite puhuu niteitä.
Olemme kertoneet, kuinka Haitin väestö hävitettiin. Ovando sai kuningas Ferdinandilta luvan tuoda sijaan väkeä Bahama-saarilta, joiden asukkaista Columbus oli kuningasparikunnalle lausunut eräässä kirjeessään: »Tämä maa on kaikkia muita maita upeampi yhtä paljon kuin päivä yötä loistavampi; alkuasukkaat rakastavat lähimmäistään kuin itseään; heidän keskustelunsa on lempeintä, mitä saattaa ajatella; heidän kasvonsa aina hymyilevät; ja he ovat niin lempeitä ja rakkaita, että minä vakuutan Teidän Korkeudellenne maailmassa ei olevan parempaa kansaa». Tämäkin kansa hävitettiin sukupuuttoon. Vainajain kunnioittaminen ja rakkaudella muisteleminen oli, niin sanottiin. Bahamalaisten luonnepiirre. Espanjalaiset käyttivät sitä syöttinä, luvaten viedä heidät laivoillaan taivaallisille rannoille, joilla heidän omaisensa paraillaan olivat. Noin 40,000 henkeä vietiin Espanjolan kultakaivoksiin nääntymään. Bahama-saarista, joilla tosiaan valkoisien saapuessa vallitsi paratiisimaiset olot, tuli sittemmin Länsi-Intian kaikkein pahin rosvopesä.