Noin kuudennen vuosisadan alussa ennen ajanlaskumme alkua oli Pohjois-Intia Narbada jokea myöten jakaantunut kuuteentoista itsenäiseen aarialaiseen valtioon, joista toiset olivat heimotasavaltoja, toisilla oli hallitsijat. Mahtavin niistä oli Kosala, nykyisen Oudhin seuduilla. Myöhemmin kohosi sitä mahtavammaksi Gangeen suupuolessa Magadha, nykyinen Behar. Näitten varhaisien valtakuntien historia oli hyvin sotaisa ja suureksi osaksi tarumainen. Idässäpäin niitten alueet näyttävät ulottuneen niille seuduin, missä Ganges kääntyy etelää kohti. Tärkeimmät kaupungit olivat Ayoodhya ja myöhemmin Sraavasti, joka Buddhan aikana oli yksi Intian kuudesta suurkaupungista. Baranasi, nykyinen Benares, oli Megastheneen [vert. Maant. ja löytör. I, s. 103] käydessä Intiassa neljä penikulmaa ympärimitaten, mutta puusta rakennettu. Näihin aikoihin syntyi kastilaitos. Kasteja oli aluksi vain neljä, nimittäin »braamanat», jotka olivat kansan hengelliset johtajat, »kshatriat» eli ylimykset, jotka luulivat polveutuvansa ensimäisistä johtajista, »vaisiat» eli talonpojat ja halveksitut »sudrat», puunhakkaajat ja veden vedättäjät, jotka eivät olleet aarialaisia. Vielä näitäkin alemmalla asteella olivat useat alkuasukasheimot ja orjat. Myöhemmin kastien luku lisääntymistään lisääntyi. Luullaan intialaisten jo seitsemännellä vuosisadalla e.Kr. huomanneen monsuunituulien edut ja käyttäneen niitä hyväkseen purjehtiakseen laivoillaan aina Babyloniaan saakka kauppaa tekemään. Siellä he tutustuivat seemiläiseen kirjaimistoon, toivat sen mukanaan ja sovittivat oman kielensä tarpeisiin, jonka jälkeen se levisi Intiasta Burmaan, Siamiin ja Ceyloniin.
Vuosisatain kuluessa oli braamanalainen uskonto rappeutunut ja menettänyt entisen jaloutensa ja henkevyytensä. Kuudennella vuosisadalla e.Kr. nousi uskonpuhdistaja, kuninkaanpoika Gautama Himalajan vuorilaaksoista, joka luopui vallasta ja loistosta ja pitkällisen miettimisen ja henkisten taisteluitten jälkeen loi buddhan uskon. Tämä uskonto oli suuri edistys braamanalaisuudesta. Se perustui ihmisrakkauteen ja tämän kautta se mahtavasti kohotti itämaalaiseen sortovaltaan piintyneitä oloja, ei ainoastaan Intiassa, vaan kaikkiallakin kaukaisessa idässä aina Mongoliaa ja Japania myöten. Buddhan uskonnolla on sen vuoksi ollut arvaamattoman suuri vaikutus Itämailla, vaikkapa sekin vuorostaan piintyi muodollisuuteen ja rappeutui.
Parissa vuosisadassa buddhalaisuus levisi kautta Intian. Sen hartain levittäjä oli jalo ihmisystävä Asoka, Magadhan eli Beharin hallitsija. Asoka perusti niin paljon luostareita, että hänen valtakuntaansa vielä tänä päivänä sanotaan »luostarien maaksi». Samalla hän puhdisti uskonnon harhaopeista, joita siihen oli alkanut versota, ja antoi patsaihin, luoliin ja kallioihin eri osissa maata kirjottaa uskonnon perustotuudet. Kolmekymmentäviisi kirjotusta on säilynyt niistä monista kymmenistätuhansista, joita hän eri osiin maata kiveen piirrätti. Samalla Asoka piti hyvää huolta alamaistensa aineellisestakin toimeentulosta, kaivoja kaivettiin, puita istutettiin teitten viereen ja sairashoidosta pidettiin huolta sekä Asokan omassa valtakunnassa että vallotetuissakin maissa. Virkamiehiä asetettiin vaalimaan perhe-elämän puhtautta ja nuorisolle, jopa naisillekin toimitettiin opetusta. Asoka julisti valtion velvollisuudeksi uskonnon levittämisen rauhallisilla keinoilla. Hänen kokoomansa teos Buddhan opista on sitten kaksituhatta vuotta ollut eteläisten buddhalaisten varsinainen kaanon.
Samaan aikaan kuin buddhalaisuus syntyi toinen samanlainen uskonto, jainalaisuus, nykyään parhaiten tunnettu ihmeen taidokkaista vanhoista temppeleistään.
Buddhalaisuus ei kuitenkaan voinut kokonaan tunkea tieltään vanhempaa braamanalaista uskontoa, vaan rinnan ne elivät enemmän kuin vuosituhannen, ja ajanlaskumme ensimäisellä vuosituhannella braamanalaisuus alkoi jälleen saavuttaa takaisin menettämäänsä alaa. Molemmat uskonnot sulautuivat yhdeksännellä vuosisadalla j.Kr. hindulaisuudeksi, joka oli taka-askel kummastakin ja joka Intiassa vielä nykyään on vallitsevana; sana merkitsee nimittäin ensi sijassa uskontoa, eikä kansallisuutta.
[Buddhalaisuudesta tuli Kiinan vallitseva uskonto ja Kiinalaiset sen kautta alkoivat pitää Intiaa «pyhänä maanaan», niinkuin kristityt Palestinaa. Kiinasta kävi paljo pyhiinvaeltajia Intian merkkipaikoilla viidennellä ja seuraavilla vuosisadoilla j.Kr. Etevät munkit kirjottivat retkistään arvokkaita kertomuksia. Kiinan keisari Kaotsung kokosi ne suureksi kirjaksi, kirjottaen siihen itse esipuheen, mutta vain osia on säilynyt. Kuuluimmat näistä matkustajista olivat Fahier ja Hsyantsang, joiden kirjottamat teokset ovat tärkeitä lähteitä Intian senaikaisten olojen tuntemiselle. He kulkivat molemmatkin menomatkalla Tarimin keitaitten kautta, edellinen palasi meritse, jälkimäinen Pamirin kautta, mukanaan suuri kokoelma buddhalaisia pyhiä kirjoja.]
Intian ulkonainen historia alkaa v. 327 e.Kr., Aleksanteri Suuren hyökätessä Punjabiin. Kreikkalaisen vallottajan valta ei kuitenkaan ollut pitkäikäinen, sillä Intiassa itsessään syntyi siihen aikaan mahtava Magadha valtakunta, jota Tsharigdragupta hallitsi. Tämä teki Seleukos Nikalorin kanssa ennen mainitun sopimuksen (I, s. 103), jonka kautta hän muutamaa sataa sotielefanttia vastaan sai haltuunsa koko Punjabin ja Seleukoksen tyttären puolisokseen. Hänen hovissaan oleskeli kreikkalainen Megasthenes, jonka kertomuksesta ensimäiset varmat länsimaiset tiedot Gangeen laaksosta on saatu. Kreikkalaiset saivat samoihin aikoihin melkoisen vaikutuksen Intian tieteeseen ja taiteeseen. Braamanat oppivat heiltä tähtitiedettä ja varsinkin kuvanveistoon ja rakennusmalliin oli kreikkalaisuuden vaikutus suuri. Kreikkalaiset kasvonpiirteet esim. olivat sen jälkeen kauan vallitsevina Luoteis-Intian kuvanveistossa.
Tshangdragupta oli suurimpia Intian hallitsijoista. Hänen armeijaansa kuului 600,000 miestä, 30,000 hevosmiehiä, 36,000 elefantin ohjaajaa ja 24,000 hevosvaunun ohjaajaa. Megastheneen kuvauksesta hän on parhaiten tunnettu Intian varhaisemmista hallitsijoista. Tshangdraguptan pojanpoika oli yllä mainittu Asoka, jonka valtakunta käsitti suurimman osan Afghanistania, suuren osan Baludshistania, Sindin, Kashmirin, Nepalin, Bengalin ja niemimaan Palar jokeen saakka.
Toisella vuosisadalla e.Kr. Seleukolaiset uudelleen vallottivat osia Luoteis-Intiasta, mutta heidän täytyi myöhemmin taas väistyä. Heidän jälkeensä saapui vallottajina iraanilaisia paimentolaisheimoja, Sakat, joitten ylivalta neljännellä vuosisadalla j.Kr. kukistettiin. Sakkain jälkeen tulivat Juetshit, turanilainen, ehkä turkkilainen kansa, jonka Hiungnut olivat karkottaneet edeltään Keski-Aasian aroilta. Näitten jälkeen hyökkäsivät maahan »Valkoiset Hunnit», joitten valtakunta ei kuitenkaan ulottunut pitkälle eikä kauaa kestänytkään. Voimme siis sanoa, että vanhan aarialaisen rodun valtiollinen tarmo jo silloin oli Intiassa murtunut.
Nämä vieraat vallottajat eivät yleensä päässeet Gangeksen laaksoa etelämmäksi. Dekanissa, jossa kotimaiset dravidakansat asuivat suljettuna ryhmänä, oli jo varhaisimmilla ajoilla, mistä meillä on tietoja, sekä kukoistava viljelys, melkoisia kaupunkeja, että omaperäinen kirjotustaitokin. Siellä oli useita suuria valtakuntia, kuten Pandjavaltakuilta, Tshola ja Kalinga Koromandel-rannalla. Malabar-ranta oli jo v. 1176 e.Kr. joutunut aarialaisten braamanain vaikutusvallan alle; siitä vuodesta alkaa mainitun rannikon vanha ajanlasku. Koroniandel-rannikollakin braamanalainen uskonto ja vaikutusvalta alkoivat myöhemmin vähitellen saada jalansijaa, vaikka dravidakansat säilyttivätkin kansallisuutensa. Sikäläiset hallitsijat vähitellen omaksuivat braamanalaisia käsityksiä, uskonnon etupäässä, ja sanskritti tuli tunnetuksi. Tämän vaikutuksen mukana tuli dravidamaihin aarialainen ylimyskuntakin. Etelä-Intian valtakunnat olivat usein sodissa Ceylonin kanssa. Mutta Ceylonin vallitsevaksi kansaksi tulivat aarialaiset Sinhalesit, jotka sinne toivat braamanalaisen uskon, myöhemmin kääntyen buddhalaisuuteen.