Uudet valtiomuodostukset ja melskeet alkoivat Intiassa, kun muhamedilaiset alkoivat hyökkäyksensä. He vähitellen saivat melkein kaikki niemimaan valtakunnat haltuunsa. Viimeisten kotimaisten ruhtinaitten valtakunnat Luoteis-Intiassa olivat vähitellen siihen määrään heikontuneet, että ne eivät voineet vastustaa läntisiä naapureitaan. Mahmud Ghazni teki Afghanistanista käsin ensinnä parikymmentä ryöstöretkeä Luoteis-lntiaan, paljastaen temppelit, hävittäen jumalankuvat ja vieden suunnattomat aarteet mukanaan. Sitten Luoteis-Intia liitettiin hänen valtakuntaansa. Ghor-suvun aikana muhamedilainen valta ulotettiin aina Gangeksen laaksoon ja valtakunnan painopiste siirtyi Intiaan; Delhistä tuli tämän valtakunnan pääkaupunki.
Muhamedilaisten hallitsemat Intian maat sitten kokonaan erosivat Afghanistanista ja niillä oli aluksi sarja hallitsijoita, joita yhteisellä nimellä sanotaan Mamelukeiksi, koska he melkein järjestään olivat entisiä orjia, jotka tarmonsa kautta olivat alhaisesta asemasta kohonneet vaikutusvaltaisiin virkoihin. Heidän aikansa oli varsinaisille intialaisille ainaisen sorron ja levottomuuden aikaa. V. 1221 Djingis-kaani teki Luoteis-lntiaan ryöstöretken, ja seuraavina aikoina Mongolien retket yhä uudistuivat, vaikkeivät he perustaneetkaan Intiaan pysyviä valtakuntia.
Mamelukkien jälkeen hallitsivat useat tatarilaissyntyiset muhamedilaiset suvut Pohjois-Intiaa. Neljännentoista vuosisadan alussa eräs tatarilaissukuinen hallitsija vallotti melkein koko Etu-Intian aina Komorinin niemeen saakka ja pakotti Etelä-Intian hindulaisruhtinaat rupeamaan vasalleikseen. Tämä vallanalaisuus ei kuitenkaan ollut pitkällinen. Vähitellen valtakunta toisensa jälkeen uudelleen vapautui. Hindustanin tatarilaisista ruhtinaista oli Muhammet II Toghluq kaikkia muita oppineempi ja valistuneempi, mutta samalla mielettömin tiranni, mitä on koskaan valtaistuimella istunut. Hän menetti suuren armeijan viimeistä miestä myöten sotaretkellä Tibetiin, kiskoi suunnattomat verot alamaisiltaan ja toimeen pani heidän kesken ihmismetsästyksiä vieraittensa huviksi. Pari kolme kertaa hän käski pääkaupunkinsa kaikkia alamaisia muuttamaan pois, vieläpä keskellä nälänhätää.
Ei ole ihmettä, että tämä mieletön sorto synnytti epätoivoisen kansan kesken ainaisia kapinoita. Hänen seuraajansa sitä vastoin oli mitä hyväntahtoisin hallitsija, rakennutti teitä ja suuria maankastelulaitoksia ja järjesti hallinnon.
Seuraavan vuosisadan kuluessa muhamedilainen mahti Hindustanissa rappeutumistaan rappeutui, sen alueet yhä vähenivät, ja Timur Lenk, Samarkandin hallitsija, saattoi vastarintaa tapaamatta ryöstää Delhin. Hän ei kuitenkaan ottanut maata pysyväisesti haltuunsa. Mutta kuudennentoista vuosisadan alussa, jotenkin samaan aikaan siis, kun Portugalilaiset perustivat siirtomaavaltansa Malabar-rannikolle, saapui Luoteis-lntiaan Afghanistanista käsin uusi vallottaja, voimallinen Baber. Hän vallotti koko Hindustanin ja perusti Pohjois-Intiaan valtakunnan, josta tuli Intian loistavin.
Dekanissa oli yllä mainitun vallotuksen jälkeen syntynyt entisten hinduvaltakuntien sijalle paljon pieniä itsenäisiä muhamedilaisten hallitsemia valtakuntia. Niitten rinnalla säilyi kuitenkin niemimaan eteläosassa muutamia hindulaisiakin, joista Vidjayanagar joksikin vuosisadaksi kohosi suureen loistoon.
Etu-Intian historiassa on läpikäyvänä piirteenä veltostus, jonka alaiseksi kylmemmistä ilmanaloista tulleet vallottajakansat vähitellen joutuivat kuumassa ilmanalassa. Aasialaiset vallottajat olivat alkuaikoina, Induksen laaksoon tullessaan ja sieltä kovien taistelujen kautta levittäessään valtaansa Gangeksen laaksoon, paljon voimallisempaa ja ylevämpää kansaa kuin nykyiset Hindut. Sotainen kunto oli suuri, yhteiskunnalliset olot olivat terveet ja varsinkin naisen asema arvokkaampi, heidän uskonnolliset käsityksensä olivat puhtaammat ja henkinen luomiskyky verrattomasti nykyistä suurempi. Mutta vähitellen heidän kykynsä veltostuivat, eivätkä he lopulta voineet tässä alistamassaan rikkaassa maassa pitää puoliaan uusia voimallisia pohjoisia kansoja vastaan, joita Intian ihmemaa kuin maneetti veti puoleensa. Vaikk'eivät Keski-Aasiasta tulleet vallottajat myöhemmin enää voineetkaan maan kansallisuutta muuttaa, niin muodostivat he kuitenkin uudelleen sen valtiollisen elämän ja hallitsivat sitä vähälukuisuudestaan huolimatta, kunnes he vuorostaan rappeutuivat ja uudet vallottajat kukistivat heidät. Se valtakunta, jonka Baber Portugalilaisten saapuessa Intian vesille perusti Hindustaniin, kehitti tosin Pohjois-Intian rikkaat maat ennen aavistamattomaan voimaan ja rakensi niitten kaupungit satumaisen loistaviksi, mutta muutama vuosisata myöhemmin oli sekin niin rappeutunut, että uusien vallottajien oli helppo anastaa maa.
Olemme edellisessä seuranneet Intian vaiheitten pääpiirteitä sikäli, kun ne maan puolelta joutuivat muutoksien alaisiksi. Meren puolelta ei tämä luonnonrikas suuri niemimaa, joka vanhasta ajasta saakka oli houkutellut kaikkien kansain kauppiaita, joutunut vallottajien hyökkäyksien alaiseksi, mutta se sai mereltä sangen paljon uusia kultuurivaikutuksia. Olemme nähneet, kuinka jo Foinikit aikanaan kaikesta päättäen purjehtivat Intiaan saakka. Rooman vallan aikana olivat Malabarin rannikon kauppakaupungit tunnetut kreikkalaisille purjehtijoille. Mutta varsinkin Arabit harjottivat vilkasta meriliikettä Intian vesillä ja he saivat siellä olla kilpailulta rauhassa niin monta vuosisataa, että jättivät pysyvät jäljet kaikkien rantaseutujen oloihin Etu-Intian rannoilta aina etäisimpiin saariin saakka. Tämä muhamedilainen vaikutus tapahtui kokonaan erillään yllä kerrotuista valtiollisista muutoksista ja sen tuojat olivat eri kansaa, vaikkapa uskonto heidät liittikin Pohjois-Intian vallottajiin. Etu-Intian suurissa rantakaupungeissa asui paljon arabialaisia, ja paljon maanasukkaita oli rauhallisen seurustelun vaikutuksesta kääntynyt heidän uskoonsa. Vielä enemmän pääsi muhamedilaisuus vahvistumaan Sunda-saarilla. Javassa se tunki tieltään hindulaisuuden, joka oli buddhalaisuuden kukistanut, niin että Javan väestö nykyisin on melkein kokonaan muhamedin uskoista ja buddhalaisten aikanaan rakentamat, satumaisen rikkailla kuvanveistoksilla koristetut temppelit ovat saaneet unohtua metsiin. Sumatralla, joka oli paljon vähemmän kehittynyt kuin vanhastaan oivallisesti viljelty Jaava, muhamedilaisuus niinikään sai jalansijan, ja näiltä saarilta se valtasi Malakan niemimaan, jossa sen keskustana oli erinomaisen vilkasta kauppaa harjottava Malakka. Tästä oivallisesta keskustasta Arabialaiset ulottivat kauppansa aina Kiinaan ja Japaniin saakka.
Portugalilaisten päämäärä oli kauppa, samoin kuin Arabialaistenkin, ja sen vuoksi he keskittivät toimintansa samoille rannoille, joilla Arabialaiset olivat jalansijan saaneet. Sitä vastoin Intian sisäosat, vaikka tosin ylläpitivätkin portugalilaisten kanssa kauppaa, jäivät vielä muutamaksi vuosisadaksi europpalaisten vaikutuspiirin ulkopuolelle. Tällä rajotuksella oli maantieteelliset syynsä. Kapean Malabar-rannikon erottaa korkea vuorijono Dekanin sisäosista, jonka vuoksi se oli sisämaata vastaan säilyttänyt itsenäisyytensä, mutta meren puolelta oli sitä helpompi hallita. Malakasta ja Malaijien saaristosta tämä luonnollisesti vielä suuremmassa määrin piti paikkansa, koska ne olivat kokonaan meren ympäröimät.
Intian kultuuri epäilemättä on ikivanha, vaikk'emme enää voikaan luoda sen laadusta vanhimmalla ajalla varmaa käsitystä. Tähän hämäryyteen on paitsi kirjotettujen muistomerkkien puutetta syynä sekin seikka, että kivestä rakentaminen Intiassa verraten myöhään pääsi kehittymään. Kaikki vanhimmat rakennukset olivat puusta. Vasta kolmannella vuosisadalla e.Kr. ruvettiin käyttämään kiveä rakennusaineena. Kiviarkitehtuurin alkeet saatiin Persiasta Aleksanteri Suuren retken jälkeen, mutta se joutui Intiassa suuressa määrin outoihin oloihin ja kehittyi sen vuoksi itsenäisesti, jatkaen entisen puuarkitehtuurin yhdistelmiä ja muotoja.