Almeida Malabar-rannikolla.
Almeida ryhtyi toimeen viipymättä, niinkuin hänen tapansa oli. Heti seuraavana päivänä ruvettiin saarille linnaa rakentamaan. Laivoja lähetettiin anastamaan Mekasta odotettavat alukset. Pieniä rannikkolaivoja aljettiin koota mukana tuoduista aineista. Kahdenkymmenen päivän kuluttua linna oli valmiina. Kaikille ystävällisille rannikkoruhtinaille lähetettiin kirjeet ilmotuksella varakuninkaan tulosta.
Ensi työksi vallotettiin sitten Onorin kuninkaan kaupunki ja hävitettiin hänen laivansa. Ainoastaan yksi mies menetettiin hyökkäyksessä. Kuningas täydelleen alistui ja sai anteeksiannon. Suurella innostuksella laivasto sitten otettiin vastaan Kananorissa, jonka hallitsijan kanssa Portugalilaiset alusta saakka olivat olleet ystävällisissä väleissä. Sieltä varakuningas purjehti Kotshiniin. Täydessä juhlapuvussa, kunnialaukauksia ampuen laivasto laski satamaan, jossa varsinkin vasta rakennetut soudettavat kalerit herättivät huomiota, sillä siihen asti ei oltu Intiassa nähty aluksia, joita niin täsmällisessä tahdissa soudettiin, kuten eräs aikalainen sanoo. Kotshinissa olivat arabialaiset kauppiaat tehneet radshaa vastaan vaarallisen salaliiton, ja tämä sen vuoksi mielihyvällä salli Portugalilaisten rakentaa satamaansa linnotuksen. Se valmistui maanasukkaitten avulla viidessä päivässä ja varustettiin tykeillä. Kotshinin hallitsija ja Almeida kohtasivat toisensa suurilla juhlamenoilla ja Almeida kruunasi kuninkaan itsenäiseksi hallitsijaksi.
Kotshiniin saapui tieto, että maurit olivat etelämpänä olevassa Kulamissa (Kollamissa) vallanneet Portugalilaisten rakentaman linnan ja surmanneet sen puolustajat. Dom Lourenço sai toimekseen rankaista Kulamia. Parissa kolmessa päivässä hän poltti seitsemänkolmatta vihollista laivaa ja syöksi tuhoon paljon väkeä, menettämättä itse ainoatakaan miestä. Sitten saivat portugalilaiset kauppalaivat ottaa maustekuormansa Kotshinistä ja Kananorista ja lähteä paluumatkalle. Palaava laivue joutui tällä matkalla ensi kerran Madagaskarin itärannalle. Purjehdittuaan sen reunoja seitsemäntoista päivää se tuli jälleen tutuille vesille ja saapui toukokuussa 1506 onnellisesti Lissaboniin.
Varakuninkaan sotavoimat olivat nyt, kauppalaivain lähdettyä, melkoisesti vähentyneet. Uutta apua ei ollut odotettavissa, ennenkuin monsuuni jälleen kääntyi lounaaseen. Tätä tilaisuutta oli Kalikutin samudrin päättänyt käyttää, koettaakseen vielä kerran tuhota vihatut Portugalilaiset. Hän oli varustanut suuren laivaston ja päätti sillä hyökätä Kananoria vastaan kurittaakseen perinpohjin kapinallisen vasallinsa. Tuuma ei kuitenkaan pysynyt salassa. Saapui nimittäin Dom Lourençon luo Kananoriin eräs mauriksi puettu mies, joka pyysi päästä yksityisesti portugalilaisen päällikön puheille. Hän ilmaisi olevansa Ludovico Varthema niminen italialainen, laajalti matkustanut mies, joka nyt oli paennut Kalikutista ja sieltä toi tiedon uhkaavasta vaarasta. Varthema lähetettiin viipymättä Kotshiniin viemään siitä varakuninkaalle tietoa. Dom Lourenço sai isältään seuraavat ohjeet: »Taistele katolisen uskon ja kunniasi puolesta, käyttäydy kuin kristitty ja isäsi poika.»
Dom Lourençon suuri voitto.
Dom Lourenço viipymättä ryhtyi toimiin. Taistelu, joka sitten seurasi, on mainehikkaimpia mitä Portugalilaiset Intiassa taistelivat. Samudrinin laivastossa oli 209 alusta, 84 suurta laivaa, loput pienempiä rannikkoaluksia. »Siinä oli mastoja kuin suuressa metsässä», kertoo Varthema. Portugalilaisilla oli tätä laivastoa vastaan vain yksitoista laivaa, mutta niissä oli sitä urheampi ja etevämpi miehistö. »Sillä tosiaan», lausuu Varthema, »olen aikoinani ollut monessa tappelussa ja nähnyt monta tuimaa ottelua, mutta en ole koskaan nähnyt urhoollisempia miehiä kuin nämä Portugalilaiset.» Urheus olikin tarpeen, sillä heitä oli ainoastaan 800 taistelijaa monta tuhatta vastaan.
Dom Lourenço purjehti vihollista vastaan merelle. Itse hän kulki edellä »Rodrigo Rebello» nimisellä suurella laivalla, valiojoukkonsa mukanaan. Kääntymättä oikeaan tai vasempaan hän ohjasi suoraan vihollisten johtajalaivaa vastaan. Kolme kertaa yritettiin iskeä siihen koukut, kolmasti nämä häädettiin pois. Vihdoin kuitenkin temppu onnistui ja Portugalilaiset juoksivat iskettyyn laivaan, Dom Lourenço etupäässä, tappara aseenaan. Hetken aikaa voitto näytti epävarmalta, sillä vastassa oli kuusisataa vihollista, mutta pian oli ratkaisu tapahtunut. Dom Lourenço lakosi edellään kaikki ja tuossa tuokiossa oli laivan kaikki väki joko surmattu taikka ajettu mereen.
Toiset Portugalilaiset laivat eivät sillä välin olleet joutilaina. João Serrão taisteli niin urheasti, ettei mointa oltu ennen nähty. Hänen laivansa kimppuun hyökkäsi päälle viisikymmentä »prauta», mutta ne hän karisti itsestään erilleen, vaikka melkein kaikki hänen miehensä tappelussa haavottuivat. Simon Martinez, uhkarohkeimpia varakuninkaan kapteeneista, oli vielä tukalammassa asemassa. Hänen matalan aluksensa ympärille oli kokoontunut neljä paljon suurempaa laivaa, joista aljettiin tuhoisa tuli. Lopulta Martinezin joukossa ei ollut ainoatakaan miestä, joka ei olisi ollut haavottunut, ja kun he olivat ampuneet kaikki ruutinsa, niin ei ollut muuta neuvoa kuin paeta kannen alle. Maurit hyökkäsivät laivaan, luullen sen jo voittaneensa, mutta silloin kapteeni henkiin jääneitten keralla teki äkkihyökkäyksen, kaatoi omalla kädellään seitsemän vihollista ja ajoi miehineen loput mereen.
Sillä välin kun nämä molemmat epätoivoiset yhteentörmäykset tapahtuivat, oli Dom Lourenço iskenyt kiinni toiseen vastustajaan. Se oli suurempi alus kuin ensimäinen. jonka hän oli voittanut, miehiä siinä oli tuhannenviisisataa. Mutta kun samalla haavaa toinen portugalilainen laiva iski alukseen toiselta puolelta, niin maurit joutuivat kahden tulen väliin ja voitettiin nopeaan. Kun vihollisen molemmat suurimmat laivat oli anastettu ja useita toisia joko upotettu taikka rauskattu, niin loput kääntyi pakoon. Portugalilaisten ilo oli ponneton, sillä voitto, joka jonkun ajan oli näyttänyt epätietoiselta, oli nyt varma. Ryhdyttiin pakenevia takaa-ajamaan ja syntyi kamala verenvuodatus. Armoa ei pyydetty eikä annettu. Meri punertui verestä ja seuraavana päivänä rannalle ajautui ruumiita kasoihin kuin meriruokoa myrskyn jälkeen. Enemmän kuin 3600 mauria sai tappelussa surmansa. Portugalilaisten puolelta kaatui noin kahdeksankymmentä miestä ja parisataa haavottui, Magalhães muitten mukana. Haavotetut vietiin Kananoriin hoidettaviksi, kuolleet haudattiin mereen, etteivät maurit saisi tietoa Portugalilaisten mieshukasta.