Albuquerque Ormuksessa.
Ennenkuin kerromme seuraavista sotatapauksista, on meidän kuitenkin luotava silmäys siihen, mitä Affonso d’Albuquerque oli sillä välin aikaan saanut. Huomaamme silloin, että Portugalilaiset olivat samaan aikaan ryhtyneet uusiin toimiin katkaistakseen kokonaan Egyptin kaupan Intiaan.
Albuquerque oli elokuussa v. 1507 lähtenyt Sokotrasta seitsemän laivan keralla ryöstämään Arabian rannikon satamia ja koettamaan, saisiko hän Ormuksen haltuunsa. Omanin rannikolla, joka korkeitten vuoriensa edessä oli hyvässä suojassa sisämaan kuumilta tuulilta ja lentohiekalta, oli siihen aikaan monta vaurasta kaupunkia ja hyvää satamaa, joista käytiin Intiaan vilkasta kauppaa. Ormuksen salmessa taas, mutta Persian puolella, oli rikas Ormus, jo vanhastaan vilkas kauppapaikka. Albuquerque alkoi hävittää ja riehua kuin vihollismaassa. Ensinnä sai Oman kokea Portugalilaisten vihoja. Kuriat vallotettiin ja poltettiin, Maskat vallotettiin. Sohar alistui vastarintaa tekemättä ja pääsi verolla. Khorfakkanista, josta vietiin Intiaan varsinkin arabialaisia hevosia, olivat asukkaat paenneet; se ryöstettiin. Aikalaiset täydelleen hyväksyivät tämän julman ja säälimättömän ryöstösodan, vankien kiduttamisen ja silpomisen, sillä käytiinhän sotaa kristikunnan verivihollisia vastaan ja vielä siinä maassa, jossa muhamedin usko oli syntynyt ja josta se oli vallotuksilleen lähtenyt. Syyskuussa v. 1507 Albuquerquen laivasto saapui Ormuksen edustalle. Kaupunki oli saaren matalalla pohjoisrannalla; eteläpuolella sitä suojeli korkea vuori. Sitä puolusti 30,000 miestä, joukossa 4000 persialaista jousimiestä. Kuninkaan alaikäisyyden aikana eräs bengalilainen ylimys hoiti puoli-itsenäisen Ormuksen hallitusta. Albuquerque tervehti kaupunkia tykinlaukauksilla ja laski rohkeasti satamaan. Sitten hän oikopäätä vaati kaupunkia antautumaan ja tunnustamaan Portugalin yliherruuden, luvaten muutoin sen paikalla tuhota. Kun vaatimukseen tuli epäävä vastaus, niin portugalilainen johtaja ampui upoksiin kaikki satamassa olevat laivat. Ormuslaiset parilla sadalla veneellä hyökkäsivät hänen kimppuunsa, mutta tykit ja portugalilaisten laivain korkeus ratkaisivat taistelun näille eduksi. Ormuksella ei ollut muuta neuvoa kuin suostua tunnustamaan Portugalin kuninkaan yliherruus ja maksamaan hänelle vuosittain melkoinen vero. Albuquerque rupesi saarelle linnaa rakentamaan, mutta merirosvouteen mieltyneitten kapteenien mielestä se oli niin ikävää työtä, että he alkoivat napista. Ormuslaiset paikalla käyttivät hyväkseen eripuraisuutta ja taistelu virisi uudelleen. Kun kolme portugalilaista laivaa omin luvin lähti satamasta purjehtiakseen Intiaan, niin Albuquerquen, puolet voimistaan menetettyään, täytyi heittää vallotus kesken. Hän purjehti Sokotran saarelle talvea viettämään.
Seuraavana kesänä Albuquerque, lisäväkeä saatuaan, uudelleen lähti Ormuksen edustalle. Mutta tämä oli sillä välin varustettu entistä lujemmaksi, Portugalilaisten alkama linna rakennettu valmiiksi ja siihen sijotettu tykkejä, joita europpalaiset luopiot olivat valaneet. Tällä kertaa Albuquerquen yritys onnistui huonommin kuin ensi kerralla. Vihollinen oli entistä paremmin varustettu ja sai sitä paitsi tavallaan apua Albuquerquen omalta esimieheltä, Intian varakuninkaalta. Francisco d’Almeida ei suosinut tätä väkivaltaista sodankäyntiä, eikä tahtonut hajottaa voimiaan, ennenkuin Intian rannikon omistus oli turvattu. Vaikka Albuquerque menettelikin Portugalin kuninkaalta saamainsa ohjeitten mukaisesti, niin epäsi varakuningas kuitenkin kaikki hänen toimensa ja ilmotti Ormuksen hallitsijalle kirjottamassaan ja kuninkaan sinetillä leimaamassaan kirjeessä ottavansa hänet suojelukseensa. Albuquerque väitti kirjettä väärennetyksi, mutta samalla hän älysi, ettei hänen sotatoimillaan olisi menestystä, kun ei näin ollen ollut toivoakaan avun saannista Intiasta. Siellä Almeida päin vastoin oli armahtanut ne kapteenit, jotka Ormuksen edustalta olivat kesken taistelua paenneet. Albuquerquella ei siis ollut muuta neuvoa kuin purjehtia laivoineen Intiaan.
Hänen vuoronsa oli nyt tuottaa Francisco d'Almeidalle vielä tuntuvampi pettymys. Hänet oli nimitetty Almeidan jälkeläiseksi, varakuninkaan määräajan päättyessä. Albuquerque saapui vaatimaan, että Almeida hänelle kuningas Manuelin määräyksen mukaan luovuttaisi vallan. Mielihaikealla Almeida vastaanotti tiedon, että hänen oli kesken heitettävä niin hyvällä menestyksellä aljettu työ ja luovutettava jatko juuri sille miehelle, jonka kanssa hän oli Ormuksen vuoksi joutunut julkiriitaan.
Almeida ei tietysti muuta voinut kuin alistua ja totella kuninkaan käskyä; mutta hän ei kuitenkaan suostunut luovuttamaan valtaansa, ennekuin oli kostanut poikansa kuoleman ja voittanut Egyptiläiset. Tekosyyksi hän esitti sen, ettei se laiva, jonka määrä oli hänet pois viedä, ollut vielä saapunut — se oli tulomatkalla kärsinyt haaksirikon Afrikan rannalla. Albuquerquella ei ollut muuta neuvoa, kuin nurkuen tyytyä odottamaan.
Diun meritappelu.
Joulukuun 12 p. 1508 Almeida laivastoineen lähti pohjoista kohti. Hänellä oli 23 laivaa ja 1600 miestä. Vielä ennen vuoden loppua Dabulin kaupunki vallotettiin ja hävitettiin niin kamalasti, että sen tuho kävi Intiassa sananparreksi. Helmikuun 2 p. laivasto saapui Diun edustalle. Egyptiläinen laivasto liittolaisineen oli Diun satamassa. Se purjehti merelle ja syntyi taistelu, joka kuitenkin jäi ratkaisematta. Egyptiläinen ylipäällikkö peräytyi yöksi Diun satamaan, mutta Almeida hyökkäsi seuraavana päivänä itse satamaan. Varakuninkaan vastassa oli toista sataa laivaa, joilla oli 800 mamelukkia ja monta venezialaista ja slaaviakin. Venezia oli nimittäin jo älynnyt vahingon, joka sen kauppaa uhkasi, kun Portugalilaiset olivat kääntäneet maustekaupan Hyvän toivon niemen ympäri. Vaikk’ei tasavalta uskaltanutkaan julkisesti asettua kristikunnan verivihollisten puolelle, niin taistelivat sen kansalaiset kuitenkin vapaaehtoisina maurien armeijoissa, auttaen heitä varsinkin neuvoillaan. Europpalaiset tunnettiin vihollislaivoilla kiiltävästä haarniskapuvustaan ja töyhtökypäreistään. Varakuningas olisi mielellään itse hyökännyt vihollisten päälaivaa vastaan, jossa Egyptiläisten johtaja Mir Hosein oli, mutta kapteeniensa pyynnöstä hän soi tämän kunnian — ja vaaran — urhealle Pereiralle, joka »Pyhä henki» nimisellä laivalla ohjasi suoraa päätä vihollisen päälaivaa kohti. Pereira raivasi tien edessä olevien laivain keskitse ja katkera taistelu seurasi. Egyptiläisten amiraalin kimppuun hyökättiin kahdelta taholta, hänen täytyi nopeaan antautua ja päälaivan menetys lannisti siihen määrään muiden aluksien rohkeuden, että taistelu samalla oli melkeinpä ratkaistu. Gujeratilaisen laivaston päälaiva tosin piti sitkeästi puoliaan, mutta ammuttiin upoksiin. Seurasi kamala teurastus ja 800 mamelukista ainoastaan 22 jäi eloon. Diu vallotettiin, Gujerat pakotettiin rauhaan ja Dom Lourençon laivasta otetut portugalilaiset vapautettiin. Egyptiläisten ylijohtaja pelastui maalle ja pakeni maitse kiiruumman kautta.
D’Almeida palasi voittonsa jälkeen Kotshiniin ja saatuaan kotimaasta uudistetun käskyn hän lokakuussa v. 1509 luovutti varakuninkaan vallan Affonso d’Albuquerquelle. Mutta Almeidan ei ollut suotu enää nähdä kotimaataan. Etelä-Afrikan rannikolla hän, poiketessaan maihin vettä ottamaan, joutui Hottentottien väjytykseen ja menetti yhdessä 150 urhoollisen sotilaan kanssa henkensä. »Ei koskaan ole Portugalin aseille tapahtunut suurempaa onnettomuutta», kirjotti valittaen eräs aikalainen.
Almeida oli kunnon soturi, omaa voittoaan pyytämätön, siveellisesti puhdas luonne, jonka vuoksi häntä yleiseen rakastettiin ja kunnioitettiin. Isällisesti hän piti huolta sotilaistaan, mutta toiselta puolen hän heiltä paljon vaatikin. Hän koetti parantaa heidän aineellista toimeentuloaan, koska heillä oli huono palkka. Manuel kuningas taas, joka oli kitsas, oli siitä hänelle epäsuosiollinen. Sitä paitsi oli Almeida moittinut Portugalin hallitusta siitä, että se lähetti Intiaan käskyjä, jotka olivat hänen suunnitelmiensa kanssa ristiriidassa, ja että se lähetti Intiaan hovimiehiä, jotka vaativat siellä paljon korkeampia paikkoja, kuin heidän ansionsa oikeuttivat. Kuninkaalle hän ennen kotimatkalle lähtöään kirjotti: »Minä kehotan Teitä suomaan lähettämällenne varakuninkaalle enemmän luottamusta, kuin on minun osakseni tullut, ja olemaan antamatta minkäänlaisia käskyjä, ennenkuin olette kuulleet Intiassa olevain neuvonantajainne mieltä.» Almeida tahtoi keskittää Portugalin kaikki voimat Intian rannikolle ja siitä syystä hän oli vihamielinen Albuquerquen toimille Arabian rannoilla. Ja kun kuningas käski häntä lähettämään laivoja Malakkaan, niin hän vastasi, että siihen hänellä ei vielä ollut aikaa, sillä Intiassa oli toistaiseksi enemmän kuin riittävästi työtä.