Bijapurin hallitsijan täytyi tehdä rauha ja sopimuksen kautta luovuttaa Goa lähialueineen Portugalille. Kaupunki alkoi sitten kasvaa ja kukoistaa, niin että siitä tuli Malabar-rannikon tärkein kauppapaikka. Goaan muun muassa keskitettiin persialaisten hevosten tuonti ja siinäkin suhteessa Intian ruhtinaat tulivat uudesta satamasta riippuvaisiksi. Hevosväellä oli Intian sodissa ratkaiseva merkitys, mutta kun ei hevoshoito Intiassa tahtonut menestyä, niin olivat hevoset ostettavat ulkomaalta.
Vaikka Albuquerquen vihamiehet Portugalissa saivatkin kuningas Manuelin epäilemään Goan merkitystä, niin osottivat kuitenkin seuraavat tapaukset Albuquerquen vaalin olleen oikean. Huolimatta siitä, saapuivatko kotimaasta laivastot säännöllisesti, voitiin sieltä aina tarpeen tullen lähettää riittäviä sotavoimia ja rakentaa laivojakin puolustamaan uhattuja paikkoja. Goasta käsin estettiin muun muassa Egyptin sulttaanin Solimanin yritys saada käsiinsä Diu, ja taas Kambayn hallitsija Turkkilaisten avulla karkottamasta Portugalilaisia Diusta, kun he olivat sen kaupungin anastaneet. Portugalilaiset sotamiehet solmivat Goassa avioliittoja hindulaisten naisten kanssa, ja näistä avioliitoista syntyi sekarotu, jolla vielä tänä päivänä on suuri merkitys Intian hallinnossa. Goan maine levisi niin laajalle, että paitsi intialaisia ruhtinaita Abessinian neguskin, kauan etsitty »Pappi-Juhana», sinne lähetti lähetystöjä.
Goasta tuli sitten kaikkien portugalilaisten alusmaitten keskusta Intiassa. Se sai samat oikeudet kuin Lissabon. Sen senaatti esitti asiansa suoraan kuninkaalle ja hovissa sillä oli erityinen palkattu edustaja. V. 1563 Goan maaherra ehdotti, että kaupunki saisi oman parlamentinkin, mutta tämän ehdotuksen kuningas epäsi. Goan rakennustaiteellinen loistoaika oli kuudennentoista vuosisadan loppu ja seuraavan alkupuoli. »Goa Dourada» s.o. »kultainen Goa» oli silloin kaikkien matkustajain ihme ja portugalilainen sananparsi sanoi, että »sen, joka on Goan nähnyt, ei tarvitse nähdä Lissabonia». Goan basareissa oli kauppatavaroita kaikista Idän maista ja eri kaduilla myytiin eri tavaroita, Bahreinin helmiä ja koralleja, Kiinan posliinia ja silkkiä, Portugalin samettia ja kappaletavaraa, Malaijisaariston mausteita ja rohdoksia. Valtakadulla myytiin orjia huutokaupalla. Rikkaitten talot olivat puistojen ja palmulehtojen keskellä. Ne olivat kivestä rakennetut ja punaisiksi tai valkoisiksi maalatut. Parvekkeissa oli taiteelliset seulaisakkunat, joitten aukoissa oli lasin sijasta ohutta simpukanhelmiäistä. Goan seuraelämä muodostui sangen loistavaksi, niinkuin olikin luonnollista, koska se oli korkeimman hallinnon, kirkon ynnä armeijan ja laivaston keskusta. Ennen vuosisadan loppua oli seurapiirien ylellisyys ja loisteliaisuus käynyt kerrassaan sananparreksi. Orjat tekivät melkein kaiken työn. Tavalliset sotamiehet ottivat itselleen komeita arvonimiä. Köyhäin, samassa majatalossa asuvien aatelismiesten tapana oli ostaa yksi yhteinen silkkinen juhlapuku ja auringonvalo ja palkata itselleen yhteinen palvelija, niin että jokainen vuoron mukaan saattoi käydä pääkadulla kävelemässä ylimyspuvussa ja oman palvelijan saattamana. Kaupungissa oli suurenmoisia pelisaleja, joilla oli virallinen lupa ja joissa kiihkeät pelurit asuivatkin viikkokausia. Kumpikin sukupuoli harjotti kaikkia mahdollisia paheita — juoppoutta lukuunottamatta, joka luultavasti varhain huomattiin vaaralliseksi kuumassa ilmanalassa. Europpalaisten naisten oli pakko aina kannattaa itsensä kantotuolilla kirkkoihin, ettei heitä huomattu, ja käydä kaduilla hunnulla verhottuina kuten itämaalaiset naiset.
Mutta Goan loistoaika oli lyhyt. Jo seitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla se köyhtymistään köyhtyi, rappeutumistaan rappeutui, Hollantilaisten ja Englantilaisten saavuttua Intiaan, eikä se sen koommin enää kohonnut.
Sotatoimet Punaisella merellä.
Egyptin kauppa oli näiden tapauksien kautta kärsinyt korvaamattoman vahingon, ja Egyptin sulttaani sen vuoksi koetti lakkaamattomilla juonilla yllyttää Intian niemimaan hallitsijoita sotiin Portugalilaisia vastaan. Manuel kuningas sen vuoksi vaati kenraalikapteeniaan vihdoinkin lähtemään Punaiselle merelle sotaretkelle. Helmikuussa 1513 Albuquerque siis 20 laivalla lähti liikkeelle, mukanaan 1700 portugalilaista sotijaa ja 800 miestä intialaista apuväkeä. Sokotraan, jonka linna edellisenä vuonna oli hylätty, poikettiin vettä ottamaan. Sieltä oli matkaa jatkettava suurimmalla varovaisuudella, sillä vuosituhanteen ei ainoakaan europpalainen alus ollut liikkunut näillä vaarallisilla vesillä, jonka vuoksi ne olivat tuiki tuntemattomat. Eräs arabialainen laiva sattui tielle; se anastettiin ja luotsi pakotettiin tietä näyttämään.
Arabialaisten maustekauppa oli viime tapauksien kautta keskittynyt Adeniin, ja tämä satama sen vuoksi oli alkanut nopeaan kukoistaa. Kun arabialaiset kauppiaat eivät enää uskaltaneet lähteä Intian merelle, niin toivat malabarilaiset laivat kuormat Adeniin, jossa ne sitten siirrettiin arabialaisiin aluksiin, taikka lähetettiin edelleen karavanitietä. Aden sijaitsi entisellä saarella, joka oli muuttunut niemeksi, kun maan puolelta salmi oli maatunut. Se on tulivuoren vanha kraateri. Vettä ei paikalla ollut ensinkään, vaan sitä oli etäältä johdettava. Vielä tänä päivänä Adenissa käytetään tuhatvuotisia säiliöitä. Kun Aden ei suostunut antautumaan, niin ryhtyi portugalilainen sotavoima hyökkäykseen. Tikapuut nostettiin muureja vastaan, mutta ne olivat liian leveät, niille mahtui liian paljon väkeä, jonka vuoksi ne murtuivat hyökkääjäin painon alla. Neljäkymmentä portugalilaista oli silloin jo muurilla, ja Garcia de Sousa oli saanut erään portinkin valtaansa. Hän ei, tikapuitten katkettua, suostunut köyttä pitkin laskeutumaan alas muurilta, vaan syöksyi mieluummin toiselle puolelle vihollisten keskelle ja uhrasi itsensä urheasti taistellen, antaakseen tovereilleen tilaisuutta pelastaa itsensä.
Albuquerque huomasi, että hänen mahtinsa oli liian pieni, ja keskeytti neljän tunnin kuluttua taistelun. Varovaisesti purjehdittiin sitten Punaiseen mereen koralliriuttain ja särkkien välitse, luodilla väylää etsien, ja saavuttiin Kamaran nimiselle kalliosaarelle, jossa oli runsaasti vettä ja hyvä satama. Saari on lähellä Arabian rantaa. Purjehtijoille se oli vanhastaan hyvin tunnettu; ne poikkesivat siihen säännöllisesti ottamaan vettä ja ostamaan taateleita ja muita hedelmiä matkaeväiksi; nykyisin saari on Englantilaisten hallussa. Mutta rajuilmat estivät laivastoa pääsemästä kauemmaksi pohjoista kohti. Kun toiselta puolen suotuisa monsuunituulikaan ei ollut vielä alkanut, niin täytyi Albuquerquen viipyä tässä kuumassa seudussa kauan aikaa ja menettää tauteihin paljon väkeä.
Päästessään vihdoinkin lähtemään paluumatkalle hän kulki Adenin sivu ja purjehti suorinta tietä Diuhun. Pian sen jälkeen suostui Gudjeratin hallitsija siihen, että Portugalilaiset rakensivat kauppa-aseman Diuhun, ja Kalikutin samudrin antoi samanlaisen luvan omassa kaupungissaan. Portugalilaiset puolestaan tämän jälkeen lakkasivat anastamasta Intian rannoilla vieraita kauppalaivoja.
Ormus vallataan.