Albuquerque varusti paraillaan uutta retkeä Adenia vastaan, kun hän kotimaasta saikin käskyn sen sijaan purjehtia Ormukseen. Hänellä oli 27 laivaa ja melkoinen sotajoukko. Ormuksessa oli silloin hallituksenhoitajana eräs persialainen, joka aikoi saattaa kaupungin Persian suojeluksen alaiseksi päästäkseen maksamasta Portugalille veroa. Nämä aikomukset päätti Albuquerque nyt tehdä tyhjiksi. Ilman verenvuodatusta Ormuksen linna antautui. Mutta kun Portugalilaisten ylipäällikkö saapui sovittuun paikkaan hallitsijaa tapaamaan, niin käyttivät hänen persialaiset neuvonantajansa ja sukulaisensa tilaisuutta koettaakseen salaväjytyksen kautta surmata Albuquerquen. Yritys meni kuitenkin myttyyn ja Albuquerque karkotti kaupungista kaikki ne ylhäiset persialaiset, jotka olivat häntä vastaan juonineet.
Albuquerquen ero ja kuolema.
Kun Albuquerque marraskuun alussa palasi takaisin Intiaan, niin saavutti hänet merellä tieto, että hänen pahin vihamiehensä, Lopo Soarez, oli nimitetty hänen seuraajakseen. Manuel kuningas oli vihdoinkin kallistanut korvansa hänen vihamiestensä panetteluille. He uskottelivat Albuquerquen tavottelevan Intiassa jonkinlaista itsenäistä mahtiasemaa ja suosivan omaisiaan — tosiaan hän oli nimittänyt sekä Ormuksen että Malakan komentajiksi läheisiä sukulaisiaan. Jopa sitä, että hän oli tehnyt sopimuksia Intian ruhtinasten kanssa, pidettiin petoksen merkkinä.
Albuquerque ei luullut, että nämä mielettömät parjaukset vaikuttaisivat kuninkaaseen. Mutta hänellä ei enää ollut kotimaassa ystäviä. Ylimykset, jotka hän joko rikoksien taikka tottelemattomuuden vuoksi oli lähettänyt Intiasta pois, olivat kotimaassa lisänneet hänen vihamiestensä joukkoa; ja vihdoin Manuel kuningas päätti kutsua hänet pois, panematta edes tutkimusta toimeen. Tämä lonkkasi syvästi Albuquerquea. Saadessaan kuulla, että Soarez oli nimitetty hänen seuraajakseen ja että tärkeimpiin toimiin oli määrätty uusia miehiä, hän surumielisenä huudahti: »Lopo Soarezistako kenraalikapteeni! Eikö se voinut toisin käydä! Ja semmoisia miehiä, joita olen rikoksien vuoksi lähettänyt vankeina Portugaliin, lähettää nyt kuningas kapteeneiksi ja sihteereiksi! Kuninkaan vuoksi olen näitten miesten kanssa riitaantunut ja heidän tähtensä olen nyt menettänyt kuninkaan suosion.»
Albuquerquen elämänhalu ja voima olivat murtuneet. Hän vain tahtoi päästä Goaan, toivoen siellä saavansa kirjeen, joka selittäisi tämän äkillisen käänteen taikka tuottaisi hänelle lohdutusta onnettomuuteen. Ystäviensä kehotuksesta hän kirjotti kuninkaalle viimeisen kirjeen: »Sire, nämä ovat viimeiset sanat, jotka kirjotan Teidän Majestetillenne, teen sen nyt surun murtamana, ennen kiirjotettuani rattoisalla mielellä niin monta selontekoa toimistani. Minulta jää poika, Bras Albuquerque (aviottomasta liitosta), pyydän Teitä muistamaan häntä isän ansioita muistaessanne. Intian asiat puhuvat puolestaan ja minun puolestani.» Albuquerque kuoli laivallaan Goan sataman edustalla, ennenkuin oli ennättänyt kotimatkalle lähteä, 16 p. jouluk. 1515, 63 vuoden vanhana. Puettuna St Jagon ritarikunnan valkoiseen viittaan, rinta täynnään ritarimerkkejä, harteilla samettiviitta ja kultasilmuisen hiuspussin päällä samettilakki, vainaja kultakirja-kankaalla verhotussa tuolissa kannettiin maalle. Silmät olivat puoleksi avoinna, mutta niissä ei näkynyt kuoleman raukeutta. Pitkä valkoinen parta valui rinnalle, niin että vainaja kuolleena oli yhtä kunnianarvoisen näköinen kuin eläessäänkin. Rannalla olivat kaikki korkeimmat sotilaat vainajaa vastaanottamassa, jonka jälkeen ruumis juhlamenoin haudattiin kaupungin edustalle rakennettuun kappeliin.
Luonnekuva.
Affonso d’Albuquerque oli hallitsijaksi luotu. Hän harjotti ankaraa oikeutta ja rankaisi kovasti petosta. Taisteluissa hän ei kulkenut muitten edellä sanoin, vaan teoin. Imartelijat hän karkotti luotaan kauas. Kun hän oli suunnitelman ajatellut, niin hän myös sen nopeaan toteutti. Persoonallisia loukkauksia hän jalomielisesti unhotti, mutta sitä hän ei sallinut, että hänen käskyjään rikottiin, taikka jätettiin täyttämättä. Jos niin tapahtui, niin hän oli väkivaltainen. Usein hän vihapäissään langetti kuolemantuomioita, sillä hän oli vähästä kiihottuva luonne; mutta pikastunutta tekoa hän nopeaan katui. Hän oli sekä sodan että rauhan aikana uupumaton työmies. Aamulla aikaisin hän ensinnä meni messuun ja kulki sitten ratsunsa selässä tarkastamassa henkivartiostonsa, rakennukset, laivatelakat, varastot. Valtion varojen tuhlausta hän kaikin tavoin koki estää ja rankaista. Hän oli miellyttävä seuramies ja osasi oikealla tavalla kohdella sekä hinduja että muhamedilaisia. Hänen päähuolensa oli rauhallinen kehitys ja varallisuuden lisääminen. Jokainen pääsi hänen puheilleen. Hänen ovensa ei koskaan ollut suljettu, ainoastaan päivällisen jälkeen hän soi itselleen lyhyen levon. Päivällä hän oleskeli ulkona toimissa, yöt sihteereineen kirjotti, antaakseen kuninkaalle vähimmistäkin seikoista tarkat tiedot. Itse hän ei koonnut itselleen mitään omaisuutta. Lahjat, joita hän sai intialaisilta hallitsijoilta, hän kaikki lähetti kuninkaalle ja kuningattarelle, taikka jakeli ne kapteeneilleen ja ritareilleen. Köyhillekin hän oli sangen avulias. Sodassa ja tappelussa hän oli sotamiestensä veroinen, eikä säästänyt omaa henkeään enemmän kuin toistonkaan, milloin oli suuri päämäärä saavutettava. Malakan vallotuksessa hän esimerkiksi joutui kokonaan vihollisten keskelle, niin että erään kapteenin täytyi raivata tie vihollisjoukon läpi voidakseen hänet pelastaa. Albuquerque oli varovainen sotapäällikkö, eikä koskaan raivorohkea. Mutta kun hän oli ryhtynyt suurta suunnitelmaa toteuttamaan, niin hän käytti sitä varten kaikki keinot. Eikä hän vaarankaan aikana unohtanut, mitä arvo ja kunnia vaati. Kun Goan ensimäisen vaikean piirityksen aikana portugalilaiset karkurit olivat kertoneet vihollisten päällikölle, kuinka ankara puute Portugalilaisten kesken vallitsi, niin Adil shahin sotapäällikkö lähetti Albuquerquelle veneillä virvotuksia ja vereksiä ruokatavaroita. Albuquerque silloin antoi kantaa laivan kannelle useita viinitynnöreitä ja laivakorppuja — viimeiset ruokavaransa, — näytti näitä lähettiläille ja sanoi: »Muita herkkuja kuin nämä Portugalilaiset eivät tunne, muita he eivät tarvitsekaan. Jos ne loppuvat, niin minun sotamieheni kyllä kutsumattakin tulevat Adil shahin pöytään. Toistaiseksi meillä ei ole puutetta.» Huolimatta suurista voitoistaan ei Albuquerque koskaan käynyt ylimieliseksi, vaan varotti siitä kapteeneitaankin. Kun muutamat hänen päälliköistään arvelivat, etteivät Ormuksen uuden linnan muurit olleet riittävän vahvat, niin hän vastasi: »Elleivät ne, joille linna uskotaan, rupea tiranneiksi, niin linna on riittävän vahva. Mutta jos he hairahtuvat ylimielisyyteen, niin on lujinkin muuri liian heikko.»
Albuquerque tosin täysin määrin käytti hyväkseen voittojaan, mutta siitä huolimatta hän halusi, että Portugalilaiset lähentelisivät maanasukkaita. Siitä syystä hän suosi avioliittoja portugalilaisten sotilaitten ja hindunaisten kesken. Jokainen parikunta sai lahjan kuninkaan rahastosta ja heille annettiin karkotettujen muhamedilaisten vainiot ja talot. Mutta Egyptin sulttaania hän piti vihollisena, jonka kanssa ei rauha ollut mahdollinen. Hän mietti keinoja, miten voisi häntä pysyvästi vahingoittaa, suunnittelipa niinkin mahdotonta yritystä, kuin Niilin johtamista pois uomastaan Abessiniassa — tiedot Niilin yläjuoksusta olivat silloin kovin vaillinaiset — jotta Egypti sen veden ja tulvat menetettyään muuttuisi kuivaksi erämaaksi. Myös mietti hän suurta sotaretkeä Punaiselle merelle, jotta Mekasta ryöstettäisiin Muhamedin luut ja niillä sitten vaihdettaisiin muhamedilaisilta Jerusalem ja Pyhä hauta.
Epäilemättä Albuquerque oli etevin kaikista niistä miehistä, joita Portugal lähetti Intiaan rakentamaan siirtomaa-valtakuntaansa. Kuningas Manuel saikin pian huomata, kuinka pahasti hän oli erehtynyt erottaessaan tämän ansiokkaan palvelijan ja luovuttaessaan vallan hänen vihamiehilleen. Albuquerquen jälkeen eivät Portugalilaiset enää saaneet Intiassa suuria aikaan.
Albuquerquen seuraajat.