Uusia löytöjä.
Brito teki ensiksi Bandan sulttaanin kanssa kauppasopimuksen ja purjehti tämän jälkeen Batjaniin, jonka asukkaita hän kuritti portugalilaisten murhasta, sekä vangitsi Tidorissa espanjalaisen kauppa-asiamiehen, jonka Magalhãesin laivat olivat sinne jättäneet. Serrão ei silloin enää ollut elossa. Brito rakensi Ternateen radshan luvalla linnan, mutta Tidor oli liittynyt Espanjalaisiin. Eräs laiva, joka palasi Malakkaan, purjehti ensi kerran Borneon pohjoispuolitse. Toinen laiva, joka purjehti Malakasta Molukeille, joutui myrskyn ajamana kauemmaksi itään kuin kukaan ennen sitä ja tuli Uuden Guinean rannikolle. Siellä tutustuttiin aivan uuteen rotuun, jota malaijit, villaista tukkaa ilkkuen, sanoivat »kähäräpäiksi», »papuoiksi». Näihin aikoihin (v. 1524) tehtiin ensimäiset tutkimusretket Celebesiinkin, jota luultiin saaristoksi, kun ei voitu purjehtia sen monien lahtien perukoihin saakka. Celebesissä olivat asukkaat niin vihamielisiä, etteivät Portugalilaiset saaneet jalansijaa.
Molukkien myöhemmistä vaiheista kerromme, tehtyämme ensinnä selkoa Magalhãesin matkasta, jonka kautta niitten omistus joutui riidan alaiseksi Espanjan ja Portugalin kesken.
Kulta- ja Hopeasaaret.
Jo vanhalla ajalla, Aleksanteri Suuren vallotusretken jälkeen, levisi Länsimaille huhu, että muka kaukana idässä oli kaksi saarta, joissa oli tavattoman paljon kultaa ja hopeaa, jotka ehkä kokonaan olivat näitä jaloja metalleja. Keskiajalla tarusaarien maine yhä lisääntyi ja sai uusia piirteitä, louhikäärmeitä, jotka saaria vartioivat, ynnä muita hirmuja. Juuri samojen kultasaarien maine se kiihotti Columbustakin matkalleen lähtemään ja Länsi-Intiaan päästyään etsimään kaikki kolkat nuo rikkaat rannat löytääkseen. Portugalilaiset Intian vesille päästyään ja suurimmista kiireistään selvittyään lähtivät niinikään niitä hakemaan.
Diogo Pacheco oli ensimäinen, joka varta vasten lähti »Kulta- ja Hopeasaaria» löytämään. Hän kuuli Malakassa, että niitten piti olla Sumatran eteläpuolella. Purjehdittuaan saaren länsipäähän hän siellä kuuli, että saaret olivatkin ainakin sadan penikulman päässä meren keskellä ja että ne olivat matalia koralliriuttoja, joissa oli musta väestö ja palmulehtoja. Pacheco, joka oli toisen laivansa menettänyt Sumatran rannikolla, palasi takaisin, mutta lähti seuraavana vuonna uudelleen yrittämään. Eräässä myrskyssä hän kuitenkin laivoineen tuhoutui.
Kuningas Manuel, tästä yrityksestä tiedon saatuaan, lähetti löytöretkelle erityisen laivaston, mutta Malakkaan saavuttuaan laivain täytyikin jäädä sinne avuksi naapurivaltakuntia vastaan, jotka ylläpitivät portugalilaista siirtokuntaa vastaan ainaista pikkusotaa. V. 1527 lähti Kulta- ja Hopeasaaria etsimään ranskalainen merirosvolaivasto, joka oli lähtenyt matkaan Diepestä, portugalilainen luotsi oppaanaan. Kaksi näistä laivoista joutui Diuhun, kolmas oli joukosta eronnut Hyvän toivon niemen edustalla ja umpimähkään meren poikki purjehtien tullut Sumatran rannoille. Sieltä se oli alkanut hakea Kultasaarta, jossa rantakivienkin piti olla kultanokareita, luonto uhkuvan kaunista, asukkaat hyväntahtoisia, vaikka alastomia, joet ja lähteet kirkkaita, puut hyvien hedelmien painosta nuokkuvia. Sumatralaiset kauppiaat myöhemmin kertoivat, että tämä laiva tosiaan oli käynyt Kultasaarella ja palannut sieltä täynnään kultaa, mutta ajeltuaan kauan merellä se oli lopulta kärsinyt Sumatran rannikolla haaksirikon ja kaikki väki oli saanut surmansa. Sumatran kalastajat olivat anastaneet kullan. Tämän jutun jälkeen ei enää epäiltykään, etteivätkö saaret todella olleet olemassa. V. 1543 portugalilainen maaherra lähetti kolme alusta niitä hakemaan Sumatran länsipuolisesta merestä. Tämä yritys kuitenkin heti alussa meni myttyyn.
Kaikille tämän ajan kartoille, ja vielä paljon myöhemmillekin »Kulta- ja Hopeasaaret» piirrettiin. Vielä kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla uskottiin niitä todellisiksi ja niitten maine oli levinnyt kautta Europan. Sitä myöten kuin Intian meri tuli yhä tarkemmin tunnetuksi, muuttelivat saaret paikkaa yhä syrjemmäksi semmoisiin osiin, joissa ei vielä kukaan ollut käynyt. Kuudennentoista vuosisadan lopulla Malakassa vielä suunniteltiin laivaretkiä saarien etsimiseksi, mutta sota Hollantilaisia vastaan keskeytti nämä aikeet. Hollantilaiset puolestaan, jotka olivat Intian meren jotenkin tarkkaan tutkineet, luulivat Kulta- ja Hopeasaarien olevan Japanin itäpuolella Tyynessä meressä, jossa muka Espanjalaiset ja Portugalilaiset olivat löytäneet useita kullasta ja hopeasta rikkaita saaria, ja sinne lähetettiin siis seitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla Tasmanin ja Quastin johdolla retkikunta etsimään. Mutta Hollantilaiset eivät löytäneet muuta kuin Japanin eteläpuolella olevat Donin saaret, joista varmaankaan ei ollut kultaa saatavana, korallia sitä enemmän. Vielä myöhemmin lähetettiin kaksi laivaa tarusaaria etsimään samoilta seuduilta; espanjalaisten tietojen mukaan niillä piti olla korkeita vuoria ja vaalea väestö. Mutta vaikka nämä laivat purjehtivat Japanista kauas keskelle Tyyntä merta, niin eivät ne mitään löytäneet, eivät edes Sandwichin saaria, jotka jäivät niitten reittejä etelämmäksi. Sen jälkeen saivat vihdoinkin molemmat tarusaaret levätä. Mutta niittenkin kohtalo osottaa, kuinka kauan joskus vanhat jutut voivat kautta aikain hallita ihmisten mielikuvitusta ja kiihottaa heitä yhä uusiin ponnistuksiin.
Portugalilaiset Kiinassa ja Japanissa.
Portugalilaiset kohtasivat Malakassa ensi kerran Kiinasta käsin tulevan kauppaliikkeen. Olemme maininneet, kuinka näitten uusien tuttavuuksien kesken syntyi luottamussuhde, niin että Kiinalaiset ilmaisivat Portugalilaisille Malakan sulttaanin kavalat aikeet. Ei siis ihmettä, että Portugalilaiset, niin pian kuin aika ja tilaisuus sallivat, lähtivät Malakasta yhä edemmä, päästäkseen aina Keskustan valtakuntaan saakka.