Fernão Mendes Pinton ihmeelliset seikkailut.
Kaukaisen Idän äsken avattu maailma tarjosi tietysti oivan tilaisuuden kaikenlaisille seikkailijoille, varsinkin merirosvouteen. Portugalin hallitus harjotti itsekin alussa merirosvoutta, kunnes maurien kauppa oli saatu kukistetuksi, ihmekö siis, että yksityiset jatkoivat samaa tuottavaa ammattia. Kuuluin niistä seikkailijoista, jotka näin omin päin Intian ja Kiinan vesillä taistelivat ja tavaraa kokosivat, oli Fernão Mendes Pinto. Hän ei ansaitsisi paikkaa varsinaisena löytöretkeilijänä, mutta hänen seikkailunsa ovat kuitenkin omiaan luomaan paljon valoa Intian ja Kaukaisen Idän oloihin ja lisäksi hänen matkakertomuksellaan on suuri kirjallinen arvo.
Pinto, joka oli syntynyt v. 1509, lähti jo nuorena Itä-Intiaan, mutta joutui sekä ensimäisellä että myöhemmillä matkoillaan merirosvojen vangiksi; lopulta hän itsekin rupesi merirosvoksi ja yhdessä Don Antonio de Farian kanssa alkoi vaiherikkaan ratansa. Ammatti menestyi hyvin, anastettiin sekä merellä että maalla paljon saalista. Faria ajoi takaa Coja Azem nimistä muhamedilaista merirosvoa, tämä kun oli anastanut erään Farian laivoista, jossa oli arvokas lasti. Mutta ennenkuin Portugalilaiset kohtasivat tämän rosvon, yllätti myrsky heidän neljä laivaansa Ladroni-saarilla, jossa ne olivat talvilepoa pitämässä, ja laivat kärsivät rannalla haaksirikon. Lähes kuusisataa merirosvoa sai surmansa, ainoastaan 53 jäi eloon. Mutta näille tuli pian, kuten Pinto sanoo, »ihmeellinen pelastus». Samalle rannikolle sattui tulemaan kiinalainen dshunkki, ja kiinalaisten ollessa maalla rosvot äkkiä hyökkäsivät esiin piilopaikastaan, anastivat aluksen ja purjehtivat pois kiittäen Kaitselmusta armollisesta avusta. Merellä tavattiin toinenkin kiinalainen alus, mutta siinä olikin portugalilaisia merirosvoja, jotka mielihyvällä liittyivät de Fariaan. Yhdessä lähdettiin sitten etsimään Coja Azemia, jonka julmuuksista saatiin pöyristyttäviä tietoja kahdeksalta hänen kynsistään karanneelta portugalilaiselta; mainitut pakolaiset tavattiin merellä pienessä veneessä, melkein puolikuolleina nälästä. Ja lopulta molemmat dshunkit kohtasivatkin vihollisensa. Coja Azem ryhtyi taisteluun ja voitettiin täydelleen. Voittajat purjehtivat Ningpohon, suureen kiinalaiseen satamaan, joka on Shanghain eteläpuolella, Hangtshoun lahden etelärannalla. Siellä heidät otettiin vastaan suurella riemulla. Ningposta he lähtivät ryöstämään Kallamplayn saaren ruhtinashautoja, mutta eivät sieltä saaneetkaan saalista, niinkuin olivat toivoneet; sen sijaan heidät paluumatkalla yllätti hirveä myrsky, jossa Don Antonio de Faria kaikkine laivoineen joutui meren saaliiksi. Ainoastaan 14 portugalilaista pelastui, näiden joukossa Pinto.
Kiinalaiset bontsit (papit) ottivat ensinnä vierasvaraisesti vastaan haaksirikkoiset, mutta kun heidän valheensa laatu älyttiin ja huomattiin miesten olevankin merirosvoja, niin heidät vangittiin, piestiin ja vietiin sitten monella tavalla pahoin pidellen ja solvaisten Pekingiin; Pekingissä heidät tuomittiin vuodeksi korjaamaan Kuangsin linnotuksia. »Paikalla kun olimme sinne tulleet», kertoo Pinto, »kutsui kaani meidät eteensä ja muutaman kysymyksen kysyttyään kehotti meitä rupeamaan hänen henkivartijastoonsa, johon kuului 80 miestä. 'Tätä pidimme erinomaisena Jumalan armona, koska palvelus oli helppoa, ravinto hyvä ja palkka sitäkin parempi, ja koska me sitä paitsi toivoimme, että määräajan kuluttua pääsisimme vapauteen.» Mutta pahaksi onneksi syttyi merirosvojen kesken riita kahden portugalilaisen perheen etevämmyydestä ja tappelussa 8 Portugalilaista sai vaarallisia haavoja. Siitä seurasi kovia vankeusrangaistuksia ja bambukepitystä, ja loppu olisi ehkä voinut olla huonokin, elleivät Mongolit vankeusajan yhdeksännellä kuukaudella olisi vallottaneet Kuangsia. Mongolit kohtelivat heitä hyvin, varsinkin sen jälkeen kun yksi heistä oli kunnostanut itseään erään linnan vallotuksessa. Tämä mies, Mendes nimeltään, jäi edelleenkin Mongolien palvelukseen, kun muut Portugalilaiset saivat luvan palata kotia.
Riitain vuoksi paluumatka kuitenkin tälläkin kerralla keskeytyi» ja Portugalilaisten täytyi ruveta Sainipocheca nimisen malaijilaisen merirosvon palvelukseen; hänen kerallaan kolme heistä joutui Tanixumaahan, japanilaiseen saareen. Siellä Diogo Zeimoto hakapyssyineen herätti ampumataitonsa kautta niin suurta huomiota, että läheisen Bungo-valtakunnan hallitsija halusi saada nähdä heidät. Heitä katseltiin ihmetyksellä ja pelolla, kun luultiin heidän hallitsevan sekä salamaa että ukkosta. Pinton eräänä päivänä nukkuessa kuninkaan nuori poika otti hänen hakapyssynsä, panosti sen aivan suuta myöden ja laukaisi. Pyssy potkaisi niin kovasti että nuorukainen oli menettää peukalonsa, ja ellei Pinto olisi saanut sitä parannetuksi, niin hänen olisi voinut käydä huonosti.
Kun malaijilainen merirosvo oli saaliinsa myynyt, niin hän Pinton ja muun seuransa keralla purjehti Kiinan Ningpohon, jossa he varustivat yhdeksän laivaa ruvetakseen tekemään kauppaa Japanissa, joka siihen aikaan vielä oli muukalaisille suljettu. Seitsemän laivaa kuitenkin kärsi surkean haaksirikon ja se laiva, jolla Pinto oli, ajautui Liukiu-saaristossa rannalle. Asukkaat kohtelivat haaksirikkoisia ylen ankarasti, tuomiten heidät lopuksi kuolemaan. Mutta saaren naisten pyynnöstä Portugalilaisia armahdettiin, vieläpä he saivat runsaat lahjatkin ja lähetettiin kiinalaisella laivalla Ningpohon, josta Pinto palasi Malakkaan. Siellä vielä eli hänen vanha suosijansa, joka v. 1545 lähetti hänet Martabaniin lähettilääksi.
Pinto viipyi kuitenkin menomatkalla kokonaista kaksi vuotta, sillä hän kohtasi matkalla merirosvojoukon ja liittyi laivoineen heihin. Kun hän vihdoinkin, jotenkin huonon saaliin saatuaan, tuli Martabaniin, niin Burman kuningas paraillaan piirittikin tätä kaupunkia. Pinto huomasi ruhtinaan, jonka luo hän oli edustajaksi lähetetty, jo olevankin mennyttä miestä ja liittyi voittajiin. Hän oli jonkun aikaa Burman hallitsijan palveluksessa ja kävi hänen lähettiläänään Siamissa, Laoksessa ja Etelä-Kiinassa. Tällä matkalla hän näki valkoiset elefantit, jotka hän on ensimäisenä kuvannut. Monta seikkailua ja vaaraa koettuaan Pinto vihdoin palasi Goaan.
Pian hän kuitenkin liittyi uuteen merirosvojoukkoon ja purjehti Liukiu-saarille ja Kiinaan. Mutta jälleen hän kärsi haaksirikon ja joutui orjuuteen; hän pääsi kuitenkin vapaaksi ja rupesi Siamin kuninkaan palvelukseen. Siamin kuninkaan kuoltua hän rupesi Burman kuninkaan sotaväkeen. Monessa vaarassa ja seikkailussa oltuaan hän taas saapui Malakkaan ja sieltä Goaan, antautuakseen tällä kertaa aivan uudelle uralle.
Pinto oli siis tammikuussa 1554 Goassa, odottaen laivaa, joka veisi hänet Portugaliin. Mutta äkkiä hän päättikin ruveta jesuiittain munkkikunnan jäseneksi ja käyttää suurimman osan kokoomistaan varoista Japanin kääntämiseksi kristinuskoon. Portugalilainen varakuningas lähetti hänet Bungon kuninkaan luo lähettilääksi, jotta hän sitä paremmin menestyisi käännytystoimessaan, ja huhtikuun 18 p. Pinto yhdessä Belchior Nunes nimisen jesuiitan kanssa lähti matkaan. Pahain säitten ja vastatuulten vuoksi saavuttiin Japaniin vasta heinäkuussa 1556, mutta lähetystöinä menestyi erittäin hyvin. Lopulla vuotta 1556 isä Belchior ja Mendes Pinto lähtivät paluumatkalle ja saapuivat helmikuussa 1557 Goaan. Pinto oleskeli Goassa kaksitoista kuukautta ja erotettiin tällä ajalla veljeskunnasta omasta pyynnöstään, koska häneltä puuttui kutsumusta toimeensa; toisen tiedon mukaan hänet pakosta erotettiin, koska hänessä oli juutalaista verta. Portugalissa hän meni naimisiin ja kirjotti »Peregrinacion» nimisen kirjan omituisista vaiheistaan.
Tämä kirja, jonka hän oikeastaan kirjotti lapsiaan varten, julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen ja saavutti erinomaisen suurta suosiota. Vaikka Pinto ei ollutkaan saanut kouluoppia, niin on teos kuitenkin niin loistavasti kirjotettu, että sitä pidetään klassillisena ja yhtenä Portugalin proosatyylin kulmakivistä.