Mies näytti hyvin ystävälliseltä, vaikk’ei luopunutkaan aseistaan, lyhyestä jäykästä jousesta ja ruokonuolista, joiden kärkinä oli mustat ja valkoiset kivet. Hänelle näytettiin kaikenlaisia esineitä, muun muassa peiliä, mutta nähdessään peilissä kuvansa hän hätkähti ja hypähti taapäin niin rajusti, että kaatoi neljä lähinnä olevaa miestä. Siitä huolimatta hän kuitenkin suostui ottamaan lahjaksi pienen peilin, ynnä moniaita helmiä ja tiukuja. jonka jälkeen neljä aseellista miestä souti hänet rantaan.
Maalla oli toveri vastassa, ja kun asia näin oli hyvässä alussa, niin saapui pian alkuasukkaita enemmänkin, vaimot mukanaan. Naiset kantoivat kaikki tavarat niinkuin kuormajuhdat, ja Portugalilaiset ihmettelivät heidän taakkainsa suuruutta. He eivät olleet yhtä kookkaita kuin miehet, mutta paljon lihavampia, ja rintain pituus oli puolet miehen käsivartta. Mukana oli pieniä eläimiä, varmaan kesyjä guanacoja, joita talutettiin nuorasta. Näillä eläimillä houkuteltiin ampumamatkan päähän toisia samanlaisia, se käsitettiin heidän elkeistään. Espanjalaiset panivatkin sataman luona toimeen guanacometsästyksen, saadakseen muutaman näitä outoja kauriin tapaisia eläimiä.
Koottiin Patagonien sanoja ja puheenparsia; yksi heistä varsinkin kävi niin tuttavalliseksi, että hän jäi moneksi päiväksi laivoihin. Hänelle opetettiin Pater noster ja Ave Maria, ja hän lausui sanat sangen hyvin, vaikka tavattoman voimallisella äänellä. Pappi kastoi hänet ja antoi nimeksi Juan Gigante. Juan toi laivoihin guanacon ja sai paljon lahjoja, mutta kun hän sitten kokonaan katosi, niin pääteltiin, että hänet oli murhattu.
Patagonien tavoista koottiin koko joukko tietoja. Merimiehet ihmettelivät kovasti, kuinka he söivät laivarottia suurella mielihalulla, söivät nahkoineen päivineen. Vielä enemmän ihmeteltiin sitä, että he pistivät nuolia syvälle kurkkuunsa, kärsimättä siitä minkäänlaista haittaa. Magalhães päätti ottaa mukaansa muutamia näistä jättiläisistä, viedäkseen heidät Kaarlo V:lle lahjaksi. Tappelun välttämiseksi vangittiin pari miestä viekkaudella. Heille lahjotettiin kummallekin kahleet, mutta kun miehet eivät ymmärtäneet, miten lahjaa oli käytettävä, niin ne pantiin jalkaan ja lukot lyötiin vasaralla kiinni. Huomatessaan petoksen molemmat villit raivostuivat ja kutsuivat »suurta henkeään», Setebosta [tästä Shakespeare sai nimen »Myrskyn» Calibanin jumalalle] avukseen. Seuraavana päivänä toinen vangeista niin hartaasti pyysi saada tavata vaimoansa, että hänet aseellisen joukon saattamana vietiin kylään, ehkä siinä toivossa, että vaimokin nyt tulisi mukaan; mutta tuskin oli lähelle päästy ja vangittu saanut muutaman sanan sanotuksi, kun kaikki lähtivät pakoon. Vangin sanat siis sisälsivätkin varotuksen. Syntyi kahakka, jossa muuan portugalilainen sai nuolesta kuolettavan haavan.
Europassa tämän jälkeen kauan luultiin, että Patagonialaiset todella ovat jättiläisiä. Vasta kahdeksannellatoista vuosisadalla tämä harhaluulo tarkkain mittausten kautta osotettiin vääräksi.
Magalhãesin johtajavaltaa vastaan ei kapinan jälkeen kukaan ainakaan julkisesti esiintynyt. Miehistöä pidettiin kapinan jälkeen uutterassa työssä, niin kauan kun talvisatamassa viivyttiin, laivat korjattiin, pohjat puhdistettiin. Kapinaan osaa ottaneet, joita toistaiseksi pidettiin kahleissa, saivat hoitaa pumppuja, kunnes vuodot oli tiivistetty. Myöhemmin he pääsivät vapaiksi, sillä ei ollut varaa pitää kahleissa miehiä.
»Santiagon» haaksirikko.
Huhtikuun lopulla lähetettiin pieni »Santiago» pitkin rannikkoa partioretkelle. Kapteeni Serrão, sen Serrãon veli, joka oleskeli Molukeilla, oli taitava purjehtija. Hän eteni verkalleen ja tarkkaan etsien pitkin rannikkoa etelään päin ja saapui joelle, joka sai nimeksi Rio de Santa Cruz. Siellä nähtiin suunnattomasti hylkeitä ja lintuja, ja kaloja oli niin paljon kuin pyytää viitsittiin. Mutta kun matkaa sieltä jatkettiin, niin jouduttiin äkkimyrskyyn, peräsin murtui ja »Santiago» ajautui rantaan. Miehistö tosin pelastui, mutta ei voinut ottaa laivasta mitään mukaansa, ennenkuin aallokko oli sen murtanut pirstoiksi. Siten oli 37 miestä joutunut autiolle rannalle ankaraan talvi-ilmaan, ilman minkäänlaisia eväitä ja tarpeita noin 100 kilometrin päähän muista laivoista. Kahdeksan päivää he oleskelivat rauskan läheisyydessä, toivoen voivansa pelastaa edes vähän ruokatavaroita, mutta odotus oli turha. Koottiin silloin maihin ajelehtineita lautoja, kannettiin ne joelle ja rakennettiin lautta, jolla päästiin sen poikki toiselle rannalle. Vaikka matka joelle olikin pieni, niin kului kuitenkin neljä päivää, ennenkuin siellä oltiin, niin uupuneita olivat miehet. Joella kuitenkin oltiin edes nälältä turvassa, sillä kaloja siinä oli ylenpalttisesti. Suurin osa joukosta jäi sinne ja vain kaksi voimakkainta miestä lähti jalan talvisatamaan apua hakemaan. Yksitoista päivää nämä viipyivät taipaleella, eläen juurista, lehdistä ja simpukoista, mitä meren rannalta löysivät. Usein täytyi rannikoilla olevia soita kiertää kaukaa sisämaan kautta. Vihdoin he uupumuksesta nääntymäisillään saapuivat talvisatamaan, jossa toverit heitä tuskin tunsivat, siihen määrään he olivat matkalla ränstyneet. Magalhães lähetti neljäkolmatta miestä maihin viemään haaksirikkoisille apua, viiniä ja leipää. Mutta vaikea oli näittenkin matka, muun muassa vedenpuutteen vuoksi. Heidän täytyi sulatella lunta janonsa sammuttamiseksi. Onnellisesti he kuitenkin saapuivat perille ja heidän kanssaan palasi koko haaksirikkoisten joukko talvisatamaan. Myöhemmin voitiin vielä pelastaa suurin osa tuhoutuneen aluksen varastoistakin ynnä tykit. Serrão sai »Concepcion» laivan johdon.
Jo ennen talven päättymistä, elokuussa, Magalhães nosti ankkurit lähteäkseen satamasta, johon liittyi niin synkkiä muistoja ja jossa lisäksi oli jouduttu maanasukkaitten kanssa huonoihin väleihin. Laivaston aikomus oli lähteä Serrãon löytämään eteläisempään satamaan, mutta se oli äkkimyrskyn yllättämänä vähällä kärsiä haaksirikon, ennenkuin sinne ennätti. Santa Cruz joen suulla sitten vietettiin pari kuukautta; aika käytettiin kalastamiseen ja laivain ruokavarastoitten lisäämiseen.
Matkaa jatketaan.