Matkan suunta oli yhä luodetta kohti. Pettymys oli suuri, kun ei löydetty semmoista maata, josta olisi saatu ruokavaroja, sillä laivoilla vallitsivat nyt mitä surkuteltavimmat olot. Annokset oli vähennetty pienimpään mahdolliseen määrään. »Veden ja leivän puute oli niin suuri», kirjottaa Gomara, »että oli syötävä unssittain, ja kun vettä juotiin, niin täytyi nipistää sormilla nenäänsä, niin se haisi.» Pigafetta antaa vielä värikkäämmän kuvauksen:

»Purjehdimme kolme kuukautta ja 20 päivää tapaamatta maata, josta olisimme voineet saada ruokavaroja. Leipä oli hajonnut pölyksi, se oli täynnään matoja ja rottien saastuttamaa, juomavesi oli samentunut ja ruvennut haisemaan. Söimme nahkan, jolla suuri märssyraaka oli vyötetty, jottei se köysiä hankaisi. Tämä nahka oli sangen sitkeätä, sillä se oli ollut alati auringonpaisteessa, tuulessa ja sateessa, sitä oli päiväkaudet liuotettava merivedessä, ennenkuin se hehkuvassa tuhkassa paistettuna oli kelvollista syötäväksi. Rotat olivat herkkupaloja ja niistä maksettiin puolen dukattia kappaleesta. Kaiken pahan lisäksi alkoi keripukki raivota ja siihen kuoli 19 miestä. Ellei Jumala ja Pyhä Äiti olisi meille matkalla antanut hyvää säätä, niin olisimme tällä laajalla aavalla merellä kuolleet nälkään, enkä luule, että kukaan ihminen toiste tekee semmoista matkaa.»

Päivän toisensa jälkeen laivat tasaisen tuulen vetäminä kyntivät suunnattoman laajaa merta. Kun oli saavuttu päiväntasaajalle, niin Magalhães suuntasi jonkun verran pohjoisemmaksi, tullakseen ensinnä Kiinaan, jonka satamissa hän toivoi saavansa runsaammin semmoisia tarpeita, kuin ränstyneiden laivain korjaukseen tarvittiin. Leveysasteet määrättiin pitkin matkaa jotenkin tarkkaan, mutta maantieteellistä pituutta oli sen ajan apuneuvoilla vaikeampi selville saada. Ainoastaan purjehditun matkan pituudesta voitiin arvata, millä paikalla maapalloa oltiin. Magalhães näyttää opettaneen perämiehiään vaarinottamaan kompassin poikkeukset, samoin kuin Columbuskin ensi matkallaan.

Ladronit.

Täynnään kurjuutta ja kärsimystä laivasto purjehti ja purjehti, ainiaan suotuisalla tuulella, aamusta iltaan ja illasta aamuun tähystellen etäiseltä taivaanrannalta maata. Vihdoin se kohosi merestä. Maaliskuun 6 p. näkyi maata ja heti nähtiin, että se oli asuttu. Laivoja vastaan saapui koko joukko veneitä. Mutta ensimäinen tuttavuus ei ollut rohkaiseva. Tuskin olivat laivat käyneet ankkuriin, ennenkuin asukkaat varastivat päällikön laivan perästä veneen, leikaten poikki köyden, jolla se oli kiinnitetty, ja veivät sen ihmeteltävän nopeaan mukanaan. Toiset käden käänteessä kiipesivät laivoihin ja varastivat kaikki, mitä suinkin irti saivat. Lopulta heidät täytyi ajaa pois väkivallalla ja siitä syntyi kahakka, joka oli siksi tuima, että Espanjalaisten täytyi käyttää ampuma-aseitakin. Magalhães, joka oli kovin pahoillaan veneensä menetyksestä, laski vähän väljemmälle ja purjehti siellä yön, ollakseen turvassa salahyökkäystä vastaan. Mutta aamulla hän palasi takaisin ja meni itse maihin, mukanaan puolisataa aseellista miestä, poltti kylän, anasti takaisin veneensä ja koko joukon ruokavaroja. Asukkaat pakenivat paikalla, kun ensimäiset arkipuusit oli laukaistu. Heillä ei ollutkaan muita aseita kuin kalanluisia keihäitä, ei edes jousia ja nuolia. Kun heihin sattui jousipyssyn nuoli, niin he vetivät sen ulos ruumiistaan ja katselivat sitä niin suurella hämmästyksellä, että sitä oli sääli nähdä, kuten Pigafetta vakuuttaa. Mutta merellä he aluksillaan, jotka olivat samanlaiset kummastakin päästä ja varustetut rinnakkaisvenholla tasapainon ylläpitämiseksi, liikkuivat hämmästyttävän nopeaan, voittaen laivatkin, vaikka nämä kulkivat täysin purjein. Omituista oli sekin, että vaikka ensimäinen yhtymys päättyi niin huonosti, niin olivat he kuitenkin tuota pikaa valmiita ryhtymään vaihtokauppaan muukalaisten kanssa, tuoden kaupaksi paljon kaikenlaisia ruokatavaroita ja hedelmiä. He olivat köyhiä, mutta älykkäitä ja erinomaisen ovelia varkaita, jonka vuoksi nämä saaret saivat »Ladronien», s.o. »rosvojen saarien» nimen. Ne saaret, jotka Magalhães näin löysi, olivat luultavasti Guam ja S. Rosa.

Filippinien löytö.

Kolmen päivän jälkeen, miehistön melkoisesti virkistyttyä, lähdettiin matkaa jatkamaan. Kun oli viikkokausi purjehdittu, niin nousi merestä uusia maita, ensimäiseksi Filippinien Samarin saaren eteläkärki. Eräälle saarelle, joka näytti asumattomalta, pystytettiin teltat ja sairaat vietiin maihin. Sattumalta kulki siitä sivu suurehko saaristolaisalus, joka oli kotoisin läheisestä Suluanin saaresta. Siinä oli mukana muutamia ylimyksiä, jotka pelvotta lähestyivät muukalaisia. Magalhãesin käskystä heille annettiin kaikenlaista rihkamaa, ja malaijit puolestaan antoivat vastalahjaksi kalaa, palmuviiniä, bananeja ja kookospähkinöitä. Samalla nähtiin ensimäiset mausteet, joista Espanjalaiset saattoivat arvata todella olevansa Molukkien läheisyydessä.

Magalhães nimitti tämän saariston S. Lazaruksen saaristoksi, koska hän sen löysi mainitun pyhimyksen päivänä. Vasta muutamaa vuosikymmentä myöhemmin se Espanjan silloisen kuninkaan mukaan sai Filippinien nimen. Kuvaavaa saariston löytöhistorialle on, että Portugalilaiset sanoivat Filippinejä »idän saariksi», Espanjalaiset sitä vastoin »auringon laskun saariksi».

Maaliskuun 22 p. maanasukasten alus palasi takaisin lupauksensa mukaan, tuoden Magalhãesin laivoihin runsaasti hedelmiä, kookospähkinöitä, oransseja, bananeja ja kukon merkiksi siitä, että heidän maassaan oli siipikarjaakin. Mukana oli tällä kertaa Suluanin päällikkö, jolla oli korvissa kultarenkaat, rannerenkaat samasta metallista, samoin kuin useimmilla muillakin saarelaisilla. Nämä kultakoristeet tietysti herättivät Espanjalaisten saaliinhimoa. Vereksiä vihanneksia saatuaan sairaat nopeaan paranivat. Magalhães kävi joka päivä maissa heitä katsomassa ja juotti heille itse kookosmaitoa. Yhdeksän päivän kuluttua sairaat olivat siksi parantuneet, että voitiin matkaa jatkaa.

Tämän jälkeen tultiin saarille, joilla Magalhãesin malaijilaisen orjan puhumaa kieltä ymmärrettiin. Vasta siellä voitiin saada vähän käsitystä siitä, missä oltiin. Espanjalaisten laivat, omituiset esineet ja tykit, joita aina sopivissa tilaisuuksissa paukuteltiin, herättivät asukkaiden kesken mitä suurinta ihmettelyä. Vielä enemmän he ihmettelivät Magalhãesilta kuullessaan, kuinka äärettömän laaja se meri oli, joka heidän saariltaan alkoi auringonnousua kohti. Merkilliset olivat heidän mielestään niinikään vieraitten rautapuvut, joihin eivät mitkään aseet pystyneet. Saaren nimi oli Mazaga, nykyinen Limassaua. Magalhães lähetti erään kapteeneistaan italialaisen Pigafetan keralla kuninkaan vieraaksi. Pigafetta kuvaa vastaanottoa seuraavasti: