Mutta Magalhães oli huomannut, etteivät he olleetkaan lupauksensa mukaan polttaneet epäjumaliaan, vaan edelleenkin niitä palvelivat. Hän moitti heitä siitä ankarasti. Hänelle vastattiin, että kuninkaan veli oli sairaana, jonka vuoksi uhreja täytyi jatkaa. Magalhães silloin sanoi, että hänen uskonsa tiesi sitä vastaan paremman keinon, pani toimeen kirkollisen juhlakulun ja saapui sen keralla sairaan ruhtinaan majalle. Tämä ei voinut puhua, ei liikkua, kastettiin ja parani viidessä päivässä. »Tämä suuri ihme tapahtui silmäimme edessä», sanoo hurskas kirjottaja, joka tapauksen kertoo. Parannuttuaan mies poltti majassaan olevan epäjumalankuvan, kävi meren rantaan, jossa oli useita uhritemppeleitä, ja antoi hävittää ne. Maan asukkaat repivät ne huutaen »Castille, Castille», ja sanoivat, että jos Jumala heille soi elämän, niin he polttaisivat vaikka kuinka paljon epäjumalankuvia, vaikkapa ne olisivat itse kuninkaan palatsissa. Mutta Espanjalaisten saavuttama suuri mahti oli lyhytaikainen. Sitä ei kestänyt kuin muutaman päivän, ja vielä nopeampi oli sen kukistus kuin synty.

Magalhãesin kuolema.

Ne rettelöt, jotka sitten johtivat sotaan ja Magalhãesin kuolemaan, alkoivat ennen mainitun kylän polttamisesta. Maktanin kapinallisen ruhtinaan alapäällikkö pyysi Magalhãesin apua hallitsijaansa vastaan, ja Magalhães paikalla suostui tuumaan, saaden Sebun hallitsijankin lähtemään sotaretkelle, vaikka hän alussa esteli.

Magalhães itse lähti retkelle, kuusikymmentä miestä mukanaan. Sebun sulttaanilla oli tuhat miestä ja monta sotakanoottia; Espanjalaiset lähtivät kolmella veneellä. Maktanin pieni saari on aivan Sebun vieressä, muodostaen sen sataman. Yöllä lähdettiin matkaan ja aamun valjetessa saavuttiin perille. Magalhães ensin lähetti vastustajalleen kehotuksen, että hän suostuisi veroa maksamaan, jossa tapauksessa hänelle ei mitään pahaa tapahtuisi. Mutta viholliselta saatiin jyrkkä epuu vastaukseksi. Maktanin asukkaat olivat linnottaneet kaupunkinsa aidoilla, salaojilla ja kuopilla. Sebun kuningas tarjoutui itse hyökkäämään ja ratkaisemaan taistelun, mutta siitä Magalhães ei tahtonut mitään tietää, vaan taisteluinnosta palaen sanoi päin vastoin Espanjalaisten aikovan yksin näyttää uudelle liittolaiselleen, miten he osasivat taistella. Veneet eivät kuitenkaan koralliriuttain vuoksi päässeet rantaan, vaan Espanjalaisten täytyi kaalata jonkun matkan ja jättää ne ulommaksi. Mutta tuskin oli Magalhães, 48 miestä kerallaan, maihin päässyt, ennenkuin hänet piiritti vihollinen joukko, jossa oli tuhansia taistelijoita. Keihäitä, nuolia ja kiviä sateli joka puolelta, mutta niin lähelle vihollinen ei laskenut, että hyökkääjät olisivat voineet teräaseitaan käyttää. Espanjalaiset suotta kuluttivat ampumavarojaan. Vaikka haarniskat olivat hyvänä suojana, niin alkoivat he kuitenkin toinen toisensa jälkeen saada raajoihinsa haavoja. Magalhães sytytti kylän palamaan, mutta siitä viholliset vain kävivät entistä hurjemmiksi. Pari espanjalaista sai kylää sytyttäessään surmansa. Magalhães huomasi, ettei hän saisi mitään aikaan, ja käski peräytyä. Hän olisi suonut peräytymisen tapahtuvan vähitellen ja hyvässä järjestyksessä, mutta Espanjalaiset, kauhistuen tappion uhkaa ja vankeuden kamaluutta, syöksyivät suin päin pakoon, jättäen päällikkönsä, joka oli saanut jalkaansa haavan, hitaasti peräytyen rantaa kohti kymmenkunnan miehen kanssa pitämään puoliaan. Magalhães pääsikin rantaan, mutta veneet olivat niin kaukana, ettei niistä ollut mitään apua.

Kun oli peräydytty meressä siksi, että vesi ulottui polviin saakka, niin alkuasukkaat, joita kihisi joka puolella, tekivät hurjan hyökkäyksen. Pigafetta kertoo tapauksen viimeisen vaiheen seuraavasti:

»Siten taistelimme tunnin, taikka enemmänkin, kunnes vihdoin eräs intialainen bambukeihäällä haavotti kapteenia (Magalhãesia) kasvoihin. Magalhães raivoissaan upotti keihäänsä intialaisen rintaan ja jätti sen siihen. Mutta kun hän sitten aikoi paljastaa miekkansa, niin hän ei voinutkaan vetää sitä tupesta kuin puoleksi, koska oli saanut käsivarteensa keihään haavan. Tämän huomatessaan kaikki viholliset hyökkäsivät Magalhãesin kimppuun ja eräs heistä suurella miekalla iski hänen vasempaan sääreensä niin kovaa, että hän kaatui kasvoilleen. Sitten intialaiset hyökkäsivät hänen kimppuunsa rautakärkisillä bambukeihäillä ja miekoilla ja kaikilla aseilla, mitä heillä oli, ja lävistivät hänen ruumiinsa - meidän peilimme, meidän valomme, meidän lohduttajamme, meidän uskollisen oppaamme — kunnes he tappoivat hänet. Intialaisten häntä läheltä ahdistaessa hän monta kertaa kääntyi ympäri meitä kohti nähdäkseen, olimmeko kaikki turvassa, ikäänkuin ei hänen itsepintaisella vastarinnallaan olisi ollut muuta tarkotusta kuin viivyttää vihollista, jotta hänen miehensä joutuivat pakenemaan. Me jotka taistelimme hänen kerallaan viimeiseen saakka ja olimme haavoja täynnä, nähdessämme hänen kaatuvan hyökkäsimme veneillemme, jotka paraikaa tekivät lähtöä… Hänen kerallaan kaatui kahdeksan meikäläistä ja neljä kastettua intialaista. Sitä paitsi meistä suuri osa oli haavottunut, minä itse muiden mukana. Vihollinen menetti ainoastaan viisitoista miestä.»

Magalhães sai näin varomattomuutensa kautta surkean lopun, juuri kun hänen suuri yrityksensä oli onnistunut. Koko sotaretki Maktania vastaan oli turhaa toimikiihkoa liian pienillä voimilla. Mutta ei hän espanjalaisilta sotureiltaan saanut sitä kannatusta, johon oli tottunut maanmiestensä keralla Intiassa taistellessaan. Suru ylipäällikön kaatumisesta oli suuri ja Sebun kuninkaan kerrotaan itkeneen sanoman kuullessaan. Veneet palasivat laivoihin ja vielä samana iltana lähetettiin Maktanin kuninkaan luo lähettiläitä pyytämään pois Magalhãesin ruumista. Mutta vaikka siitä luvattiin suuret lunnaat, niin ei vihollinen sitä luovuttanut. Varmaan ei tiedetä paikkaa, jossa hän kaatui, mutta lähiseuduille Espanjalaiset myöhemmin ovat rakentaneet muistopatsaan.

Magalhães oli lähes 41 vuoden ikäinen kuollessaan. Vaikk’ei hän vielä ollutkaan saapunut Maustesaarille, matkansa päämäärään, oli hän kuitenkin suurimmat vaikeudet voittanut. Hän oli löytänyt salmen Etelä-Amerikan poikki ja purjehtinut maapallon suurimman, siihen saakka aivan tuntemattoman meren laidasta laitaan. Hän oli suorittanut purjehdusretken, joka on kaikkien aikain mainehikkain. Magalhãesin paras avu oli kestävyys suurimmissakin vaaroissa, vaikeimmissakin oloissa. Matkalla Tyynen meren poikki hän kesti nälkää ja puutetta kilvan miehiensä kanssa. Hänen luonnettaan on eri tavoin arvosteltu. Toiset ovat moittineet häntä julmaksi ja keinojaan katsomattomaksi, viitaten siihen tapaan, jolla hän kukisti laivastonsa kapinan Patagonian rannikolla. Hän oli siinä suhteessa aikansa ja etelämaan lapsi ja vaikean asemansa vuoksi pakotettu epätoivon tekoihin. Hän oli ennen kaikkea soturi ja merimies, toimen ja käytännön mies, ja vaikka emme voikaan asettaa hänen luonnettaan, sen enempää kuin hänen matkansa maailmanhistoriallista merkitystäkään, Columbuksen luonteen ja retken rinnalle, niin on hän kieltämättä mainittava suuren genovalaisen jälkeen löytöretkien historian toisena miehenä.

Retkikunta Molukeilla.

Magalhãesin kuoleman kautta muuttui alkuasukkaitten mieliala kokonaan. Usko muukalaisten voittamattomuutcen hävisi samalla, ja viipymättä kudottiin kavala juoni heidän tuhoamisekseen. Mikä sai Sebun kuninkaan niin äkkiä pettämään uudet ystävänsä, siitä ovat tiedot ristiriitaiset. Yhden kertomuksen mukaan retkikunnan petti Magalhãesin orja, Malakasta kotoisin oleva Enrique, joka Maktanin tappelussa oli saanut vähäpätöisen haavan. Herransa kuoltua hän aikoi ruveta kokonaan toimettomaksi, mutta koska häntä tarvittiin tulkkina, niin Duarte Barbosa mitä ankarimmin häntä nuhteli, uhaten samalla rankaista, ellei hän paikalla lähtenyt liikkeelle. Kostoksi Enrique päätti pettää retkikunnan ja meni muutaman päivän kuluttua Sebun kuninkaan luo, viekotellen hänet vähällä vaivalla salajuoneen Espanjalaisten tuhoamiseksi. Kuningas kutsui laivaston etevimmät miehet pitoihin, antaakseen muka heille kalliin lahjan, joka oli vietävä Espanjan kuninkaalle. Neljäkolmatta espanjalaista, joukossa vasta valitut kapteenit Duarte Barbosa ja Juan Serrão, ynnä tähtitieteilijä San Martin, noudatti kutsua. Pigafetta jäi laivoihin, koska hän ei ollut haavoistaan parantunut, Carvalho, koska hän pelkäsi petosta. Pidoissa kaikki surmattiin, ainoastaan Serrão jäi henkiin. Carvalho hyökkäyksestä kuultuaan antoi paikalla nostaa ankkurit, eikä uskaltanut enää sen vertaa lähestyä, että olisi ostanut vapaaksi haavotetun Serrãon, joka oli tuotu meren rannalle sitä pyytämään; Serrãon loppu on tietämätön. Kun miehistöä ei enää riittänyt kaikkiin laivoihin, niin »Concepcion» huonoimpana sytytettiin palamaan.