Kesäkuu ja heinäkuu kului Paloksen satamassa valmistuksissa. Pieni kaupunki tuskin oli nähnytkään ennen niin vilkasta aikaa, ja varmaa on, ettei se ole sen koommin ollut mukana niin mainehikkaassa yrityksessä. Syyttä ei siellä nyt seiso Columbuksen suuri muistopatsas. Elokuun alussa oltiin valmiina matkaan. Columbus kaikkine miehineen lähti kirkkoon ja vastaanotti Herran ehtoollisen. Apotti Juan Perez oli itse saapunut luostarista kehottamaan kaikkia luottamaan Jumalaan ja amiraaliinsa. Hän jakoi heille siunauksen ja toivotti onnea matkalle. Vähän ennen auringonnousua kokoontui elok. 3 p. suuri joukko rantaan näkemään laivaston lähtöä. Ankkurit nostettiin, amiraali lennätti mastoon Castilian lipun ja laski jäähyväisiksi suur’purjeensa, johon oli maalattu ristinmerkki. Joen suistamosta pieni laivasto sitten laski väljemmälle vedelle ja vähitellen kolme purjetta katosi taivaanrannan taa. Harva luuli heidän siltä matkalta koskaan palaavan. Vielä harvempi osasi aavistaa, että retki oli oleva maailmanhistoriallinen tapaus. Piispa Las Cusaksen teoksissa on säilynyt otteita Columbuksen päiväkirjasta, ja niiden mukaan voimme jotenkin tarkkaan seurata matkan vaihein:.
Ensimäinen matka Atlantin meren poikki.
Columbuksen pieni laivasto ohjasi ensinnä Canarian saaria kohti, vetävä maatuuli purjeissa. Elok. 6 p. joutui »Pintan» peräsin epäkuntoon, arvatenkin sen kautta, että laivan molemmat omistajat, jotka seurasivat mukana merimiehinä, olivat sitä viottaneet, saadakseen syyn palata takaisin. Pinzon kuitenkin sai varustetuksi varaperäsimen, ja niin päästiin Canarian saarille. Gran Canariassa »Pinta» korjattiin, jonka jälkeen laskettiin Gomeraan, läntisimpään saareen, vettä ottamaan. Välillä nähtiin Teneriffan tulivuori, jota merimiehet pitivät huonona enteenä, koska siihen yhä liittyivät vanhat taikaluulot. Syyskuun 6 p. lähdettiin jälleen ulapoille, Columbuksen kuultua, että kolme portugalilaista karavelia väjyi häntä estääkseen matkan.
Pian alkoi miehistössä herätä pelko. Amiraali sen vuoksi jo alun pitäen piti kaksia laivakirjoja. Toinen oli häntä itseään varten, toinen laivaväkeä varten. Jälkimäisessä hän ilmotti purjehditut matkat lyhemmiksi todellista, jott'eivät merimiehet säikähtäisi niiden pituutta. Purjehdittiin sen viivan poikki, jolla kompassin osotus muuttui läntisestä poikkeumasta itäiseksi. Arvatenkin tiedettiin jo aikoja sitten, ettei kompassi näyttänyt suoraan pohjoiseen, mutta Columbus lienee ensimäinen, joka huomasi poikkeuman voivan muuttua läntisestä itäiseksi. Tämä outo ilmiö pelotti suuresti merimiehiä, mutta Columbus rauhotti heitä semmoisella hätäselityksellä, että kompassi kyllä näytti oikeaan kuten ennenkin, mutta että Pohjantähti oli paikkaansa muuttanut. Myöhemmin hän koetti selittää poikkeuman muuttumisen siten, että muka sillä paikalla oli maanpinnassa pahka, niinkuin olemme jo kertoneet Keskiajan maantiedettä esittäessämme (I, s. 253).
Mutta purjehdus itse sujui mitä parhaiten. Laivat olivat pasaadituulessa, joka tasaisesti veti, ja meri oli rauhallinen. Sää oli mitä kauneinta, auringonnousut ja laskut ihanat. Toisinaan pilvet taivaanrannalla muodostivat ihmeellisiä etäisiä maisemia, joita merimiehet monta kertaa erehtyivät maaksi luulemaan. Odottavin silmin tähyiltiin jokaista semmoista kaukonäköä ja yksinäiset purjehtijat luulivat joka hetki joko Antihan tai St. Brandanin nousevan aalloista. Niitten olemassa oloon uskoi sekä Columbus että Pinzon varmasti. Paljon lintuja nähtiin ja jonkun laivapojat saivat kiinnikin. Niitten lentosuunnat tarkalleen havaittiin. Ne kuitenkin lienevät enimmäkseen olleet semmoisia merilintuja, jotka elävät valtamerellä, eikä lentosuunnista voitu saada paljoakaan johtoa. Jos joukossa oli varsinaisia maalintujakin, niin lienevät ne vielä olleet Canarian saarilta.
15 p. syysk. mereen putosi meteori, ei aivan kauaksi laivasta. Pian sen jälkeen alkoi veden päällä näkyä paljon ruohoa. Toisin paikoin oli sitä niin runsaasti, että merimiehet pelkäsivät laivain takertuvan, taikka ajavan vedenalaisille matalikoille. Columbus koetti rauhottaa väkeään, mutta epäilemättä hän itsekin oli tästä ilmiöstä huolissaan — olihan hän Keskiajan kasvattama ja monessa suhteessa sen ennakkoluulojen alainen. Hän antoi nostaa merestä näitä ruohoja, ja huomasi niissä pieniä rakkuloita, ikäänkuin marjoja. Mutta rakkulain merkitystä hän ei voinut aavistaa; ne olivat ilmarakkoja, joiden avulla levä pysyy veden pinnalla. Laivat olivat siis joutuneet Sargassomereen, joka on Atlantin meren keskellä, Canarian saarien, Azorien ja Viheriänniemen saarien kohdalla. Sargassolevä oikeastaan on kotoisin Länsi-Intiasta, jossa sitä kasvaa saarien ja särkkien äärillä. Myrskyt repivät sitä toisinaan irti suuria kimppuja ja merivirrat kuljettavat leväkimput ensinnä koilliseen suuntaan ja sitten yhä enemmän itää kohti, kunnes ne joutuvat keskelle Atlantin merta mainitulle alueelle, jota merivirrat laajana pyörteenä kiertävät.
Vielä merimiehiä pelotti se seikka, että tuuli kaiken aikaa oli myötäinen. He epäilivät, ettei päästäisikään takaisin. Tämä epäilys olikin paremmin perustettu. Onneksi sattui kuitenkin 22 p. syyskuuta vastatuuli. Amiraali päiväkirjassaan huomauttaa, että »se oli minulle erittäin tarpeellinen, sillä väkeni oli kovin kiihtynyt, luullen, ettei tässä meressä puhaltanutkaan semmoista tuulta, joka kuljettaisi laivat takaisin Espanjaan». Merimiehet nurkuivat ensin salassa, mutta kun matkaa yhä kesti, eikä maata näkynyt, niin tyytymättömyys vihdoin kasvoi niin suureksi, että napisijat uhkasivat heittää mereen »tämän ligurialaisen, joka on meidät pettänyt ja uhkaa kaikki perikatoon saattaa».
Kun oli purjehdittu Canarian saarilta kolme viikkoa, niin amiraali päätti, ettei Antilia varmaankaan saattanut enää olla kaukana. Samaa mieltä oli Pinzon nähtyään Toscanellin kartan, jonka Columbus nuoralla lähetti hänen laivaansa. 25 p. syysk. Alonzo Pinzon luuli nähneensä maata ja kaikissa laivoissa aljettiin jo kiitosvirsi, mutta ilo oli ennenaikainen — sekin oli vain pilvenpankko taivaanrannalla. Seuraavina päivinä ilma oli erinomaisen leutoa ja tyyntä ja paljon merileviä uiskenteli veden pinnalla. Mutta laivaväki alkoi käydä levottomammaksi, suureksi osaksi siitäkin syystä, että oli niin monta kertaa maanäköjen suhteen petytty. Columbus oli kuitenkin vakaa päätöksessään. Lokakuun 11 p. olivat tuuli ja aallokko kovat, mutta sen sijaan nähtiin varmoja maanmerkkejä. Nähtiin vihantaa meressä uiskentelevaa kaislaa. »Pintasta» keksittiin sauvoja, joita oli vuoltu. »Ninasta» nähtiin pieni oksa, jossa oli marjoja. Jo muutama päivä aikaisemmin oli matkan suunta muutettu läntisestä lounaiseksi, koska kaikki linnut näyttivät lentävän lounatta kohti.
Maata! Mainitun päivän iltana Columbus upseeriensa keralla oli »Santa Marian» korkealla peräkannella, tähystäen pimeyteen. Kuu ei ollut vielä noussut. Äkkiä hän huomasi säännöttömästä liikkuvan valon taivaanrannalla ja huomautti sitä seurassaan olevalle upseerille. Tämäkin näki sen. Pari kolme kertaa amiraali näki valon uudelleen. Hän oli nyt varma siitä, ettei maa voinut olla kaukana, ja pian eräs merimies huuti: »Maata, maata!» Yöllä, kuun noustua, nähtiin maata »Pintastakin». Purjeet käärittiin ja jäätiin aamua odottamaan. Lokakuun 12 p:n valjetessa näkyi edessä matala hiekkarantainen saari, ja käytiin sen etelärannalle ankkuriin. »Uusi maailma» oli löydetty, vaikka löytäjät itse olivat vakuutetut siitä, että vihdoinkin oli tultu Aasian itärannalle. Kuningatar oli luvannut palkinnon sille, joka ensiksi näkisi maata, ja Columbus otti tämän palkinnon itselleen, luultavasti etupäässä sen vuoksi, ettei hänen löytäjäkunniansa olisi joutunut riidan alaiseksi. Tätä monet pitävät pikkumaisena ahneutena amiraalin puolelta, hänen muka olisi pitänyt luovuttaa rahat sille merimiehelle, joka ensiksi näki maun.
Columbus soudatti itsensä maihin etevimpien miestensä kanssa, kädessään kuninkaallinen lippu, polvistui rannalle ja kiitti Jumalaa. Sitten hän juhlallisesti julisti maan Espanjan kuninkaan ja kuningattaren omaisuudeksi. Molemmilla Pinzoneilla oli viheriäiset liput, joissa näkyivät hallitsijaparikunnan alkukirjaimet. Rannalle kokoontui maanasukkaita ihmettelemään outoja tulijoita ja amiraali heille lahjotti lakkeja ja helminauhoja. Myöhemmin moni heistä ui laivoihin, tuoden papukaijoja ja pumpulia, joista heille annettiin kaikenlaista rihkamaa. He olivat alasti, hiukset olivat mustat ja karkeat kuin hevosen jouhet, mutta ruumiinrakenne oli moitteeton ja kasvonpiirteet jotenkin kauniit. Aseita heillä ei ollut muuta kuin kalanluulla terätyt keihäät. Naisia ei näkynyt. Kanotit olivat yhdestä puusta ja toiset niin isoja, että niihin mahtui viidettäkymmentä miestä; niillä kuljettiin melomalla. Saari oli melkoinen ja sangen tasainen, siinä oli vihantia puita, runsaasti vettä ja keskellä suuri järvi. Asukkaitten ihoväri oli melkein sama kuin Canarian saarilla, ja siitä Columbus päätti olevansa jotenkin samalla leveysasteella. Todenteolla hän oli kymmenkunnan astetta etelämpänä, kuumassa vyöhykkeessä. Saari nimitettiin Vapahtajalle kiitokseksi San Salvadoriksi, mutta asukkaat sanoivat sitä Guanahaniksi. Ei varmaan tiedetä, mikä se on Cuban koillispuolella olevista Bahamasaarista, mutta yleensä otaksutaan sen vastaavan nykyistä Watling saarta.