Olid Hondurasissa.
Pian sen jälkeen kun Alvarado oli retkelleen lähtenyt, lähetti Cortes erään toisen upseereistaan, Olidin, vallottamaan Hondurasta ja perustamaan sinne siirtokuntaa. Tämä yritys oli kuitenkin kauttaaltaan onneton.
Olid purjehti Vera Cruzista tammikuussa 1524 ja laski Yucatanin sivu Honduras-lahteen, joka on Yucatanin ja Honduraan välillä, sillä Cortes tahtoi ulottaa Uuden Espanjan rajoja sille suunnalle niin kauas kuin mahdollista. Laivasto kuitenkin ensiksi poikkesi Cubaan ottamaan kaikenlaisia tarpeita, ja siellä lienee Velasquez, Corteksen vanha vihamies, saanut Olidin pään käännetyksi, niin että hän luopui Corteksesta. Aluksi hän kuitenkin valtasi siirtokuntapaikan Corteksen nimessä. Maa oli rauhallista, eivätkä intiaanit mitenkään vastustaneet, vaan antoivat muukalaisten häiritsemättä samoilla ristiin rastiin pienissä joukoissa. Pian Olid sitten ilmaisi sala-aikeensa ja sai väkensä puolelleen. Cortes luopumisesta kuultuaan lähetti lankonsa De las Casaan häntä kurittamaan. De las Casaan laivat kuitenkin ajautuivat myrskyssä maihin aivan Olidin siirtokunnan edustalla ja lääniherran lanko joutui kapinoivan vasallin vangiksi. Erään toisenkin Corteksen lähettämän, jonka piti hakea merensalmea Tyveneen mereen, Olid sai käsiinsä; hän kohteli heitä molempia lempeästi, antaen heidän syödä omassa pöydässään. Mutta nämä siitä huolimatta pitivät häntä petturina ja päättivät oman käden oikeutta käyttäen kostaa lääniherransa puolesta. He hyökkäsivät äkkiarvaamatta kahden Olidin kimppuun; Olid tosin pääsi pakenemaan metsään, mutta saatiin pian kiinni, kun hänen oma väkensä hänet hylkäsi, ja sai sitten hengellään maksaa petoksensa.
Ennenkuin Cortes oli saanut kuulla asian näin päättyneen, hän päätti itse toisen sotajoukon keralla samota maisin Olidia kurittamaan ja samalla valtakuntaansa laajentamaan.
Corteksen sotaretki Honduraaseen.
Tämä retki oli tärkeä löytöjensä vuoksi, vaikk'ei siitä ollutkaan käytännöllisiä tuloksia. Corteksen aikomus oli kulkea aztekkilaisen kartan mukaan Yucatanin tyven poikki; jos hän olisi tuntenut maisemain luonnon, niin hän luultavasti olisi luopunut yrityksestä. Mukanaan kolmattasataa espanjalaista ja 3,000 miestä intianeja hän lähti retkelle.
Matka kävi ensinnä Grijalva ja Usumacinta jokien suistamoitten kautta, ja huolimatta melkein voittamattomista luonnonesteistä tarmokas vallottaja tunkeutui tämän vaikean maan läpi. Se oli enimmäkseen suota ja rämettä, täynnään jokia, joitten poikki oli siltoja rakennettava, kyliä harvassa kuin keitaita aarniometsien keskellä. Ruokatavarain saanti kävi ylen vaikeaksi ja monesti oli retkikunta nälkään nääntyä. Eräänkin kerran olivat miehet jo niin nälissään, että kun he vihdoin näkivät edessään kylän, niin ei maltettu suota kiertää, vaan ratsastettiin suoraan sen poikki ja hevosten suohon vaipuessa jätettiin ne siihen seuraavaksi päivää ja rämmittiin tyhjinä miehinä kylään, johon päästiinkin. Tällä retkellä mestattiin Guatemotzin, Mexicon viralta pantu hallitsija, jonka Cortes oli ottanut mukaan estääkseen kapinajuonia poissa olonsa aikana. Pelko ei ollutkaan suotta.
Cortes sai retkellä vihiä siitä, että Guatemotzin koetti houkutella puolelleen intianilaiset apujoukot, niiden ja maanasukkaitten avulla tuhotakseen Corteksen kaikkine väkinensä. Tämä salajuoni oli sitä vaarallisempi, kun retkikunnan asema muutoinkin oli niin arveluttava. Guatemotzin sen vuoksi tuomittiin kuolemaan, vaikk'ei varsinaisia todistuksia ollutkaan, ja tuomio pantiin täytäntöön niin hätäisesti, että Corteksen omat upseeritkin sitä paheksuivat. Guatemotzin itse vakuutti viimeiseen saakka syyttömyyttään ja sanoi mestauspaikalle tuotuna: »Minä tiesin, Malintzin, mitä luottamista sinun valheellisiin vakuutuksiisi oli. Minä tiesin, että olit tämän kohtalon minulle säästänyt, kun en teidän Tenochtitlaniin marssiessanne itse itseäni surmannut. Miksi murhaat minut niin syyttömästi! Jumala kerran vaatii sinut tilille!» Tacuban kasikki, joka oli rikostoverina kuolemaan tuomittu, ei sanonut parempaa kohtaloa pyytävänsä, kuin saada kuolla hallitsijansa rinnalla. Guatemotzin ja kasikki yhdessä muutamien ylimyksien keralla sitten hirtettiin valtavaan ceiba-puuhun, joka kasvoi tien vieressä, levittäen sen yli oksiaan. Se oli Aztekkien viimeisen urhokkaan hallitsijan loppu.
Retkikunta sitten rämeitä kiertäen polvesi sisemmä Yucataniin; siellä taas olivat haittana kalkkiperäisen maan kuivuus, rotkot ja omituiset vuorimuodostukset. Cortes sai nyt paremman käsityksen Maya-kansan omituisista rakennuksista ja viljelyksestä ja antoi sitten Mexicoon palattuaan Montejon toimeksi vallottaa koko Yucatan. Mayat tekivät kuitenkin niin sitkeästi vastarintaa, että kului parikymmentä vuotta, ennenkuin niemimaan pääosa tunnusti Espanjan yliherruuden.
Sanomattomien vastuksien jälkeen saavuttiin Honduras-lahden rannalle ja löydettiin yksi sinne perustetuista siirtokunnista; mutta se oli puutteen ja tautien vuoksi niin huonossa kunnossa, että retkikunnan täytyi ryhtyä aputoimiin, sen sijaan että olisi itse apua saanut. Ruokavaroja täytyi hankkia keinoilla millä hyvänsä, sillä nälkäkuolema uhkasi; Cortes itse johti ruuastusretkikuntaa maan sisäosiin. Honduras-lahden pohjukasta pistää sisämaahan laakso, jonka pohjalla on melkoinen järvi, Golfo Dulce; järveen laskee ylämaasta jokia. Tätä vesistöä Cortes, aluksia hankittuaan, päätti lähteä ylämaahan ruokavaroja etsimään. Noustiin veneillä Golfo Dulceen saakka, joka on kaunis noin 50 kilometrin mittainen järvi, ja astuttiin maalle sen etelärannalle. Ensimäinen kylä oli autiona, asukkaat lienevät paenneet nähdessään aluksien saapuvan. Saatiin kuitenkin kiinni eräitä intianeja ja lähdettiin, nämä oppaina, nousemaan vuorimaahan jyrkkiä, kapeita ja toisin paikoin vaarallisiakin polkuja. Kun oli kaalattu useitten jokien poikki, nähty tuhannet, tuskat sääskien vuoksi, saatu viettää öitä taivasalla myrskyssä ja sateessa, niin saavuttiin eräänä aamuna varhain kylään, joka rynnäköllä vallotettiin. Kun ei siinä ollut riittävästi ruokavaroja, niin kuljettiin eteenpäin ja tultiin kaupungin luo, jossa näkyi olevan suuria kivipalatseja, temppeleitä ja toreja. Toiset retkeläisistä epäilivät, tokko niin vähin voimin voitaisiin käydä niin suuren paikan kimppuun, mutta Cortes tavallisella ripeydellään teki yöllä hyökkäyksen. Kaupunki vallotettiin, asukkaat pakenivat ja siitä saatiin runsaat varastot maissia, kaakaota, papuja, pippuria, suolaa, kanoja ja eräänlaisia fasaneja, joita pidettiin häkeissä. Cortes viipyi kaupungissa 18 päivää ja antoi sitten nostaa jokea pitkin pari venettä leiripaikkansa luo, kuljettaakseen anastetut ruokatavarat meren rannalle. Se mikä ei veneisiin mahtunut, kasattiin lautoille, joita kyhättiin hätäpikaa useita. Kun oli pelättävä, että maanasukkaat kävisivät joella retkikunnan kimppuun, niin Cortes jakoi joukkonsa kahtia, toinen osasto laski aluksilla jokea, toinen kulki maisin rantaa pitkin. Cortes itse valvoi kuormalauttain kuljetusta. Jokimatka oli sangen vaarallinen, sekä vuolaan virtauksen että intianien väjytyksien vuoksi. Yksi lautoista menettikin puolet kuormastaan. Eräässä virran mutkassa, jossa pyörre kuljetti alukset aivan rannan vieritse, intianit olivat väjyksissä ja syytivät äkkiä niiden päälle niin suunnattomat määrät kiviä ja nuolia, että melkein kaikki retkeläiset haavottuivat. Cortes itse, joka oli ottanut kypärin päästään, sai kiven päähänsä. Onneksi oli kuitenkin vesi sillä kohdalla syvää, niin että alukset nopeaan pääsivät väjytyksen ohi. Yö lisäksi oli niin pimeä, etteivät väjyvät nähneet kyllin tarkkaan ampua. Seuraavana päivänä päästiin Golfo Dulceen, jossa mereltä tuotu suurempi alus oli, ruokatavarat kuormattiin siihen ja viisikolmatta päivää poissa oltuaan retkikunta palasi siirtokuntaan, joka muutettiin terveellisemmälle paikalle ja rakennettiin uudestaan. Vasta sitten Cortes jatkoi matkaa Olidin siirtokuntaan. Siellä hän kuuli Olidin jo saaneen surmansa ja retken siis olleen suotta. Cortes kuitenkin osasi taitavan esiintymisensä kautta rauhottaa lähiseutujen intianit, niin että he lupasivat vastedes tuoda siirtokuntaan säännöllisesti ruokavaroja. Mutta sitten saapui viesti, että Mexicossa oli syntynyt häiriöitä, koska luultiin Corteksen joutuneen perikatoon miehineen kaikkineen vaikealla retkellään, ja nämä tiedot saivat hänet kiiruumman kautta meritse palaamaan Vera Cruziin ja sieltä pääkaupunkiinsa.