Vielä huomattavampia kuin rakennukset olivat ne suurenmoiset vesijohdot ja tiet, joita kulki kautta maan, tiet yhtyen pääkaupunkiin. Se tie, joka kulki Cuzcosta Quitoon ja Pastoon, oli 135 penikulmaa pitkä ja 15-25 jalkaa leveä, hakatuista laakista rakettu, kahden puolen puistokujat. Rotkoja oli täytetty, kallioita murrettu pois ja toisin paikoin rakennettu pitkiä portaita. Teillä kun ei käytetty vaunuja, vaan kuormat vietiin laamain selässä, niin eivät portaat liikettä haitanneet; espanjalaisten hevosten kuitenkin oli sangen vaikea niihin tottua. Vuoripurojen ja rotkojen poikki oli sillat, missä kivistä, missä puusta, missä köysien kannattamat. Matkat oli usein penikulmapatsailla merkitty. Määrättyjen välien päässä oli majatalot inkkoja ja heidän seurueitaan varten. Nämä tiet saivat Hernando Pizarron, vallottajan veljen, ihastuksissaan huudahtamaan, ettei koko kristikunnassa ollut yhtä oivallisia; se ehkä siihen aikaan pitikin paikkansa. Alexander v. Humboldt niistä lausuu: »Jäännökset, mitä olen nähnyt Roomalaisten teistä Espanjassa, Italiassa ja Etelä-Ranskassa, eivät voittaneet vanhain Perulaisten teitä, vaikka viimeksi mainitut mittauksieni mukaan olivat lähes 4000 metrin korkeudessa.» Samoin kuin Mexicossa kantoivat Perussakin nopeat pika-airuet näillä teillä inkkain viestejä, niin että hallitsija sai mitä pikimmin tiedon kaikesta. mitä hänen valtakunnassaan tapahtui.
Kirjotustaitoa tällä kansalla ei ollut, siinä suhteessa se oli jäljellä Mexicon ja Keski-Amerikan kansoista. Mutta sillä oli eräs omituinen merkitsemistapa, joka rajotetussa määrässä toimitti kirjotuksen tehtävää. Perulaiset sitoivat solmuja, kun tahtoivat merkitä jonkun asian muistoon, taikka lähettää käskyn tai tiedon. Otettiin kimppu villaisia erivärisiä rihmoja ja näitä solmittiin yhteen, niin että solmuilla ja niitten keskinäisillä yhteyksillä ja suhteilla oli määrätty merkityksensä. Rihmojen pituudella ja vahvuudella, solmiamistavalla, väreillä ja väriyhtymillä niinikään oli kullakin eri merkityksensä. Valkoinen esim. merkitsi rauhaa taikka hopeata, punainen sotaa taikka sotilaita, keltainen kultaa, viheriäinen maissia. Joskus saattoi moinen solmukimppu painaa puolen sentneriä ja sisältää paljon asioita.
Sotalaitos oli yhtä tarkkaan järjestetty kuin yhteiskunnallinenkin elämä. Aseina käytettiin vaskinuijia ja pronssitapparoita. nuolet ja keihäät olivat kuparilla terästetyt. Linkoojat olivat erityinen aselaji. Ruumiin suojana käytettiin puuvillapanssareita ja puuvillalla täytettyjä puukypärejä, joita ylimykset koristivat jaloilla metalleilla ja jalokivillä. Torvilla toitotettiin. rummuilla päristettiin. Retkellä ollessaan sotajoukot asuivat puuvillakankaasta tehdyissä teltoissa. Etujoukossa taistelivat linkoojat, keskellä nuijamiehet ja tapparamiehet. Suurissa sodissa kuului sotajoukkoon parikinsataatuhatta miestä.
Perinpohjaisemmin kuin missään muualla Espanjalaiset Perussa hävittivät maan vanhan kultuurin. Sen vuoksi siitä on jäänyt kovin vähän jäljelle, tuskin muuta kuin mitä haudoissa on säilynyt. Mutta haudoistakin on kaikki arvokkaimmat esineet viety, sillä ahnaat vallottajat etsivät nekin, lisätäkseen saalista, jota varten he olivat tulleet. Cuzcon temppeleissä istuivat inkkain muumiot kultaisilla tuoleilla, kulta ja koristeet ryöstettiin, ja ylimysten kiviset haudatkin murrettiin auki arvoesineiden haussa.
Siellä täällä on kuitenkin säilynyt laajoja hautausmaita, ja näitä on nykyaikoina tieteen hyväksi tutkittu. Laajin, mitä tunnetaan, on Anconin kalmakenttä lähellä Limaa, autiolla merenrannikolla. Tapana oli haudata vainajan keralla kaikenlaisia esineitä, joita hän oli eläessään käyttänyt, aseita, koristeita, kirjailtuja saviastioita, kutomavälineitä ja kankaita ja lapsenlelujakin. Kalmistoista tutkitaan nykyisin parhaalla menestyksellä vanhan inkka-kansan kultuuria ja elämänkäsitystä. Kuta enemmän niihin tutustutaan, sitä enemmän on syytä valittaa, että tämä niin kauniiseen alkuun päässyt sivistys tuhoutui.
Pizarron retki Cajamarcaan.
San Miguelista lähdettyään Pizarro joukkoineen aluksi kulki tasaista maata, jonka poikki Andeilta laskevat joet virtasivat mereen. Tavattiin valtavia metsiä, tavattiin karuja jyrkkiä harjanteita, jotka näyttivät Andien uloimmilta sivuhaaroilta, ja siellä täällä erinomaisen herttaisia jokilaaksoja. Vaikkapa maan yleinen luonne olikin kuivaa, niin olivat kuitenkin jokilaaksot hyvin viljellyt. [Jotenkin San Miguelin kaupungin kohdalle saakka virtaa Etelä-Amerikan länsirannikkoa seuraten etelästä tuleva kylmä merivirtaus, jolla on mitä suurin vaikutus sekä Chilen että Perun ilmastoon. Se jäähdyttää alavien rantaseutujenkin ilmaston paljon viileämmäksi kuin muualla tropikissa (Limassa on lämpöisimmän kuukauden keskilämpö vain 23° C), mutta samalla kuivemmaksikin.] Asukkaat olivat kanavilla ja ojilla johtaneet jokiveden tekomailleen, niin että ne rehottivat kuin puutarha. Ilma oli täynnään sulotuoksuja ja joka puolella näkyi keltaisia viljavainioita, vihantia niittyjä ja hedelmäpuistoja outoine, ei Europassa nähtyine hedelmineen. Väestö kaikkialla otti heidät vastaan luottavalla vieraanvaraisuudella. Useimmissa kylissä ja jokaisessa kaupungissa oli linna taikka majatalo, jossa inkka matkoillaan majaili, ja niihin Espanjalaiset nyt säännöllisesti poikkesivat.
Kun oli kuljettu niin kauas, ettei Pizarron mielestä Atahualpan leiriin enää pitänyt olla kovin pitkä matka, niin hän lähetti Soton tiedusteluretkelle. Viikon poissa viivyttyään Soto palasi ja hänen mukanaan oli seurueineen Atahualpan lähettiläs, joka toi inkalta tervehdyksen ja lahjoja. Lahjat olivat kaksi linnan muotoista kiviruukkua, muutamia oivia kullalla ja hopealla kirjailtuja villakankaita ja kuivattua, omituisella tavalla maustettua hanhenlihaa, jota Perun ylimykset pölyksi jauhettuna käyttivät hajuaineena. Atahualpa oli arvatenkin jo aikoja sitten saanut tiedon vieraittensa tulosta: nyt hän kutsui heitä käymään luonansa vuoristossa. Pizarro antoi palaavan lähettilään mukaan vastalahjaksi punaisen verkalakin, muutamia halpoja kiiltäviä lasihelyjä ja muuta rihkamaa, jota hän oli sitä varten Castiliasta mukaan ottanut. Hän pyysi lähettilästä sanomaan inkalle, että valkoiset miehet olivat mahtavan, kaukana meren takana asuvan ruhtinaan lähettämät, että he olivat kuulleet paljon Atahualpan voitoista ja nyt olivat tulleet hänelle tarjoamaan apuaan hänen vihollisiaan vastaan, ja että he viipymättä aikoivat lähteä hänen luokseen.
Pizarro lähtikin suorinta tietä Cajamarcaan, lähetettyään sitä ennen San Migueliin tiedon aikeistaan ynnä inkan lahjat, jotka sitten työtaitonsa kautta herättivät Castiliassa suurta huomiota. Villakankaita koruompeluksineen pidettiin silkin veroisina. Ne olivat erinomaisen hienoa vikunjan villaa, joka silloin vielä oli Europassa tuntematonta.
Matka kävi vielä jonkun aikaa etelää kohti, ennenkuin noustiin vuoristoon. Pizarro sai kuulla asukkailta, että Atahualpalla oli ainakin 50,000 miestä koolla; hänen leirissään olivat enimmäkseen rannikonkin soturit. Pizarro sai erään intianin lähtemään Atahualpan luo sanaa viemään, vaikka semmoinen toimi oli useimpien mielestä tuntunut liian vaaralliselta. Lähettilään piti muun muassa inkalle vakuuttaa, että Espanjalaiset olivat hyvin kohdelleet hänen alamaisiaan, kaikkialla missä olivat liikkuneet. Sitä paitsi hänen piti vakoilla, oliko inkalla vihamielisiä aikeita heitä vastaan. Tämän jälkeen matkaa jatkettiin ja saavuttiin kolmen päivän kuluttua Andien juurelle. Olisi voitu seurata Cuzcoon vievää valtatietä, joka oli niin leveä, että sillä olisi voinut ajaa rinnan kaksilla vaunuilla, mutta Pizarro ei pitänyt sitä viisaana, koska Atahualpa olisi voinut selittää sen peloksi; hän päätti kulkea Andien poikki suoraan Cajamarcaan.