Hän jakoi joukkonsa kahteen osastoon, johti itse edellä kulkevaa ja käski veljeänsä Hernandoa toisen osaston keralla odottamaan, kunnes saisi sanan. Tie kierteli valtavien vuorien rinteitä ja oli toisin paikoin niin jyrkkä, että hevoset olivat talutettavat suitsista; toisin paikoin se oli niin kapeata, ettei ollut varaa astua yhtäkään askelta syrjään, ja kaarteli satoja metrejä syvien kuilujen partaita. Pienelläkin joukolla olisi tätä tietä ollut helppo puolustaa, jos Atahualpa olisi aikonut estää Pizarroa pääsemästä vuoriston poikki. Mutta sotaväkeä ei näkynyt missään ja pahimmille paikoille rakennetut linnotuksetkin olivat autioina; Francisco Pizarro sen todettuaan käski veljeänsä kiiruumman kautta perässä tulemaan. Ilmat muuttuivat korkeammalla vuoristossa hyvin kylmiksi ja rannikon lämmöstä tullen sekä ihmiset että eläimet kärsivät vilusta kahta enemmän. Solista saavuttiin vihdoin karulle korkealle ylängölle, ja siellä Pizarro päätti odottaa jälkijoukkoaan. Tehtiin tulet, teltat pystytettiin ja asetuttiin joksikin aikaa lepäämään.
Täällä kohtasi retkikunnan uusi Atahualpan lähettiläs, joka toi lahjaksi kymmenen laamaa ja tiedusteli, milloin Espanjalaiset saapuisivat Cajamarcaan, jotta inkka voisi ryhtyä tarpeellisiin valmistuksiin. Inkka muka oli pienen joukon keralla lähellä Cajamarcaa huvilassa, jonka luona oli kuumia lähteitä ja jossa inkkain oli vanhastaan tapana käydä kylpemässä. Jälkijoukkoaan odottamatta Pizarro lähti jälleen liikkeelle. Kun oli päästy sille kohdalle, josta tie alkoi laskea Cajamarcaan, niin tuli jälleen Atahualpan lähettiläs, joka toi samanlaisen lahjan. Se oli sama ylimys, joka oli ensimäisenä käynyt Espanjalaisten luona; hänellä oli nyt kerallaan vielä loistavampi seurue ja hän joi »tshitshaa», käynyttä maissijuomaa, kultapikareista, joita palvelijat kantoivat ja espanjalaiset katselivat kiiluvin silmin. Häntä kohdeltiin suurella kunnioituksella, mutta samalla palasi inkan luota se intiani, jonka Pizarro oli lähettilääkseen lähettänyt, ja suuttui kovasti näistä kunnianosotuksista, koska häntä oli inkan hovissa kohdeltu niin huonosti, ettei edes puheille laskettu. Vähältä oli ollut, ettei hän seuralaisineen henkeään menettänyt; sopimatonta oli siis kohdella kunnianosotuksilla tätä koiraa. Molempien lähettilästen tiedot olivat ristiriitaiset; Atahualpan lähettiläs vakuutti inkan ystävällisyyttä ja sanoi hänellä olevan vain vähän sotaväkeä luonaan, Pizarron oma lähettiläs sitä vastoin väitti Atahualpalla olevan vihamielisiä aikeita, paljon sotaväkeä ja linnotetun leirin.
Pizarro tosin epäili inkan vakuutuksia, mutta oli kuitenkin uskovinaan hänen lähettilästään ja lupasi kiiruumman kautta saapua hänen luokseen. Alas laskeutuminen vuoristosta Cajamarcan laaksoon oli melkein yhtä vaikeata kuin nousu, mutta seitsemäntenä päivänä siitä, kun oli vuoristoon lähdetty, laakso tuli näkyviin. Se oli heidän edessään kaikkine viljelyksineen kuin kirjava matto, mitä vaikuttavimpana vastakohtana Andien jylhille vuorenseinämille. Väestö oli vielä sivistyneempää kuin rannikolla, sen vaatteet ja huoneustot olivat puhtaat, viljelys mitä huolellisinta. Cajamarcan pieni kaupunki loisti aivan heidän allaan, inkan käskystä asukkaittensa autioksi hylkäämänä, että Espanjalaiset saisivat siinä mielensä mukaiset asunnot. Etäämpää näkyi laaksosta Pultamarcan rikkilähteistä höyrypilviä ja siellä oli inkan kylpylaitos. Mutta ikävämpi yllätys oli toinen valkoinen pilvi, joka näkyi laakson rinteellä — Atahualpan armeijan leiri lukemattomine telttoineen, joita oli monta virstaa laajalla alalla kuin lumihiutaleita. »Me kaikki hämmästyimme», kertoo muuan vallottajista, »nähdessämme intianit niin ylpeän ryhdikkäinä! Intiassa emme koskaan nähneet niin paljon hyvin laitettuja telttoja. Näkö synnytti jonkinlaista säikähdystä, jopa pelkoa urheimmissakin miehissä. Mutta oli liian myöhää palata takaisin, taikka edes osottaa vähintä heikkouttakaan, koska meidän joukkoomme kuuluvat intianit silloin olisivat olleet ensimäiset meitä vastaan nousemaan. Kun siis olimme levollisesti asemaa tarkastaneet, niin valmistauduimme marssimaan Cajamarcaan niin rohkeina ja ryhdikkäinä kuin suinkin.» Pizarro jakoi joukkonsa kolmeen osastoon ja marssi rinnettä täydessä taistelujärjestyksessä pientä intianilaista kaupunkia kohti. Se oli täydelleen- autiona.
Vaikka oli jo iltapäivä ja satoi rakeita, — Cajamarcan laakso on 2860 metriä yli meren. — niin päätti Pizarro kuitenkin jo samana päivänä lähettää inkalle airuen, Hernando de Soton, viidentoista ratsumiehen kanssa. Soton lähdettyä hän lähetti vielä veljensä Hernandon kahdenkymmenen ratsumiehen keralla siltä varalta, että ehkä yritettäisiin väkivaltaa. Kaupungista kulki niityn poikki kova valtatie inkan leiriin. Täyttä laukkaa ratsastivat molemmat osastot perulaista leiriä kohti, joka oli loivaan viettävällä rinteellä. Sotilaat olivat pistäneet keihäänsä telttainsa edustalle pystyyn ja katselivat sanattomalla ihmetyksellä valkoisia ratsumiehiä, jotka kalskavin asein ja raikuvin torvin kiitivät leiriä kohti kuin tuulen siivillä. Leirin edustalla oli leveä matala joki, jonka poikki oli puusilta; Espanjalaiset, peläten sillan heikkoutta, kaalasivat joen poikki, sillan vartijaväen koettamatta sitä estää. Inkan huvilan tapainen asumus oli avoimen pihan keskellä, jonka ympäri kulki pylväskäytävä ja takana oli puisto. Muurit olivat verhotut loistavalla monivärisellä rapauksella ja huvilan edustalla oli suuri kiviallas, johon vesijohdot toivat kuumaa ja kylmää vettä. Inkan seurueeseen kuului suuri joukko ylimyksiä, komeihin vaatteihin puettuja, ynnä hovin naisia. Atahualpan puku oli yksinkertaisempi kuin muitten, mutta hänet oli helppo tuntea punaisesta »borlasta», eräänlaisesta ripsuvyöstä, joka oli kiedottu pään ympäri, niin että ripsut riippuivat silmäkulmille; se oli inkkain hallitsijamerkki.
Espanjalaiset katselivat tarkkaavasti ruhtinasta, jonka julmuudesta ja kavaluudesta he olivat paljon kuulleet; hän istui matalalla tuolilla, kasvot jäykkinä ja ilmeettöminä, niin että niistä oli mahdoton tehdä mitään johtopäätöstä. Hernando Pizarro ja Soto ratsastivat kolmen miehen keralla hitaasti inkan eteen, ja Pizarro kunnioittavasti kumartaen, vaikka hevosen selässä pysyen, sanoi tulleensa veljensä puolesta ilmottamaan tämän saapumisesta Cajamarcaan. Hän kertoi Espanjalaisten olevan mahtavan merentakaisen kuninkaan alamaisia, jotka Atahualpan suurista voitoista kuultuaan olivat tulleet hänelle palvelustaan tarjoamaan ja opettamaan hänelle oikeata uskoa; samalla hän kehotti Atahualpaa tulemaan Cajamarcaan veljensä luo vierailulle. Inkka ei vastannut sanaakaan tähän puheeseen, jonka hänelle intianitulkki käänsi. Hän istui hiljaa, kasvot maahan luotuina: eräs hänen seurueeseensa kuuluvista ylimyksistä vain sanoi: »Se on hyvä.» Mutta Hernando Pizarro pyysi inkkaa itseään ilmottamaan, mitä hän oli päättänyt. Atahualpa silloin, hieman hymyillen, virkki: »Sanokaa päälliköllenne, että pidän paastoa, joka huomenna päättyy. Tulen silloin hänen luokseen yhden päällikön keralla. Minun tulooni saakka hän asukoon torin varrella olevissa julkisissa rakennuksissa, mutta ei toisissa, ennenkuin olen antanut käskyn, mitä on tehtävä.» Sotolla oli paras hevonen ja hän ehkä oli paras ratsastajakin. Huomatessaan Atahualpan tarkkaan katselevan korskuvaa ratsua hän karahutti täyteen laukkaan ja ratsasti pihamaalla kehiä ja käännöksiä, näytellen kaikkia parhaita temppujaan, pysäyttäen sitten ratsun inkan eteen niin äkkiä, että se melkein nousi kahdelle jalalle ja vähän vaahtoa lensi Atahualpan vaatteille. Inkka kuitenkin pysyi jäykkänä kuin kivi. Mutta muutamat hänen sotilaistaan olivat kauhistuen tieltä väistyneet Soton heidän ohi ratsastaessa: nämä heikkoutensa vuoksi Atahualpan käskystä samana iltana telotettiin. Espanjalaisille sitten tarjottiin virvotuksia, mutta he eivät huolineet, koska eivät tahtoneet hevosen selästä alas laskea. Tshitshaolutta he kuitenkin maistoivat; sitä tarjosivat tummaihoiset kaunottaret suurista kultaisista maljoista. Palatessaan Cajamarcaan molemmat Hernandot miehineen olivat jotenkin noloja ajatellessaan inkan hovin loistavuutta ja hänen sotajoukkonsa suuruutta ja heidän oman joukkonsa vähäpätöisyyttä. Sama masentunut mieliala valtasi kaikkikin espanjalaiset, varsinkin kun pimeän tultua Perulaisten leirissä näkyi tulia niin taajassa kuin tähtiä taivaalla. Francisco Pizarro koetti rohkaista joukkoaan, minkä taisi. Mutta kun ei hänkään nähnyt muuta keinoa, niin hän päätti käyttää kavaluutta, matkia taas sitä, mitä Cortes teki Mexicossa. Hän ehdotti upseereilleen, että inkka otettaisiin vangiksi, se muka oli ainoa pelastuksen keino. Pakoon ei ollut yrittämistäkään, eikä myöskään mahdollista voittaa avoimessa tappelussa. Upseerit myönsivät tämän oikeaksi ja tuuma päätettiin panna toimeen seuraavana päivänä. Cajamarcan linnan katolle asetettiin vahtimiehiä pitämään silmällä vihollisen liikkeitä, jonka jälkeen kaikki lähtivät levolle.
Atahualpan vangitseminen.
Seuraavana päivänä, 16 p. marraskuuta 1532, Pizarro kokosi joukkonsa ja teki valmistuksensa. Toria kolmella taholla suojeli matalat rakennukset, joista oli sille leveät portit. Näihin rakennuksiin hän sijotti ratsuväkensä jaettuna kahteen osastoon, joista toista johti Hernando Pizarro, toista Soto. Jalkaväki sijotettiin eri rakennukseen, ja itselleen Francisco Pizarro valitsi kaksikymmentä parasta miestä. Linnaan lähetettiin Pedro de Candia muutaman miehen ja parin tykin, »kenttäkäärmeen», keralla. Kaikkia käskettiin pysymään paikoillaan, kunnes inkka saapuisi, ja vasta merkin saatuaan hyökkäämään. Aseet tarkastettiin ja hevosten rintaan ripustettiin kelloja, jotta niiden moikaminen sitä enemmän säikyttäisi intianeja. Sotamiehille annettiin runsaasti virvotuksia, että he sitä paremmin tappelisivat. Kun tämä oli tapahtunut, niin pappi luki juhlallisen messun ja kaikki innostuksella yhtyivät laulamaan »Exurge Dominea» (»nouse, Herra, ja tuomitse oma asiasi»). Joukkoa olisi luullut kuolemaan käyviksi marttyyreiksi, eikä suinkaan seikkailijoiksi, jotka aikoivat tehdä konnantyön, historian kirjavilla lehdillä vertojaan etsivän.
Puolenpäivän aikaan ilmottivat vartiomiehet, että inkka oli tulossa. Saattokulku oli pitkä ja komea. Edellä kulki suuri liuta palvelijoita tietä puhdistaen. Inkka istui kantotuolissa, jota ylimykset kantoivat olallaan. Suurin osa hänen sotaväestään oli niitylle sijotettu ja sitä oli niin laajalti kuin silmä kantoi. Tuhatkunnan askeleen päässä kaupungista Atahualpa pysähtyi ja Pizarro ihmeekseen näki, että ruvettiin 'telttoja pystyttämään; pian tulikin lähettiläs, joka ilmotti inkan päättäneen jäädä siihen yöksi ja tulla kaupunkiin vasta seuraavana päivänä. Pizarro pelkäsi, että liian pitkä odotus masentaisi hänen joukkonsa mieliä. hän sen vuoksi pyysi Atahualpaa pysymään sanassaan j a saapumaan vielä samana päivänä, hänellä kun oli kaikki varustettuna vastaanottoa varten, illallinen valmistettu. Atahualpa tämän kuultuaan muutti taas mielensä, lähti liikkeelle, ilmotti ottavansa vain vähäisen osan sotaväestään mukanaan ja tulevansa kaupunkiin aseitta, yötä siellä ollakseen.
Vähää ennen auringonlaskua kuninkaallinen kulkue marssi kaupunkiin. Edellä kulki muutamia satoja palvelijoita tietä siistien ja laulaen voitonlauluja, jotka espanjalaisten mielestä olivat kuin »helvetin virsiä». Sitten seurasi muita osastoja, eriarvoisia miehiä kussakin, erilaisiin pukuihin puettuja. Toisilla oli loistavat puna- ja valkoruudulliset vaatteet, toiset olivat puettuina aivan valkoisiin, ja heillä oli hopeasta tai vaskesta nuijat. Henkivartijastolla ja inkan lähimmillä palvelijoilla oli runsaasti kirjaillut taivaansiniset vaatteet. Atahualpa istui kultaisella valtaistuimella, kantotuoli oli kulta- ja hopealevyillä ja kirjavilla linnunsulilla koristettu. Inkka itse oli nyt upeammin puettu kuin edellisenä iltana. Hänellä oli suurista smaragdeista tehdyt kaulakäädyt. Lyhyt tukka oli helyin koristettu, otsalla hänellä oli borla, jalkain alla suuri kultalaatta. Kun etujoukko oli torille tullut, niin se aukaisi rivinsä, niin että inkka pääsi seurueineen esiin tulemaan. Kun neljä- tai viisituhatta hänen miestään oli torille kokoontunut, niin Atahualpa pysähtyi ja kysyi ympärillä olevilta etsivin katsein: »Missä ovat vieraat?» sillä Espanjalaisia ei näkynyt missään.
Valverde niminen dominikanimunkki, — josta sitten tehtiin Cuzcon piispa, — astui nyt esiin, kädessään risti ja raamattu, ja piti hallitsijalle pitkän puheen kristinuskon perustotuuksista, luomisesta ja syntiinlankeemuksesta alkaen aina Kristuksen piinakuolemaan ja jumalallisen edustusvallan siirtymiseen Pyhän Pietarin istuimelle. Paavi oli muka jakanut kaikki maat kristittyjen ruhtinasten kesken ja Kaarle kuninkaalle oli annettu Uusi maailma, jotta hän kääntäisi kaikki kansat kristinuskoon ja kastaisi ne. Munkki pyysi inkkaa luopumaan väärästä uskostaan, kääntymään kristinuskoon, ainoaan autuaaksi tekevään, ja tunnustamaan Kaarle kuninkaan herrakseen.