Tämä omituinen puhe tulkittiin inkalle, mikäli intianitulkit sitä itsekään ymmärsivät — kolminaisuusopin tulkki esim. selitti, että »kristityt uskovat kolmeen jumalaan ja yhteen jumalaan, ja se tekee neljä» ja ainakin sen inkka selvään käsitti, että häntä kehotettiin luopumaan valtaistuimestaan. Säkenöivin silmin ja otsa rypyssä hän vastasi: »Minä en tahdo maksaa kenellekään veroa! Minä olen suurempi kuin kukaan hallitsija maan päällä. Teidän kuninkaanne ehkä on suuri ruhtinas, minä en sitä epäile, nähdessäni hänen lähettäneen alamaisiaan näin kauas meren taa, ja minä tahdon pitää häntä veljenäni. Mutta paavi varmaan on mieletön, kun lahjottelee pois maita, jotka eivät ole hänen. Uskoani minä en tahdo muuttaa. Teidänhän Jumalanne samat ihmiset tappoivat, jotka hän itse loi. Mutta minun jumalani vielä elää taivaassa», hän sanoi, laskevaa aurinkoa näyttäen, »ja katselee lapsiaan». Sitten hän kysyi munkilta, millä oikeudella tämä tuli hänelle semmoisia puhumaan. Munkki sanoi, että kaikki seisoi Jumalan pyhässä sanassa ja ojensi hänelle raamatun. Inkka selaili sitä ja sanoi sitten halveksivasti: »Se ei sano mitään» ja heitti sen vihastuneena maahan. Samalla hän huudahti: »Sanokaa seuralaisillenne, että heidän täytyy tehdä minulle tiliä siitä, kun tällä tavalla menettelevät minun maassani. Minä en lähde täältä, ennenkuin olette antaneet minulle täydellisen hyvityksen kaikesta tekemästänne vääryydestä.»

Vihastuneena raamatun häväisemisestä munkki nopeaan kohotti sen maasta, juoksi Pizarrolle kertomaan, mitä oli tapahtunut, ja huusi: »Ettekö näe, että sillä välin kun me tämän ylpeän koiran kanssa täällä puhumme äänemme käheäksi, niityt täyttyvät intianeista? Käykää paikalla kimppuun! Minä annan teille synninpäästön.» Pizarro huomasi hetken tulleeksi. Hän antoi valkoisella liinalla sovitun merkin. Torvet soivat, tykit paukahtivat ja »Santo Jago!» (Espanjalaisten sotahuuto) kajahti joka puolelta ja porteista hyökkäsi jalkamiehiä ja ratsumiehiä pelästyneitten Perulaisten keskelle. Tykkien ja pyssyjen paukkeesta pelästyneinä, rikille haisevan savun sokaisemina intianit kauhistuivat, niin etteivät yrittäneetkään vastarintaa tehdä. Ratsumiehet karauttivat joukon läpi ristiin rastiin, surmaten ja tallaten. Intianit joutuivat semmoiseen hätään, että väkirynnäköllä painoivat kumoon torin ympärillä olevan savimuurin ja sataa jalkaa leveästä aukosta suin päin syöksyivät pakoon. Ainoastaan inkan uskollisimmat miehet tekivät vastarintaa. Kun heillä ei ollut aseita, niin he koettivat repiä ratsumiehet hevosen selästä, taikka tarjosivat oman rintansa miekan iskulle, häntä suojellakseen. He takertuivat kiinni hevosten jalkoihin, estääkseen niitä liikkumasta. Muutamat ratsumiehet päättivät silloin päättää tappelun surmaamalla Atahualpan, mutta Francisco Pizarro sen kielsi jyrisevällä äänellä ja ojensi käsivartensa häntä suojellakseen; hän sai käteensä haavan, ja se olikin ainoa haava, mitä Espanjalaiset tässä kahakassa saivat. Atahualpan tuolin kantajista oli jo suurin osa kaatunut, lopulta tuolikin kaatui nurin ja Atahualpa olisi pudonnut maahan kovalla täräyksellä, elleivät Pizarro ja muutamat muut ritarit olisi ennättäneet häntä syliinsä ottamaan. Muuan sotamies repäsi borlan inkan päästä, jonka jälkeen hänet vietiin läheiseen rakennukseen vankina. Kaikki vastarinta sen jälkeen päättyi, sanoma levisi nopeaan inkan sotaväenkin kesken, joka lähti kiiruumman kautta pakoon, Espanjalaisten hyökätessä ulos kaupungista takaa-ajoa jatkamaan. Vaikka meteliä kesti vain puolen tuntia, niin oli 5000 perulaista saanut surmansa. Mutta Pizarro tarjosi inkalle lupauksensa mukaan illallisen viereisen torin vielä ollessa täynnään kaatuneitten ruumiita, ja istui pöydässä Atahualpan vieressä. »Semmoista on sotaonni», sanoi Atahualpa, joka ei vielä tilaansa täysin käsittänyt. Pizarro kohteli häntä huomaavaisuudella ja kehotti, ettei hän vastoinkäymisestään masentuisi, hänelle oli vain käynyt samalla lailla kuin kaikille ruhtinaille, jotka olivat valkoisia miehiä vastustaneet. He olivat tulleet hänen maahansa kristinuskoa levittämään, mikä kumma se oli, että he olivat voittaneet, kun Jumala oli heitä kilvellään suojellut. Taivas oli tahtonut nöyryyttää Atahualpan ylpeyttä, koska hän oli pyhää sanaa häväissyt. Mutta rohkaiskoon inkka mielensä ja luottakoon häneen, sillä Espanjalaiset olivat jaloa kansaa ja taistelivat vain niitä vastaan, jotka asettuivat vastarintaan, ja olivat armollisia kaikkia semmoisia kohtaan, jotka alistuivat.

Inkka oli noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen. Hän oli sopusuhtainen ruumiinrakennukseltaan ja voimakkaampi kuin yleensä hänen maanmiehensä. Pää oli suuri, kasvot olisivat olleet kauniit ilman silmäin verisyyttä ja villiä katsetta. Hän käyttäytyi juhlallisesti, puhui harkiten ja oli alamaisiaan kohtaan vakava hamaan ankaruuteen, vaikka hän espanjalaisia kohtaan olikin tuttavallinen ja joskus laski leikkiäkin.

Pizarro illalla kokosi joukkonsa ja piti sille pienen puheen. Otettuaan selkoa siitä, ettei ainoakaan hänen väestään ollut haavottunut, hän piti sitä taivaan ihmeenä ja kehotti heitä rukoilemaan Kaitselmukselle kiitosrukouksen niin suuresta armosta. Seuraavana päivänä kaupunki perkattiin, ja kun huomattiin, ettei inkan sotajoukko ryhtynyt minkäänlaisiin sotatoimiin, niin lähetettiin ottamaan kylpyläpalatsista kaikki, mitä siellä oli kultaa, hopeaa ja jalokiviä ja muita arvokkaita tavaroita, ja samalla tuotiin Cajamarcaan inkan koko hovikunta. Kylpylaitoksen läheisyydessä paimennettiin inkan suunnattomia laamalaumoja; niistä osa päästettiin vuoristoon, osan Espanjalaiset käyttivät tarpeikseen, hävittäen seuraavien vuosien kuluessa tämän hyödyllisen kotieläimen melkein sukupuuttoon. Cajamarcasta löydettiin erinomaisen runsaat varastot mitä arvokkaimpia pumpuli- ja villakankaita. Kun jokainen sotamies oli ottanut niin paljon kuin häntä halutti, niin ei vähennystä paljon huomannutkaan.

Perun aarteet.

Tämän rohkean yllätyksen kautta oli samalla inkkain valtakunta melkein miekan iskutta vallotettu. Suuri sotajoukko hajosi kaikille ilmansuunnille yrittämättäkään taistella, koko maa oli samalla Espanjalaisille alamainen, kun hallitsija oli heidän käsissään. Inkka pian älysikin, ettei hän voinut voimakeinoilla mitään aikaan saada. Hän päätti sen vuoksi käyttää sitä keinoa, jonka on kaikkialla maailmassa ja kaikkina aikoina huomattu auttavan, kun ei voima auta: lahjomista. Perulaiset olivat jo huomanneet Espanjalaisten tavattoman kullanhimon. Atahualpa sen vuoksi lupasi täyttää huoneen, jossa hän asui vankina. kullalla ja erään toisen huoneen kahdesti hopealla niin korkealle kuin miehen käsi ulottui, jos hän pääsisi vapaaksi ja saisi valtakuntansa takaisin. Pizarro mielihyvällä suostui tähän ehdotukseen, sillä hän arvasi hallitsijan myötävaikutuksella kaikkein tarkimmin saavansa haltuunsa maan kulta-aarteet, ja inkka lähetti sanomat kulkemaan valtakuntansa kaikille kulmille.

Ilokseen Espanjalaiset näkivät, kuinka Cajamarcaan alkoi joka taholta virrata kultaa ja hopeata. Pizarro oli alussa luullut, että lupaus olisi aivan mahdoton täyttää, mutta vähitellen alkoivat mielet muuttua; aljettiin aavistaa, että suunnaton, ennen kuulumaton aarre oli joutuva vallottajien saaliiksi ilman vaivaa ja vaaraa. Samalla Pizarro kuitenkin hankki muitakin tietoja maasta ja kansasta ja sen valtiollisista oloista. Hän oli kuullut, että Huascar vielä eli vankeudessa, ja päätti käyttää tätä seikkaa aikeittensa hyväksi. Huascar oli luvannut maksaa kahta vertaa suuremmat kultalunnaat kuin Atahualpa, jos hän saisi takasin valtakuntansa. Atahualpa sai siitä tiedon ja lähetti salaisen käskyn, että Huascar oli surmattava. Kultaa tulvi edelleen joka suunnalta, Cuzcon ja muitten suurien kaupunkien aurinkotemppelit riistettiin tyhjiksi. Huone oli 22 jalkaa pitkä, 17 jalkaa leveä ja Pizarro oli vetänyt viivan 9 jalkaa korkealle. Kaksi kuukautta oli inkka pyytänyt aikaa lupauksensa täyttämiseksi. Häntä vartioitiin tarkkaan, mutta kahleissa hän ei ollut; hän sai pitää koko hovinsa ja vapaasti ylläpitää yhteyttä alamaistensa kanssa.

Hernando Pizarron retki.

Perun kansa käsitti hallitsijansa vaarallisen aseman ja osotti häntä kohtaan ihmeteltävää uskollisuutta. Ei mitään tehty, joka olisi voinut hänet vaaraan saattaa. Espanjalaiset saivat häiritsemättä kulkea kautta maan. Atahualpa kehottamalla kehotti Pizarroa lähettämään maamiehiään kullantuontia kiirehtimään, sillä hän sanoi pelkäävänsä pappien kaivavan maahan temppelien aarteet, ellei niitä nopeaan pois otettu. Tätä neuvoa ei annettu kuuroille korville. Pizarro lähetti veljensä Hernandon kahdenkymmenen ratsumiehen ja pienen jalkamiesosaston keralla meren rannikolle Pachacamakin kaupunkiin, jossa oli suuri, maailman luojalle pyhitetty temppeli, kautta maan pyhyydestään kuulu ja lahjain kautta rikastunut. Matka oli ylen vaivaloinen, mutta onneksi voitiin osaksi käyttää Cuzcon suurta valtatietä. Toisin paikoin se kuitenkin oli niin jyrkkä, että oli täytynyt hakata portaat. Jokien poikki oli puisia, toisin paikoin kivisiäkin siltoja, mutta rotkojen poikki oli täytynyt rakentaa riippuvia pajuköysisiltoja, joita Espanjalaiset nyt näkivät ensi kerran. Heitä kammotti lähteä niille raskaine ratsuineen; mutta kun oli mahdoton muulla keinolla ylitse päästä, niin täytyi yrittää, ja myöhemmin samat sillat kestivät suurempiakin kuormia. Silloilla oli erikoiset vartijansa, jotka hallituksen nimessä kantoivat veroa jokaiselta, joka niitä käytti. Espanjalaiset hämmästyksellä näkivät, kuinka suuria laamalaumoja Perulaisilla oli, ja täällä he ensi kerran huomasivat, että niitä hoidettiin yhtä suurella huolella, että niiden vaellukset oli yhtä tarkkaan järjestetty kuin heidän oman maansa valtavien merinolammas-laumain. Ylänkömaalla oli taajassa kyliä ja kaupunkeja, joista toiset olivat melkoisia. Kaikkialla oli maa mitä huolellisimmin viljeltyä, ja kun vuodenaikain välillä ei ollut suurta eroa, niin näki siellä samalla haavaa maissilaihoja mitä vaihtelevimmilla kehitysasteilla. Mutta syvemmissä rotkolaaksoissa oli rehevä trooppinen kasvullisuus, jonka kirjava väriloisto ilahutti silmää ja hyvät hajut huumasivat aistimia. Vuoriston rinteitä laskeuduttaessa tultiin lauhkean vyöhykkeen kasvikunnasta kaikkien väliasteitten kautta trooppiseen. Joko inkan käskystä tai pelosta asukkaat kohtelivat espanjalaisia rosvoja mitä vieraanvaraisimmin. Kaupungeissa heille hankittiin asumukset ja pitkin matkaa ravintoa ja muita virvotuksia hyvin varustetuista aitoista. Monesta kaupungista asukkaat tulivat vastaan laulaen ja tanssien, ja kun he matkaa jatkoivat, niin heille hankittiin voimalliset kuormankantajat.

Hernando Pizarro monta viikkoa matkalla oltuaan vihdoin saapui Pachacamakiin, joka oli suuri kaupunki. Temppelikartano monine kivirakennuksineen ympäröi kekomaista vuorta ja oli enemmän linnotuksen kuin jumalanhuoneen näköinen. Mutta vaikka seinät olivat kivestä, niin oli katto vain oljista. Papit eivät mielineet laskea Pizarroa temppeliin, mutta hän murtautui sisään väkisin ja nousi joukkonsa keralla vuorenkukkulalle, jossa jumalankuva oli pienessä pyhätössä. Hän avasi väkisin pyhätön, mutta siellä ei ollut paljoa aarteita, ei muuta kuin veriuhrien rietasta löyhkää. Samaan aikaan sattui ankara maanjärähdys, joka säikäytti asukkaita, niin että he pakenivat, ja Hernando sai mielin määrin perkata heidän pyhättöjään. Espanjalaiset raastoivat mäelle puisen epäjumalankuvan, jonka ennustuksia Perulaiset olivat tottuneet kuulemaan niinkuin Kreikkalaiset Delfoin oraakelia, perkkasivat huoneen ja muurasivat epäjumalan paikalle kivestä suuren ristin. Kun intianit näkivät, että heidän jumalansa salli kaiken tämän tapahtua, niin he tulivat ja palvelivat Espanjalaisia taikauskoisella pelolla. Hernando Pizarro kehotti heitä luopumaan epäjumalien palveluksesta ja rupesi sitten kultaa etsimään. Harmikseen hän kuitenkin huomasi tulleensa liian myöhään, papit olivat jo ennättäneet viedä piiloon suurimman osan. Myöhemmin näitä maahan kaivetuita aarteita löydettiin koko joukko. Mutta paljon oli vielä jäänytkin, eikä retkikunta siis tyhjänä palannut.