Lähempänä muuritonta, täydelleen avointa kaupunkia tuli vastaan parvi ratsumiehiä ja jalan kulkijoita, tummia, kasvonsa peittäneitä ihmisiä, joista toisilla oli keihäs kädessä. Nämä tervehtivät tulijoita ystävällisesti ja onnittelivat heitä, että he olivat onnellisesti päässeet erämaan poikki. Useita katuja kulkien Lenz saattajineen sitten saapui kahian, kaupungin pään eli »pormestarin» talolle. Neekerivaimot, joita kyykki kaduilla joukoittain, ruokatavaroita myyden; tervehtivät tulijoita äänekkäästi ja sillä omituisella huudolla, jonka kuulee heiltä kaikissa juhlallisissa tilaisuuksissa. Paljon rahvasta tunkeili tulijain ympäri ja jotkut Lenzin nähdessään huutivat: ihudi (juutalainen), mutta muutoin ei heitä millään tavalla häiritty. Ei missään näkynyt tuota uskonvimmaisen pyhimyksen uhmaavaa ja vihamielistä katsetta, joka Marokossa on niin yleinen, tai ilkeämielistä roskaväkeä, joka Tarudantissa oli tehnyt matkustajain olon niin tukalaksi.
Kahia piti tulijoille mahtipontisen, ystävällisen puheen, onnitteli heitä ja lupasi heille suojeluksensa, antaen heille sitten asunnoksi lähellä olevan soman talon, jossa retkikunta saattoi levätä erämaamatkan vaivoista.
Talo oli jotenkin leveän kadun varrella; pihan ympärillä siinä oli pieniä huoneita tavarain säilytystä varten ja portaat toiseen kerrokseen, jossa oli varsin kaunis huone ja terassi ja terassilla vielä sangen soma huone, jonka toinen akkuna antoi terassille, toinen pihaan. Pihahuoneisiin asettuivat palvelijat ja Lenz saattajainsa keralla toisen kerroksen huoneihin. Talo oli rakennettu savitiilistä, lattiat kovaan tallatusta savesta, ovipielet oli koristettu yksinkertaisilla ornamenteilla, samoin kuin hevosenkengänmuotoiset akkunatkin, jotka olivat puusta. Puusta olivat niinikään ovet. Terassilta näkyi pieni osa kaupunkia.
Alussa kävi retkikunnan luona tavattoman paljon vieraita, joiden joukossa kaikki mahdolliset kansallisuudet olivat edustettuina. Tuli Rhadameksen rikkaita kauppiaita ja tuaregeja, joitten kasvoja sininen vaate, litham, peitti, niin että vain silmät näkyivät, tuli Marokon maurilaisia kauppiaita ja kauniskasvuisia fulbeja, jotka kiihkoisine kasvoineen osoittivat vieraita kohtaan ilmeistä epäluuloa; tuli sekä Senegalin miehiä että Bornun miehiä ja varsinkin orjain kesken olivat lukemattomat rodut edustettuina.
Mielenkiintoisimmat tietysti olivat tuaregit, joilla siihen aikaan oli Timbuktussa suurempi vaikutusvalta kuin fulbeilla. Lenzin mielestä heidän ulkomuotonsa oli ylenmäärin villi. Verhotut kasvot, tummansininen viitta ja monenlaiset aseet, suuri miekka, lyhempi sapeli ja keihäät, joista he eivät koskaan luopuneet, karkea kieli ja itsetietoinen esiintyminen — tämä kaikki teki kammottavan vaikutuksen. Tuaregi-sheikit ymmärsivät, kuten fulbetkin, arabiaa, joka onkin luonnollista, kun nämä kolme kansaa elävät niin lähekkäin ja alituisesti ovat toistensa kanssa tekemisissä, milloin rauhan, milloin sodan toimissa.
Ensimmäisenä päivänä varsinkin Lenzin luona kävi suunnattomasti vieraita. Kun yksi joukko lähti, tuli toinen ja Hadsh Ali keskusteli vieraitten kanssa kaunopuheliaasti. Lenz, joka oli sairas, olisi mieluummin paennut omaan huoneeseensa, jos se olisi käynyt päinsä. K:lo 4 aikaan kahia lähetti ruokaa ja vasta silloin vieraitten paljous vähitellen katosi, vaihtaakseen ulkona pihassa mielipiteitään siitä mitä olivat nähneet. Kävijät eivät kuitenkaan osoittaneet vihamielisyyttä, uteliaisuuttaan he tulivat tyydyttämään.
Kahian lähettämä ateria oli herkullinen: vehnäkuskusta vihannesten keralla, paistettua naudanlihaa ja paistettuja kanoja, verestä vehnäleipää, joka oli oivallista, samoin kuin muutkin ruoat. Juomaksi tosin oli vain vettä, mutta vaikka se olikin ennen mainituista allikoista, joihin Nigeristä vain tulvilla pääsee vettä, oli se kuitenkin parempaa kuin se vesi, mitä matkustajat olivat erämaassa juoneet.
Juoma-astioina oli kalabasseja, suuria pähkinänkuoria. Ruoat tarjottiin saviastioissa. Koko ajan, minkä Lenz Timbuktussa viipyi, sai hän ruoan vapaasti kahialta ja muilta kaupunkilaisilta, joihin hän tutustui. Ruokaa tuli niin runsaasti, että sitä oli jakaa köyhillekin, vaikk'ei kerjäläisiä näkynytkään paljon, ei varsinkaan Marokkoon verraten, jossa niitä oli ollut kosolta. Timbuktussa ilmeisestikin vallitsi jommoinenkin varallisuus.
Timbuktussa syötiin kolmesti. Yhdeksän aikaan aamulla lähetettiin matkustajille muutamia vadillisia hunajaa ja sulaa voita ja pieniä, litteitä, vasta leivottuja leipäsiä, jotka muodostivat oivallisen aamiaisen. Leipä aina jaettiin paloiksi ja palat oikealla kädellä kastettiin vatiin. Kello 3 aikaan tuotiin pääateria, johon kuului kaksi tai kolmekin ruokalajia, kuskusta, vihanneksia, tuoretta lampaan- tai naudanlihaa tai kanan- tai kyyhkynpaistia. Kalaa ei tarjottu milloinkaan, vaikka Niger oli lähellä ja kylläkin kalainen. Vain köyhä rahvas ja neekeriorjat söivät kalaa, enimmäkseen puolimätänä. Illalliseksi tuotiin 9 tai 10 aikaan keitettyä riissiä, jossa oli pieniä lihapaloja. Tämä ruokajärjestyskin jo osoittaa, että Timbuktu on suuri kulttuurikeskus Sudanin neekeriväestön ja erämaan tuaregien välillä.
Runsaan ravinnon johdosta Lenz nopeaan toipui, saaden kuitenkin kuumeen, joka Timbuktussa oli yleinen ja johon Barthkin oli sairastunut.