Tämä kammottava erämaa vedenpuutteineen, polttavine aavikoineen ja hiekka- ja pölymyrskyineen ei kuitenkaan ollut niin vailla elämää, kuin olisi ollut sen reunamaitten rauhalle suotavaa. Paitsi keitaitten vakiintunutta väestöä siinä asui muuttelevia paimentolaisheimoja, jotka eivät vielä milloinkaan olleet valloittajan iestä tunteneet, vaikka ne itse ainaisilla ryöstöretkillä olivat häirinneet sekä pohjoisten että eteläisten naapurimaiden rauhaa. Jos mieli saada valloitetun maan rajat turvatuiksi, täytyi ranskalaisten sen vuoksi tunkeutua vielä tähän erämaahankin pitääkseen sen rosvoja kurissa ja turvatakseen uusien alusmaittensa karavaanikaupan.
Aumalen herttua oli jo v. 1843 tehnyt sotaretken Biskran keitaihin, taistellen matkalla tuimasti. Muutama vuosi myöhemmin tunkeutui toinen ranskalainen päällikkö Figigiin saakka, kuljettaen kuormastoa 2000 kameelilla ja 500 muulilla. Nämä retket jäivät kuitenkin vain partioretkiksi, sillä alistumisesta ei näkynyt merkkiäkään. Päinvastoin syntyi helmikuun vallankumouksen vaikutuksesta kapinoita entistä taajemmin ja sekä keitaitten asukkaita että paimentolaisheimoja yllytettiin taisteluun ranskalaisia vastaan. Melkoinen ranskalainen armeija lähetettiin valloittamaan Zaatchaa, mutta vasta sitkeän vastarinnan voitettuaan ja nälkää ja janoa kärsittyään, suuren osan väestään tauteihin menetettyään, ranskalaiset saivat haltuunsa tämän keitaan, jonka kaupunki kostoksi kamalasti hävitettiin ja asukkaat teurastettiin. Se julmuus, jota ranskalaiset tässä tilaisuudessa osoittivat, ei ollut omiaan tasoittamaan heidän tietään Saharassa eikä suostuttamaan sen asukkaita heidän ylivaltaansa. V. 1852 heidän oli tehtävä sotaretki Laghuat keidasta vastaan, joka on Algerian kaupungista suoraan etelään päin. Ankaran taistelun jälkeen keidas valloitettiin, asukkaitten suureksi osaksi kaaduttua taistelussa.
Tämän jälkeen Ranskan hallitus päätti ryhtyä tarkemmin Saharaa tutkimaan, ja useat etevät upseerit saivat tämän vaarallisen tehtävän toimekseen. Algerian Sahara kartoitettiin nyt Uarglan keidasta myöten ja jotkut tunkeutuivat Ghadamekseen saakka, joka on kaukana erämaassa, Tunisista suoraan etelään. Tämän työn kestäessä toiset tutkivat keitaitten ja aavikoitten luonnontieteellisiä oloja. Duveyrier tunkeutui Rhatiin saakka, joka on vielä Ghamadestakin paljon etelämpänä, ja tutustui siellä tuaregeihin, joista siihen saakka oli hyvin vähän tiedetty. Hän teki heidän kanssaan sopimuksen, jonka piti taata kaupan vapaus, mutta jota tuaregit eivät kauaakaan pitäneet. Samalla aavikolla myöhemmin tuhottiin eräs ranskalainen retkikunta, joka aikoi tunkeutua Timbuktuun. Eikä tämä ollut ainoa onnettomasti päättynyt retki, vaikk'emme voi ruveta kaikkia luettelemaan. Moiset vastoinkäymiset eivät kuitenkaan enää voineet pelottaa työtä jatkamasta ja järjestelmällisesti edistyi Algeriasta käsin Saharan tutkimus.. Ranskalaiset perustivat Uarglaan sotilasaseman, pitääkseen ympäristöä kurissa ja osoittaakseen Saharan asukkaille, etteivät he aikoneet tyytyä väliaikaisiin voittoihin, ja v. 1872 kenraali Galliffet teki 700 miehen keralla retken El Golea keitaaseen, joka on Laghuatista suoraan etelään jotenkin samalla leveyspiirillä kuin Ghadames. Uarglasta ‘saakka retkikunta ratsasti kameeleilla, kuljettaen vettä säkeissä. El Golean asukkaat hämmästyivät, kun ranskalaiset niin helposti pääsivät erämaan poikki ja tulivat kaivoitta toimeen, eivätkä uskaltaneet ryhtyä vastarintaan. Mutta vasta myöhemmin El Golea lopullisesti anastettiin, Galliffet vain luki keitaan palmut verotusta varten. Näillä retkillä ranskalaiset perehtyivät erämaan oloihin ja niitä huomioon ottaen alkoivat yhä taitavammin järjestää yrityksiään. Heidän nopeat liikkeensä ja pitkät erämaanmatkansa herättivät pian arabialaistenkin ihmettelyä.
Foureau Keski-Saharassa.
Vasta v. 1899 pääsivät eurooppalaiset ensi kerran matkustamaan Keski-Saharan kautta Algeriasta Airiin. Ranskan hallitus oli jo kauan pyrkinyt avaamaan kauppatietä Algeriasta Nigerin maihin, mutta Keski-Saharan heimojen vastarinnan vuoksi olivat kaikki nämä yritykset olleet turhia. V. 1886 luutnantti Palat murhattiin Guraran eteläpuolella, v. 1889 tuli sama kohtalo Camille Doulsin osaksi Tidikeltissä, hänen yrittäessään tunkeutua Timbuktuun pohjoisesta käsin. Paremmalla menestyksellä toimi Fernande Foureau, joka teki Keski-Saharaan monta retkeä, vähitellen yhä laajentaen toimialaansa. V. 1890 hän saapui Tademaut ylängölle, määräillen siellä paikkain asemia, seuraavina vuosina kävi mahtavien Azjertuaregien maassa, jotka vallitsivat Airiin ja Tshad järvelle kulkevaa karavaanitietä. Turhaan hän kuitenkin yritti päästä heidän alueensa läpi. Se onnistui vasta v. 1899, kun Ranskan hallitus oli varustanut hänelle melkoisen aseellisen saattojoukon. Sen turvissa hän saapui Zinderiin, Nigerian rajalle, joka sijaitsee puolivälissä Nigerin ja Tshadin välillä ja on tärkeä kauppakeskusta. Barth oli ainoa, joka sitä ennen oli siellä käynyt.
Foureaun retken johdosta ranskalaiset sitten ryhtyivät entistä vilkkaampiin toimiin Algerian eteläpuolisessa Saharassa. V. 1900 Tuat kartoitettiin ja taistelun jälkeen vallattiin, mutta heimot eivät siltä taipuneet, vaan ryhtyivät tuimaan sotaan, jossa ranskalaiset kärsivät suuria tappioita. Valloituksiaan turvatakseen he ryhtyivät rakentamaan teitä ja rautateitä. Rautatie jatkettiin v. 1903 Figigiin, josta linja kulkee edelleen Igliin ja Tuatiin. Ranskalaisten aikomus oli jatkaa tätä rataa Timbuktuun saakka, silloittaakseen siten koko erämaan kiskoilla.
Ranskalaiset ovat Keski-Saharassa perustaneet sotilasasemiaan yhä kauemmaksi etelään päin ja niiden kautta saaneet tuaregit kokonaan rauhoitetuiksi. Samalla kävi matkustaminen entistä turvallisemmaksi ja retkikunta toisensa jälkeen on tunkeutunut suunnattoman erämaan sisäosiin, jatkaen sen kartoitusta ja kooten runsaat tietoaarteet maantieteen kaikilta aloilta. Parhaalla menestyksellä toimineista tutkijoista mainittakoon Laperrine, Arnaud ja Cortier, kaikki sotilaita, siviilimiehiä Villatte, Gautier ja Chudeau. Nämä ovat kaikki ranskalaisia. Muita kansallisuuksia mainittakoon sveitsiläinen Hans Vischer, joka v. 1906 matkusti Tripoliista Bornuun Mursukin ja Bilman kautta, ja englantilainen A.H. Haywood, joka v. 1901 matkusti Saharan poikki Gaosta Insalahiin.
Marokon sisäosissa ei Lenzin jälkeen paljoa matkusteltu, ennenkuin ranskalaiset saivat maan valtansa alle. Nyt Marokko on avoinna tutkimukselle, joka onkin ryhtynyt mitä monipuolisimmin tilaisuutta hyväkseen käyttämään. Maa kunnollisesti kartoitetaan, sen kivennäisrikkaudet tutkitaan, sen kansatieteelliset esineet kerätään, ja luultavaa on, että muinaistutkijoillakin siellä on työaloja, sillä perustivathan jo foinikialaiset sen rannoille siirtokuntia, kuten Hannon matkasta näimme (vert. I, s. 31), ja roomalaisaikana Marokko oli hyvin asuttu, kauttaaltaan tunnettu ja — kristitty. Matkustajat ovat sikäläisillä teillä liikkuessaan nähneet paljonkin jäännöksiä Rooman aikuisista rakennuksista.
Marokon vuorimaissa on eräs suomalainenkin tiedemies, prof. Westermarck, moneen kertaan oleskellut, kooten sosiologisia aineksia. Vuorimaan berberit ovat vuosituhansia säilyttäneet verensä jotenkin puhtaana ja käsityksensä alkuperäisinä. He näyttävät olevan samaa muinaisrotua, joka ennen indoeurooppalaisten kansain saapumista piti hallussaan Välimeren pohjoispuolisiakin rantoja ja myöhemmin valloittajakansoihin sulautuessaan jätti näihin paljon vertansa ja rotuominaisuuksiaan, vaikka kielensä menettikin. Afrikalla yleensä on rotuja säilyttävä vaikutus, ja sen vuoksi siellä on pysynyt ennallaan paljon, mikä muualla on mullistuksiin hukkunut.
Ranskalaiset valloittavat Nigerin laakson.