Ranskalaisten valloitukset Länsi-Afrikassa liittyvät mitä läheisimmin Senegalin historiaan. Vanha perimätieto kertoo, että Dieppen kauppiaat jo 14:llä vuosisadalla olisivat käyneet Senegalin suistamossa, mutta minkäänlaisia todistuksia ei tälle asialle ole löydetty. Portugalilainen Dinas Diaz (v. 1445) ja Portugalin palveluksessa toimiva italialainen Cadamosto (v. 1455) olivat ensimmäiset, joiden varmasti tiedetään jokeen nousseen. Portugalilaiset pitivät maata jonkun aikaa hallussaankin ja koettivat tunkeutua sisämaahankin, mutta lopulta asukkaat nousivat kapinaan ja ajoivat heidät pois. Heidän rakennuksiensa raunioita on säilynyt näihin saakka.
Portugalilaisten jälkeen sinne saapuivat ranskalaiset. Jannequin, Rochefortin herra, nousi v. 1637 jokea 300 kilometriä suusta ja vuosisadan lopulla eräs toinen ranskalainen ylämaahan aina Feloun koskille saakka. Sen ajan maantieteilijät luulivat Senegalia Nigerin alajuoksuksi, joka käsitys aina Mungo Parkin aikoihin saakka piti puoliaan. Ranskalaiset perustivat v. 1676 Saint Louisin joen suuhun, ja siitä pitäen tämä maa on ollut ranskalainen siirtokunta, ollen kuitenkin vallankumouksen ja Napoleonin aikana englantilaistenkin hallussa, kunnes se Pariisin rauhassa (v. 1814) luovutettiin Ranskalle takaisin.
Aina vuoteen 1854 saakka siirtokunta oli peräti rappiolla, käsittäen vain muutamia kauppa-asemia rannikolla. Sisämaassa ranskalaisten täytyi maksaa veroa pikkuruhtinaille, milloin sinne kulkivat, ja maurit, joiden Senegalin oikea ranta oli, tekivät rosvoretkiä mielin määrin. V. 1855 Napoleon III kuitenkin lähetti Senegaliin pontevan ja kyvykkään maaherran, majuri Faidherben, joka sitten saavutti paljon kunniaa sodassa Saksaa vastaan, ja hän ryhtyi viipymättä luomaan Senegalista suurta siirtomaata. Sitä varten hän aikoi toteuttaa Colbertin vanhan tuuman, yhdistää Senegalin sotilasasemilla Nigerin laaksoon. Jo v. 1855 nämä asemat ennättivät Féloun koskille saakka, johon perustettiin Medine, mutta se olikin sitten kauan etäisin. Tämä sisämaahan tunkeutuminen oli alkuna pitkällisiin sotiin. El Hadj Omar nostatti maurit pyhään sotaan, ja vaikka hänet voitettiinkin monessa tappelussa, perusti hän kuitenkin fulbein ja neekerien sekarodun, »tukulöörien», avulla valtakunnan, joka ulottui Medinestä Timbuktuun saakka. V. 1864 hän neekerikapinan johdosta murhasi itsensä, mutta hänen neljä poikaansa, jotka jakoivat valtakunnan, jatkoivat sotaa ranskalaisia vastaan.
Vasta 1870-luvun lopulla ranskalaiset jälleen saattoivat ryhtyä siirtomaataan laajentamaan. Senegalista päätettiin rakentaa Nigerille rautatie. Useita upseereja lähetettiin linjaa käymään. Maanasukkaat koettivat tätä vastustaa, Bambarran neekerit esim. kävivät luutnantti Gallienin kimppuun, jonka täytyi paeta Seguun ja olla siellä melkein vankina, kunnes rannikolta saapui enemmän sotaväkeä.
Ranskalaiset olivat nyt siksi hyvin tutustuneet Nigerin laaksoon ja sen luonnonrikkauksiin, että he päättivät sen olevan suurempienkin ponnistusten arvoisen. »Niger on mahtavan, laajan ja hedelmällisen Sudanin sielu ja samalla sen sydänkin», sanoo siitä Eugéne Dubois. »Se on mahtava joki, pituudeltaan kolmas Afrikan joista, vesimäärän puolesta Kongon jälkeen toinen. Sillä on tulvat kuin Niilillä, ja seudut, joiden läpi se virtaa, voittavat viljavuudessa Niilinkin laakson.»
Nigerin lähteet ovat Sierra Leonen ylämaassa noin 900 metriä korkealla merestä, samoissa seuduissa, joista Senegalkin alkaa. Lähteet löysivät Zweifel ja Moustier, kaksi nuorta kauppiasta, v. 1879. Pyhästä lehdosta, josta kerrotaan paljon tarinoita ja johon vain ylimmäinen pappi pääsee, alkaa pieni joki, josta Niger saa alkunsa. Siihen yhtyy kuitenkin jo aivan latvoilla niin paljon muita jokia, että se sadeajalla, jota kestää helmikuusta heinäkuuhun, tuota pikaa kasvaa suureksi virraksi. Yläjuoksun nimi on Djoliba. Aina Bammakuun saakka se saa runsaasti lisäjokia, mutta sitten ne äkkiä lakkaavat. Nigerin tulva ei tällä paikalla vielä ulotu kuin kilometrin verran sivulle päin, mutta saatuaan vielä Baninkin runsaat vedet avukseen se syyskuussa tulvii äyräittensä yli ja virtailee järviä ja putaita muodostellen Timbuktua kohti. Se jättää tulvamaalle lietettään samoin kuin Niilikin, mutta paljon runsaammin ja paljon laajemmalle alueelle. Syyskuussa tulva-alueen leveys on 140 kilometriä. Vasta tammikuussa tulva ennättää Timbuktuun, jossa joki tapaa Saharan ja polvee kaakkoa kohti. Vasen ranta on jyrkkää santatörmää, jonka päälle tulva ei voi kohota, mutta oikea ranta on yhä edelleenkin matalampaa. Polvessa päättyy Nigeriä Ahaggar vuoristosta Saharan keskeltä tuleva suuri kuiva uoma, wadi, joka tietenkin on muinaisen joen kaivama. Jo Tosayen kohdalla on koskia, mutta suurimmat kosket ovat Bussan seuduilla, vaikk'eivät nekään ole aivan mahdottomia aluksin nousta.
Nigerin laakson kylät ovat tulvan aikana laajalla alalla saarina. Tulvan peittäessä vainiot niille istutetaan riissiä. Kun vainiot ovat kuivuneet, kylvetään niihin hirssiä, tupakkaa ja muita viljoja, pumpulia, indigoa, maniokkia ja kaikenlaisia vihanneksia. Sitä paitsi kasvaa runsaasti semmoisia kasveja, jotka eivät kaipaa viljelystä, kuten voipuuta, jonka voita käytetään koko Sudanissa ja erämaassa, kautshukkipuuta, tamarindia, sesamia ja baobabia eli apinanleipäpuuta. Karjoja pidetään varsinkin Segun, Dian, Massinan ja Guimbalan seuduilla. Kun joki alkaa nousta, lähtevät fulbet karjoineen siitä kauemmaksi, palatakseen jälleen takaisin veden aletessa. Nigerin keskijuoksulta saadaan paljon vahaa ja hunajaa, suupuoli, joka kuuluu Englannin alusmaihin, on palmuöljyn luvattu maa. Keskijuoksu on soveliasta laivakulkuun korkean veden aikana, suupuolta noustaan merestä kappaleen matkaa vielä Benuen laskupaikankin ohi. Tämän luonnonrikkaan maan varjopuolet olivat kovin epäterveellinen ilmasto ja ainaiset sodat ja orjanajot.
Muuan ranskalainen retkikunta tunkeutui v. 1881 taistellen Senegalin rannoilta Nigeriä kohti suojelemaan alettuja rautatierakennustöitä, kun samaan aikaan ilmestyi eräs uusi vihollinen, joka kauan ja tehokkaasti vastusti ranskalaisten puuhia. Tämä mies oli Samori niminen rosvopäällikkö, joka oli koonnut ja eurooppalaiseen malliin varustanut suuren sotajoukon, elättäen sitä sodalla, rosvoamisella ja orjan ryöstöllä. Samori oli ranskalaisten saapuessa alistanut valtansa alaiseksi Nigerin latvapuolen koko oikeanpuolisen maan. Menestyksensä johdosta hän oli kautta Sudanin saanut voittamattomuuden maineen. Alaisiinsa hänellä oli harvinainen vaikutusvalta. Hänen armeijaansa kuului 5000 asestettua miestä, joista 1500 oli ratsumiehiä. Tämä väki asui paaluaidoilla linnoitetuissa maakylissä. Kun tämä sotajoukko lähti liikkeelle, syntyi siitä oikea kansainvaellus, sillä vaimot ja lapset otettiin mukaan. Ryöstäen, polttaen ja murhaten se kulki eteenpäin, surmaten vanhukset ja lapset, vieden orjiksi miehet ja naiset. Laajalti Samoria sen vuoksi pelättiin.
Sota Samoria vastaan.
Heti kun ranskalaiset olivat rakentaneet Bammakuun ensimmäisen Nigerin varrelle perustamansa aseman, lähetti Samori 4000 miestä tätä valloittamaan. Ranskalaisia oli vain 400 miestä, mutta kolme päivää kestäneen taistelun jälkeen Samorin joukon siitä huolimatta oli peräydyttävä. Hän uudisti seuraavana vuonna (v. 1882) yrityksensä, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Pari vuotta myöhemmin hän ryösteli Nigerin latvaseutuja, uhaten itse Senegaliakin. Ranskalaiset kuitenkin säännöllisesti voittivat hänet, vaikk'eivät saaneetkaan häntä vangiksi. Saatiin kuitenkin aikaan rauha ja Samori asettui Ranskan suojelusvallan alaiseksi ja lähetti poikansa Ranskaan kasvatettavaksi — muuratakseen hänet myöhemmin elävältä seinään ja kiduttaakseen häntä nälällä ja lopuksi omin käsin kuristaakseen hänet siitä, että poika uskalsi kehoittaa häntä luopumaan hirmuhallituksestaan. V. 1887 ranskalaisilla jo oli Nigerillä tykkivenekin.