Tammikuun 19 p. 186 »Pioneer» lähti koskien alta Shireä laskemaan, joki oli sateitten johdosta paisunut ja kulku oli verraten helppoa. Ennen Sambesin saavuttamista Livingstone sai sen lohdullisen tiedon, että mulatti Mariano, joka oli niin kauheasti maassa murhannut ja polttanut, irstailunsa johdosta oli kuollut. Sambesin suulta Livingstone matkusti Bombayhin myydäkseen »Lady Njassan», jonka hän oli omilla varoillaan teettänyt, ja vasta sieltä hän lähti kotia, kuusi vuotta Sambesin ja Shiren tutkimukseen käytettyään.
Livingstone oli laivansa vuoksi velkaantunut, ja kun hallitus ei ottanut laivaa omaan laskuunsa, täytyi hänen koettaa myydä se niin edullisesti kuin suinkin. Sitä varten hän päätti tehdä koko tuon pitkän merimatkan tällä pienellä laivallaan, koska rahti olisi tullut kalliiksi. Miehistönä hänellä oli vain 16 orjuudesta vapautettua neekerinuorukaista, joista ei kukaan ollut ennen edes nähnyt merta. Ja hän oli ainoa koko joukosta, joka ymmärsi merenkulkua ja osasi hoitaa höyrykonetta. Jumalaan ja hyvään onneensa luottaen hän lähti kuukauden kestävälle matkalleen saapuen onnellisesti Bombayhin, jonka väljässä satamassa hänen pikkualuksensa oli kokonaisen päivän, ennenkuin viranomaiset huomasivat sen. Vain kolmannen osan hän sai siitä, mitä laiva oli hänelle maksanut, ja tämänkin summan hän menetti, kun se pankki, johon hän oli rahat tallettanut, teki vararikon.
Livingstone jätti mukanaan tuomansa neekerinuorukaiset Bombayn luona olevalle Nassikin lähetysasemalle, jossa jo ennestään oli paljon englantilaisten risteilijäin vapauttamia neekerinuorukaisia saamassa kristillisen koulukasvatuksen ja oppimassa monenlaista ammattitaitoa. Näistä nuorukaisista Livingstone sitten sai viimeiselle retkelleen uskollisimmat seuralaisensa.
Kotimaassa vanhat ystävät ottivat Livingstonen mitä lämpimimmin vastaan, mutta kieltämättä hallitus ja suuri yleisö olivat Sambesin retken suhteen pettyneet. Hän oli edellisillä matkoillaan saanut aikaan niin paljon niin vähillä varoilla, että oli luultu hänen nyt saavuttavan suurenmoisia tuloksia. Nämä moitteet olivat kuitenkin sangen ansaitsemattomat ja perustuivat olojen tuntemattomuuteen. Yleisön kylmenemiseen vaikutti sekin seikka, ettei Livingstone enää ollut ainoa kuulu Afrikan matkustaja, Speke kun sillä välin oli tutkinut suuremman Niilin lähdejärvistä ja Baker samaan aikaan oli matkalla pienemmälle. Myöhempi aika on kuitenkin osoittanut, että juuri Sambesi-retki oli mitä tärkein Englannin vastaiselle valta-asemalle Afrikassa. Ei kauaakaan kulunut, ennenkuin englantilaiset lähetyssaarnaajat kuumetaudeista, orjasodista ja hengenvaaroista huolimatta alkoivat perustaa lähetysasemia kaikkiin niihin uusiin maihin, jotka Livingstone oli avannut. Lähetyssaarnaajat estivät portugalilaisia levittämästä sisämaahan valtaansa. Lähetyssaarnaajain avuksi tulivat kauppakomppaniat, joista kehittyivät suuret valtiolliset yritykset ja Livingstonen löytöjen ja niiden seurauksien perustuksella Englannin hallitus vihdoin saattoi vaatia itselleen nykyiset Rhodesiat ja Njassan ja Shiren ylämaan, jotka sen afrikkalaisissa alusmaissa muodostavat erittäin tärkeän renkaan.
Livingstonen viimeinen matka.
Julkaistuaan kertomuksensa Sambesin retkikunnan vaiheista Livingstone oli kahden vaiheilla, minkä hän nyt valitsisi toimialakseen. Ystävät kehottivat häntä jäämään kotimaahan ja jättämään Afrikan tutkimusten jatkamisen nuoremmille. Niin hän jo näyttää päättäneenkin tehdä ja elää loppuikänsä perheensä keralla — hän oli jo 53 vuoden vanha — ja kun siis Sir Roderick Murchison ystävineen kehoitti häntä lähtemään Afrikkaan jatkamaan töitään, ehdotti hän nuorempaa miestä sijalleen. Mutta kun hänen ehdottamansa nuorempi henkilö ei suostunut lähtemään, ellei hänelle taattu runsasta rahallista korvausta, päätti Livingstone lopultakin lähteä itse. Hallitus nimitti hänet palkattomaksi konsuliksi, avustaen retkeä rahallisesti vain 500 punnalla ja maantieteellinen seura antoi saman verran. Pääosan kustannuksista suorittivat yksityiset henkilöt. Retken päätarkoitus oli Njassan ja Tanganjikan välisen vedenjakajan tutkiminen, joka Livingstonelta oli edellisellä matkalla jäänyt kesken. Hän oli tosin taipuvainen uskomaan, että Speke, Baker ja Burton jo olivat ratkaisseet Niilin kysymyksen, mutta kuta kauemmin hän asiaa ajatteli, sitä enemmän hän tuli vakuutetuksi siitä, että Niilin lähteet olivatkin kauempana etelässä, ja nämä luulotellut eteläiset latvahaarat hän nyt toivoi selville saavansa.
Lähtiessään kolmannelle retkelleen Livingstone poikkesi Bombayhin ja otti sinne jättämistään neekerinuorukaisista, nassikpojista, osan palvelukseensa. Näistä tuli sitten Susi, hänen lähin miehensä, kuuluksi. Sitä paitsi hän palkkasi siipoisotilaita retkikuntansa turvaksi ja Komoreilta Johanna saaresta kymmenkunnan miestä. Englantilainen sotalaiva vei retkikunnan maihin Mikindanin lahteen, joka on jonkun verran pohjoiseen Rovuman suusta. Sieltä alkoi maamatka.
Kun Livingstone huhtikuun 5:ntenä 1866 lähti Mikindanista sisämaahan tunkeutumaan, oli hänellä melkoinen matkue johdossaan, 12 intialaista sotamiestä, kymmenen johannalaista, seitsemän nassikpoikaa ja kaksi miestä Sambesin laaksosta, ynnä 6 kameelia, puhveleita, muuleja ja aaseja kuormajuhdiksi. Hän toivoi nimittäin juhtien avulla voivansa kuljettaa mukanaan verraten paljon tavaraa ja tulla toimeen vähillä kantajilla, joista varsinkin hävitetyillä ja autioilla alueilla oli paljon vastusta, ravinnon hankkimisen käydessä vaikeaksi.
Onneton alkumatka.
Matka oli kuitenkin heti alun pitäen sangen hankalaa ja vastuksellista väen nurkumisen ja Rovuman taajain rantametsien vuoksi. Polku oli kirveellä auki raivattava, eivätkä kameelit kuormineen sittenkään tahtoneet voida sitä kulkea. Intialaiset ja komorilaiset sangen pian suuttuivat siihen määrään, että tahtoivat pakottaa Livingstonen palaamaan takaisin. Sitä varten he rääkkäsivät kuormajuhtia, niin että ne taipaleelle sortuivat — osa tsetse-kärpäsienkin puremana — ja sitten yllyttelivät alkuasukkaita Livingstonea vastaan. Hänen täytyi jotenkin pian lähettää sotilaat takaisin rannikolle, heistä kun ei ollut muuta kuin harmia. Heinäkuun 18:ntena 1866 Livingstone pienen joukkonsa kera saapui erääseen Jao-maan kylään, josta oli laaja näköala Njassa järvelle. Monta miestä oli erämaassa karannut ja matkaa jatkettaessa karkasi jälleen kaksi vapautettua orjaa, sitten useita komorilaisia johtajineen.