Bouvet.
Varsinaiselle tutkimusretkelle lähti Lozier Bouvet, joka sai kaksi laivaa etsiäkseen otaksuttua Etelämaata Hyväntoivonniemen eteläpuolelta. Hän lähti matkaan kesällä 1738 ja Brasilian rannikolle poikettuaan saapui marraskuussa Kapmaan eteläpuolisiin vesiin, jossa sanottiin edellisten purjehtijain nähneen maata. Bouvet laski niin kauas etelään, että meressä jo oli paljon jäävuoria ja muita ajojäitä ynnä sankkoja sumuja, jotka tekivät laivaliikkeen vaaralliseksi. Uuden vuoden päivänä 1739 nähtiin korkea lumipeitteinen maa, jolta valui mereen jäävirtoja; mutta kun sumujen ja jäitten vuoksi purjehdus oli vaarallista ja ranta oli niin jyrkkä, ettei voitu maihin nousta, kääntyi Bouvet takaisin ja palasi Ranskaan. Moni purjehtija hänen jälkeensä etsi tätä maata, jota Bouvet oli luullut mantereen pohjoiskärjeksi, mutta turhaan. Kun merta oli vielä paljoa kauemmaksi etelää kohti, niin selvisi kuitenkin, ettei Bouvetin näkemä maa voinut olla mannerta, vaan pieni saari, joka sai Bouvetin saaren nimen. Vasta saksalainen »Valdivia»-retkikunta vuosisadan lopussa löysi sen uudelleen sumujen keskeltä. Se huomattiin pieneksi, korkeaksi, yhden ainoan suuren jäälakin peittämäksi saareksi, joka kaikesta päättäen on valtameren pohjasta kohonnut yksinäinen tulivuorikeila.
Jacob Roggeveen.
Hollantilaiset omistivat kaiken huomionsa Intian kaupalleen, eivätkä joutuneet löytöretkiin osaaottamaan, ja vähän he enää kaappareinakaan toimivat. Mutta kun hollantilaisella Itä-Intian komppanialla oli yksinoikeus Hyväntoivon tien käyttämiseen, niin kapteeni Jacob Roggeveen ehdotti Länsi-Intian komppanialle, että koetettaisiin uudelleen purjehtia sinne Kap Hoornin ympäri, jota tietä niin moni hollantilainen retkikunta oli purjehtinut vuosisata aikaisemmin. Hänen aikomuksensa oli samalla etsiä Tyynen meren eteläosista suurta etelämannerta, josta mainittiin bukkaniiri Edward Davisin nähneen jonkun kulman. Ehdotukseen suostuttiin, ja elokuussa 1721 Roggeveen lähti matkaan kolmella laivalla. Vasta toista sataa vuotta myöhemmin löydettiin hänen logikirjansa, josta saatiin tästä matkasta tarkempia tietoja.
Laivat purjehtivat Magalhãesin ja Le Mairen salmien kautta Tyyneen mereen ja yhtyivät Juan Fernandezin luona. Vaikka Roggeveen sieltä purjehti länsiluodetta kohti aivan samaa reittiä kuin useimmat häntä ennen, oli hänellä kuitenkin niin hyvä onni, että löysi uusia saaria, jotka eivät olleet sattuneet ainoankaan varhaisemman purjehtijan tielle.
Pääsiäissaari.
Merkillisin näistä oli Pääsiäissaari, joka nähtiin huhtikuussa 1722. Asukkaat olivat ystävällisiä, vaikka arkoja, mutta kun Roggeveen kohteli heitä tapansa mukaan väkivaltaisesti, niin syntyi tappelu. Hollantilaiset tutustuivat suuriin kivikuviin, jotka yhä vielä ovat saaren merkillisin nähtävyys. Useita muita pieniä saaria nähtiin jälleen ja Ystävyyssaaristossa poikettiin Raioteaan, josta saatu ruoho nopeaan paransi keripukkiin sairastuneet. Mutta alkuasukkaitten kanssa syntyneessä tappelussa kaatui useita merimiehiä. Sitten Roggeveen näyttää käyneen Samoa-saarilla, jonka jälkeen hän suorinta tietä purjehti Bataviaan. Mutta siellä, hollantilaisessa satamassa, laiva otettiin takavarikkoon, koska matka oli tehty ilman Itä-Intian komppanian lupaa. Hollannin eduskunta kuitenkin velvoitti komppanian peruuttamaan takavarikon ja antamaan täyden korvauksen.
V. 1763 solmittua Parisin rauhaa seurasi yleinen rauhan aika, jonka voimme sanoa aloittaneen uuden aikakauden löytöretkien historiaa. Ne seudut maapalloamme, jotka eivät vielä olleet nähneet valkoisia löytöretkeilijöitä, joutuivat nyt järjestelmällisen etsiskelyn alaisiksi. Tämä pitää paikkansa varsinkin Tyynestä merestä, jonka saaristosta tosin parina edellisenä vuosisatana suuri osa oli nähty, mutta jonka tutkimisessa vielä oli paljon työtä jo siitäkin syystä, että entisten paikanmääräysten epäluotettavuuden vuoksi oli hyvin vaikea päättää, millä saarilla jo oli käyty, millä ei. Sen sijaan, että edellisellä vuosisadalla etupäässä seikkailijat olivat Tyynellä merellä retkiä tehneet, lähettivät nyt hallitukset sinne laivojaan.
John Byron.
Englannin hallitus lähetti v. 1764 amiraali John Byronin, runoilijan isoisän, purjehtimaan Tyynen meren eteläosissa, jossa vielä oli laajalti kenenkään käymättömiä aloja ja joista vielä saattoi toivoa löytyvän asutukselle soveliaita maita. Byron ensinnäkin anasti Englannille Falklandin saaret, vaikka ranskalaiset olivat jo edellisellä vuosisadalla perustaneet sinne siirtokunnan. Hän purjehti koko saariston ympäri ja laati sen rannoista entistä tarkemman kartan. Byron niinikään sai selville, että saari oli aivan puuton, ja että ne, mitä ennen oli luultu metsiksi, todenteolla olivatkin vain suuria ruokopehkoja. Eläimiä ei saarilla siihen aikaan ollut juuri muuta kuin hylkeitä ja kettuja ynnä lintuja, mutta eurooppalaiset toivat sinne karjaa, joka erinomaisesti menestyi ja lisääntyi, koska talvet ovat leudot, vaikka saariston ilmasto muutoin onkin kolkkoa. Purjehdittuaan monin vaivoin ja vastuksin Magalhãesin salmesta läpi Byron poikkesi Juan Fernandeziin ja lähti sitten etsimään maata, jonka bukkaniiri Edward Davisin piti nähneen. Mutta keripukki ja epäsuotuiset tuulet estivät häntä ohjaamasta haluamaansa reittiä. Monta pienempää saarta nähtiin ja toisilla käytiinkin, mutta toivomaansa suurta maata Byron ei löytänyt.