Saaren sisäosaankin lähetettiin retkikunta, ja se löysi avaran laakson, jonka keskitse virtasi melkoinen joki. Maa oli ylt'yleensä hyvin viljeltyä ja vettä oli kuurnilla johdettu istutuksille. Kuta korkeammalle noustiin jokea, sitä kapeammaksi se kävi, sitä kapeammaksi itse laaksokin ja sen rinteet muuttuivat korkeiksi vuoriksi. Noustiin eräälle vuorelle, joka oli noin kymmenen kilometrin päässä rannasta, ja toivottiin koko saaren sille näkyvän, mutta tämä toivo petti, sillä takana oli vielä korkeampi. Mutta sille suunnalle, josta oli tultu, näköala oli aivan suurenmoinen, metsäisiä mäkiä ja kukkuloita joka- puolella ja metsien siimeksessä asukkaitten somia majoja. Laaksojen maisemat olivat vielä hymyilevämmät lehtoineen, puutarhoineen ja kylineen ja koko taivaanranta oli laajalti ja leveälti meren ääretöntä ulappaa. Sokeriruoko, inkivääri, tamarindi ja puun korkuiset sananjalat olivat huomattavimmat saaren luonnekasveista, puista taas tärkein kookospalmu. Wallis kylvi saareen persikan, kirsikan, sitruunan ja appelsiinin siemeniä, monenlaisia vihanneksia ja viljoja. Kuningattarelle hän sitäpaitsi lahjoitti naaraskissan, kaksi kukkoa, kanoja, hanhia ja muita eläimiä, joitten hän arveli helposti lisääntyvän.

Oberea kuningatar suri englantilaisten lähtöä niin haikeasti, että hän viipyi laivassa viimeiseen asti, »syleili meitä mitä sydämellisimmin vuodattaen runsaita kyyneliä, ja tahitilaiset ystävämme suruissaan sanoivat meille niin hellät jäähyväiset, että minunkin sydäntäni ahdisti ja kyynelet tulivat silmiini.» Kahakoista, joilla valkoiset vieraat oli vastaan otettu, oli siis seurauksena vain sitä sydämellisemmät välit.

Niistä tiedoista, joita Wallis kokosi saaresta ja sen asukkaista, mainittakoon:

Asukkaat olivat kookkaita, hyvin muodostuneita ja notkeita, ihonväri ruskeahko. Pukuna he käyttivät vaaleahkoa kangasta, joka oli valmistettu erään puun kuoresta. Vaatekappaleita oli kaksi, toinen nelikulmainen, keskellään reikä, johon pää pistettiin, toinen, joka kiedottiin ympäri ruumiin, saalin kaltainen. Melkein kaikki, sekä miehet että naiset, olivat tatuoidut; hienot mustat juovat muodostivat ihoon monenlaisia kuvioita. Heillä ei ollut saviastioita, eivätkä he osanneet keittää, ja pata, jonka Wallis lahjoitti kuningattarelle, senvuoksi herätti mitä suurinta ihmettelyä. Ei huomattu heidän palvovan jumalia, mutta kalmistoille he osoittivat mitä suurinta kunnioitusta. Eräs tahitilainen, joka koetti oppia käyttäytymään englantilaisten tavoin, sai lahjaksi eurooppalaiset vaatteet, jotka hänelle sopivat mitä parhaiten. Jonathan — se nimi hänelle annettiin — oli kovin ylpeä puvustaan, ja vielä enemmän loistaakseen hän koetti oppia haarukalla syömään, mutta se ei onnistunut, vaan aina löysivät sormet suuhun ennen haarukkaa.

On arveltu, että Quiroksen löytämä Sagittaria ehkä oli Tahiti (II, s. 219), mutta tarkemmin tutkittuaan Quiroksen matkakertomusta toiset ovat päättäneet, ettei se ole mahdollista. Wallis siis oli Tyynen meren kuulun paratiisin löytäjä.

Heinäkuun 27 p. 1767 »Dolphin» vihdoin erkani satamasta, jossa miehistö oli niin perin pohjin parantunut, ettei koko joukosta ollut sairaana muuta kuin kapteeni itse ja pari luutnanttia ja nämäkin nopeaan paranivat. Saari oli retkeläisten mielestä maailman kaikkein terveellisimpiä ja ihanimpia, eikä asukkaissa huomattu taudin merkkiäkään. Muita tärkeitä löytöjä Wallis ei enää matkallaan tehnyt, vaikka näkikin useita pienehköjä saaria. Paluumatka kävi Batavian ja Hyväntoivonniemen kautta.

Carteret.

Wallisista erottuaan kapteeni Filip Carteret purjehti halki Tyynen meren koko joukon etelämpää reittiä kuin hän, mutta mitään mainittavampaa ei löytynyt, ennenkuin meren länsiosista. Salomon-saaria turhaan haettuaan Carteret löysi uudelleen Santa Cruz-saaret, joilla Mendana oli vuosisataa aikaisemmin kuollut (II, s. 217), ja antoi niille nimeksi »Kuningatar Charlotan saaret», joka nimi ei kuitenkaan tullut vallitsevaksi, vaikka, sitä edellisen ohessa käytetäänkin. Kun tämän jälkeen purjehdittiin pohjoista kohti, niin tultiin vihdoinkin Salomon saarille, joista Carteret löysi muutamia. Mutta tärkeämpi oli Bismarck-saariston kahden pääsaaren, Uuden Pommerin ja Uuden Mecklenburgin välisen salmen löytö. (Siihen aikaan niitä nimitettiin Uudeksi Britanniaksi ja Uudeksi Irlanniksi). Jälkimmäisen saaren lounaisrannan Carteret kokonaan kartoitti, niin että sen pitkulainen kapea muoto tuli ilmeiseksi. Carteret sitten poikkesi Filippineille ja Celebekseen ja Bataviassa varastoitaan täydennettyään palasi takaisin Englantiin. Ascensionin luona hän kohtasi ranskalaisen Bougainvillen, joka niinikään oli paluumatkalla suurelta löytöretkeltä.

De Bougainville.

Louis Antoine de Bougainville oli ensimmäinen ranskalainen, joka purjehti maan ympäri. Ammatiltaan hän ei oikeastaan ollut merimies, vaan oli saanut lakitieteellisen kasvatuksen, sitten ruvennut sotilaaksi ja palvellut Canadassa, samalla kuitenkin harrastaen tieteitäkin. Pariisin rauhan jälkeen hän rupesi merimieheksi ja sai Ranskan hallituksen ryhtymään Malouineja eli Falklandin saaria asuttamaan, saadakseen sieltä sijaa niille Canadan ranskalaisille, jotka eivät suostuneet rupeamaan Englannin alamaisiksi, kun heidän maansa oli Englannille luovutettu. Bougainville veikin Malouineille koko joukon siirtolaisia, tehden sitä varten monta matkaa. Mutta sekä Englanti että Espanja vaativat saaristoa itselleen ja senvuoksi Ranska vaatimuksistaan luopui ja Bougainvillen siirtokunta menetettiin. Asian saatua tämän ratkaisun Ranskan hallitus lähetti Bougainvillen Tyynelle merelle, hänellä kun oli varustettuna valmis retkikunta.