Simeon Deshnew.
V. 1648 lähetettiin uusi retkikunta seitsemällä veneellä, joista kolme jatkoi matkaa muita edemmä; erästä näistä veneistä johti Deshnew. Kesäkuussa erottiin Kolyman suusta ja kuljettiin rantaa seuraillen itää kohti, kunnes Aasian itäisin niemi oli saavutettu; tämän urotyön muistoksi sitä Itäniemen nimen ohella myös on ruvettu sanomaan Kap Deshnewiksi. Kolmas veneistä kärsi haaksirikon Anadyrin mutkaan pyörrettäessä ja sen miehet saivat sijan molemmissa toisissa veneissä. Molemmat jäljelle jääneet veneet sitten erosivat. Deshnewin vene ajelehti vastatuulien mukana, kunnes se lopulta ajautui maihin Oljutorowskin suulle Kamtshatkan niemen tyveen. Deshnew kuljetti joukkonsa maan poikki Anadyriin, jonne hän perusti Anadyrsk nimisen aseman, oleskellen sitten monta vuotta tällä seudulla. Kolimskista saapui hänen luokseen useita muitakin retkikuntia. Anadyrin seutu tuli siten jotenkin tarkkaan tutkituksi, ja alkuasukkaat pakotettiin veroa maksamaan, vaikka he eivät taistelutta siihen suostuneet. Se vene, joka oli kulkenut Deshnewin seurassa aina Anadyrin mutkaan saakka, katosi teille tietämättömille. Koriakit kertoivat Deshnewille, että toiset olivat kuolleet tauteihin, toiset saaneet tappeluissa surmansa, mutta osa oli päässyt veneellään pakoon. Kamtshatkassa säilyi muistotieto, että muutamat retkikunnan jäsenistä olivat tulleet sinne, kulkeneet sen eteläniemen ohi ja sitten kadonneet.
Näiden matkain kautta oli Lenan itäpuolinen Siperian rannikko tullut melkein kokonaan tunnetuksi. Jäämeren rantaa kuljettiin sitten paljon veneillä Lenan suistamosta Kolymiin saakka, mutta sieltä ei enää kuljettu Deshnewin vanavettä edelleen, kun löydettiin Anadyriin lyhyempi maatie. Maantiede ei ole Deshnewin matkoista mitään hyötynyt, ne kun jäivät tuntemattomiksi, ja vasta Beringin matkan jälkeen tuli yleiseen tunnetuksi, että kasakkapäällikkö jo paljoa ennen häntä oli vakoillut Aasian koillisreunan ja sen ääret löytänyt. Lenan länsipuolinen rannikko pysyi melkein tuntemattomana seuraavaan vuosisataan saakka.
Sillä välin kun rohkeat sotilasretkikunnat, metsästäjät ja kauppiaat näin samoilivat Aasian koillisimman kolkan ristiin rastiin, saattoivat toiset Kaakkois-Siperian tunnetuksi. Viidessäkymmenessä vuodessa saatiin Amur ja sen tärkeimmät syrjäjoet pääpiirtein tutkituiksi ja eri paikkoihin perustettiin asemia.
Amurin alue.
V. 1639 eräs kasakkaretkikunta rakensi aseman Ohotskin meren rannalle ja sai tunguuseilta tietoja etelämpänä olevista maista. Samana vuonna saapui Lenan syrjäjoen Witimin rannalle retkikunta, joka sai tietoja Shilkasta. Jakutskista v. 1643 lähetettiin retkikunta Pojarkow-nimisen kasakan johdolla, ja tämä nousi Aldania, Lenan suurta syrjäjokea, aina sen latvoille saakka ja kulki sieltä vuoriston poikki Amurin pohjoisen syrjäjoen Sejan syrjäjoen Briantan laaksoon. Tätä jokea laskien Pojarkow pääsi aina Umlekanin suulle saakka, jossa venäläiset kuitenkin mielivaltaisella käytöksellään suututtivat alkuasukkaat, niin että toinen puoli joukosta surmattiin, ennenkuin retkikunnan jälkipää ennätti Aldanilta apuun. Tämän saavuttua lähdettiin Sejaa laskemaan ja viidessä päivässä tultiin Amurille. Amuria laskien retkikunta kolmessa kuukaudessa sai kulkeneeksi koko jokimatkan aina mereen saakka. Kesällä 1645 Pojarkow kulki meritse Ulja-nimiselle joelle, joka laskee mereen Ohotskin eteläpuolella, ja sieltä maan poikki Jakutskiin, jonne hän saapui kesäkuussa 1646. Siten oli viimeinen Siperian suurista joista tullut tunnetuksi ja melkein puolet sen pituutta⁻veneellä kuljetuksi. Venäläisten löydöt Pohjois-Siperiassa olivat siten edenneet jotenkin lähelle hollantilaisten eteläpuolelta tekemiä löytöjä, vaikka kuluikin joku aika, ennenkuin niiden välinen alue tuli tunnetuksi, niin että löydöt muodostivat yhden jakson.
Se tie, jota Pojarkow oli kulkenut, oli pitkä ja vaikea, mutta pian löydettiin eräs toinen Lenan syrjäjoki, Olekma, jonka yläosa lähestyy hyvin lähelle Shilkaa. V. 1648 pieni retkikunta Urkan kautta nousi Ylä-Amurin syvänteeseen. V. 1649 Habarow-niminen seikkailija suoritti uuden retken kulkien Olekman latvoilta reellä vedenjakajan poikki Amurille. Siellä täytyi taistella daurilaisten kanssa, joilla oli Lavkai-niminen mahtava päällikkö. Käytyään Jakutskissa apua hakemassa Habarow kesällä 1651 lähti laskemaan Amuria, anastaen matkalla daurien linnoituksen. Eläen vihamielisissä väleissä asukkaiden kanssa, jotka tunnustivat Kiinan yliherruuden, Habarow laski jokea edelleen ja oli talvea Ahanin maassa, jossa jälleen syntyi tappeluita maanasukkaitten kanssa; nämä saivat mandshuilta apua. Seuraavana keväänä Habarow jälleen palasi Amuria vastavirtaan. Hän sai apua Jakutskista, mutta kun hänen oma väkensä teki kapinan, niin hänen täytyi heittää sikseen enemmät valloitukset. Hän ei voinut anastuksistaan pitää muuta kuin erään Sejan suun yläpuolelle perustamansa aseman. Paluumatkalla hän ei tavannut erästä pienempää retkikuntaa, joka oli lähetetty apua tuomaan, vaan apuretkikunta laski Amurin aina mereen saakka ja palasi Ohotskin meren rantoja ja maan poikki taivaltaen Jakutskiin.
Tähän saakka olivat löytäjät olleet seikkailijoita, jotka toimivat omin päin ilman edesvastuuta. Vaikka he olivatkin saaneet suuria aikaan, olivat he kuitenkin samalla kohdelleet maanasukkaita niin tylysti, ettei rauhallinen maanvaltaus enää ollut mahdollinen. Venäjän hallitus silloin puuttui asiaan. Onufrei Stepanow lähetettiin v. 1652 Amur-joelle, jota hän laski Sungarin suulle saakka, nousten sitten kolme päivämatkaa viimeksimainittua jokea. Hän ei kuitenkaan saanut suuria aikaan. Talvella 1654—55 häntä Kumarskissa lähellä Sejan suuta piiritti suuri kiinalainen armeija, joka kuitenkin lopulta lähti pois tyhjin toimin. Yhdessä Feodor Pushkinin kanssa, joka oli perustanut linnan Argunin suulle, Stepanow sitten laski Amuria ja perusti linnan giljakkien maahan. 1658 Stepanow sai lähellä Sungarin suuta surmansa suuressa tappelussa kiinalaisia vastaan, ja suurin osa Amurin syvänteestä joksikin aikaa taas menetettiin.
Ennen tätä tapausta oli kuitenkin Shilkalle saapunut venäläisiä osastoja toisia teitä, Jenisseiskistä tullen. V. 1652 oli kasakka Beketow kulkenut Baikal-järven poikki ja Selengan suulla talvea vietettyään noussut tätä jokea, v. 1654 kulkenut vedenjakajan poikki Indogaan ja laskenut sitä Shilkaan, jonka rannalle rakennettiin linna. Sitten Beketowin kuitenkin täytyi miehinensä yhtyä Stepanowiin, joka oli alempana Amurin rannalla. V. 1656 Jenisseiskistä lähetettiin uusi retkikunta Pashkowin johdossa, joka Beketowin teitä kulkien alussa vuotta 1658 saapui Shilkan rannalle. Pashkow perusti Nertshinskin kaupungin, ja vaikka hän ei saanutkaan maanasukkaita lannistetuksi, niin menestyi kaupunki kuitenkin jotakuinkin. V. 1669 saapui Amurin rannalle joukko seikkailijoita Tungirin kautta puolalaisen pakolaisen Tshernigowskin johdolla ja perusti Albazin nimisen siirtokunnan, josta sitten tuli Amurin alueen tärkein venäläinen siirtokunta. Sejankin alueelle pian syntyi siirtokuntia, muun muassa yksi Aigunin luo vähän alemmaksi tämän joen suuta, ja v. 1681 Ignati Milowanow tutki tätä maata laajemmalti, perustaen jonkun linnoitetun asemankin Silinji-joen rannalle. Samaan aikaan joutuivat Bureja ja Amgun, kaksi Amurin pohjanpuolista syrjäjokea, Venäjän toiminnan piiriin ja Gavrilo Feolow perusti sinne aseman. Monien vaiheiden jälkeen oli siten suuri osa Amurin jokilaaksoa joutunut Venäjän vaikutusvallan alaiseksi, mutta tämä vaikutusvalta ei ollut pitkällinen.
Kiinan mandshulainen hallitsijasuku piti kaikkia Amurin alueen kansoja omaan vaikutuspiiriinsä kuuluvina, eikä keisari Kang-hi, jäntevä mies, aikonut levollisena tyytyä siihen, että venäläiset anastivat maan. Jo v..1653 mandshujen kanssa sattuneiden ensimmäisten taistelujen jälkeen oli Pekingiin lähetetty venäläinen lähetystö sopimusta tekemään, mutta lähettilään tappoivat matkalla hänen oppaansa. V. 1676 kreikkalainen Nikolaus Spafarik kuitenkin pääsi tunkeutumaan Tsitsikarin kautta Pekingiin ja hänen neuvottelujensa tuloksena oli, että venäläisiä viranomaisia kiellettiin sen enempää toimimasta Amurin alijuoksulla. Kielto kuitenkin jäi kuolleeksi kirjaimeksi. Kiinalaiset silloin päättivät väkivoimalla karkoittaa venäläiset.. Se onnistuikin ja v. 1684 täytyi Albazinkin puolustajain piiritettyinä hylätä puolustamansa asema. Se vallattiin myöhemmin uudelleen ja seurasi toinen piiritys, kunnes uusien keskustelujen jälkeen Venäjä enemmän kuin puoleksitoista vuosisadaksi luovutti Kiinalle Amurin alueen koko itäosan. Sopimus tehtiin v. 1689 Nertshinskissä, jossa Venäjän lähettiläs Golovin tapasi Kiinan valtuutetut; näillä oli mukana tulkkeina jesuiitat Gerbillon ja Pereyra (III, s. 23), joista edellinen varsinkin oli sangen laajalti matkustanut mies.