Everhart Ides.
Kolme vuotta myöhemmin Venäjän hallitus lähetti Siperian ja Mandshurian kautta lähetystön Kiinan keisarin luo. Lähettiläs, Everhart Ides, tanskalainen synnyltään, kirjoitti matkastaan kertomuksen, joka laajalti levitti tietoja Venäjän Pohjois-Aasiassa hankkimista alueista. Ides kuvaa ostjakkeja, tunguuseja, burjaatteja ja Siperian muita kansoja, samalla kun hän antaa maasta itsestäänkin entistä tarkempia tietoja. Hän muun muassa kertoo mammutista, jonka maanasukkaat luulivat maan alla elävän, venäläiset sitävastoin aivan oikein käsittivät entisaikain eläimeksi, ja samalla hyvin sattuvasti kuvaa jäiden lähtöä Siperian joista, kuinka rannat murtuvat ja maan peitossa olleet mammutin ruumiit siten paljastuvat. Lähetystö matkusti jo melkoiseksi kaupungiksi paisuneen Irkutskin kautta Nertshinskiin ja sieltä Mandshurian läpi Pekingiin. Nertshinskistä matka ensinnä kävi Arguniin, jossa oli venäläinen linna, ja sitten vuorien poikki Tsitsikarin ohi Jalon ja Nonnin laaksoihin. Ides oli ensimmäinen eurooppalainen matkustaja, joka on antanut tästä maasta kuvauksen.
Näin oli koko Pohjois-Aasia tullut tunnetuksi venäläisten tienraivaajain toimesta ja diplomaattisilla matkoilla suuri osa Mandshuriaakin. Laajimmalti oli vielä tuntematonta maata Ohotskin meren ja Anadyrin etäisimpien turkisasemain välillä, mutta tämäkin alue tuli vielä ennen vuosisadan loppua suureksi osaksi kuljetuksi.
Kamtshatka.
V. 1696 Atlassow, Anadyrskin aseman komentaja, lähetti kasakka Moroskoin levittämään Venäjän vaikutusta etelää kohti. Moroskoi saapui lähelle Kamtshatka-jokea niemimaan itärannalle, jonne hän, erään maanasukkaitten linnan valloitettuaan, huomasi japanilaisten seikkailijain jo aikaisemmin saapuneen. Seuraavana vuonna Atlassov itse lähti ja rakensi linnan Kamtshatka-joen rannalle, josta sitten myöhemmin koko niemimaa valloitettiin. Kului kuitenkin vielä pitkä aika, ennenkuin päästiin selville siitä, mikä Kamtshatkan suhde muihin maihin oli; toiset luulivat sen olevan Jesson, Japanin pohjoisimman suuren saaren jatkoa, ja vasta kun oikeasta asianlaidasta päästiin selville voitiin ruveta valloitusta jatkamaan. Länsiranta lienee löydetty v. 1716, jolloin kasakka Sokolow aluksessaan kulki Ohotskista Tigil-joelle ja rannikkoa alas Kompakovoon, josta vielä on 400 kilometriä niemimaan eteläkärkeen. Hänellä oli laivaväkenä ruotsalaisia ja arvatenkin suomalaisiakin sotavankeja, jotka oli lähetetty Itä-Siperiaan siitä syystä, että he osasivat rakentaa laivoja ja purjehtia. Kamtshatkan eteläpään ympäri purjehdittiin vasta koko joukon myöhemmin.
Vaikka Pohjois-Aasia näin olikin seitsemännentoista vuosisadan kuluessa saatu pääpiirtein vakoilluksi Tyyntä merta myöten, niin eivät nämä löydöt kuitenkaan tulleet aivan laajalti tunnetuiksi, ja lisäksi sivistymättömäin seikkailijain tuomat tiedot olivat sangen epämääräiset. Kahdeksannellatoista vuosisadalla Siperiankin maantiede kuitenkin joutui pätevämmälle tieteelliselle pohjalle, suureksi osaksi Pietari Suuren toimesta, joka halusi saada luotettavampaa selvitystä varsinkin Aasian ja Amerikan yhtymäseuduista.
Uuden Siperian saaret.
Vuoden 1710 vaiheilla saatiin tietoja saarista, joita muka piti olla Siperian rannikon edustalla jään peittämässä Jäämeressä, ja seuraavana vuotena varustettiin kaksi retkikuntaa niitä etsimään. Kasakka Merkurei Vagin purjehti Svjatoi Nos niemestä pohjoista kohti ja löysi suuren saaren, jonka ympäri hän purjehti 9—12 päivässä, ja luuli näkevänsä sen takaa toisen suuren maan. Paluumatkalla kuitenkin miehistö murhasi Vaginin raivoissaan rasituksista, joita sen oli kestettävä, ja koko löytö senvuoksi on epäilyksen alainen. Useita muita retkiä tehtiin sekä kesällä että talvella, mutta huonolla menestyksellä. Vielä kului monta vuotta, ennenkuin Uuden Siperian saaret lopulta löydettiin.
Kuriilit.
Paremmalla menestyksellä oli retkeilty kaukaisessa idässä.