Stanley luuli näkemäänsä vettä Albert Njansan lahdeksi, jonka yhteyden pääjärven kanssa Gordon Bennet vuori verhosi, ja nimitti sen Beatrice-lahdeksi. Seuraavalla retkellään hänen oli suotu osoittaa, että tämä vesi olikin eri järvi.
Tammik. 12:ntena retkikunta täällä sai Unjoron kuninkaan sodanjulistuksen, joka kovasti säikäytti ugandalaista saattojoukkoa, niinkuin luonnollista olikin, se kun oli lukumäärältään siksi pieni. Päälliköt päättivät palata takaisin, ennenkuin vihollinen ennätti suurilla joukoilla sulkea paluutien, ja turhaan Stanley lahjoilla ja kauniilla puheilla yritti taivuttaa heitä jäämään. Hänen omakin väkensä uhkasi palata saattojoukon mukana, ja lopulta Stanleyn täytyi myöntyä ja jättää nähdyn järven tutkiminen sikseen. Neuvottelussa hän tyhjensi kiukkuaan saattojoukkoa ja ugandalaisia vastaan, jotka muka aina olivat valmiit pelkuruudesta pettämään, mutta epäilemättä syyt, joilla päälliköt vaativat palaamaan, olivat pätevät. Veneiden vienti Beatrice-lahteen olisi sitä paitsi ollut vaikea tehtävä rannan jyrkkyyden vuoksi.
Paluumatka tapahtui alussa häiritsemättä, mutta etäämpänä tehtiin jälkijoukon kimppuun raivoisa hyökkäys, joka kuitenkin torjuttiin. Jos retkikunta olisi kauemmin viipynyt, olisi se luultavasti tuhottu. Stanley ilmoitti kirjeellä ja airueen kautta Mtesalle, kuinka hänen päällikkönsä oli käyttäytyneet, anastaen vielä kolme kantamusta helmiäkin. Mtesa, joka sujuvasti kirjoitti arabialaista kirjoitusta, tämän tiedon saatuaan sekä hämmästyi että suuttui, luvaten lähettää parhaat päällikkönsä vaikka 100.000 miehen keralla saattamaan häntä Albert Njansalle, jos hän halusi palata sinne. Stanley päätti kuitenkin jättää yrityksen sikseen, se kun epäilemättä olisi synnyttänyt sodan, verenvuodatuksen ja ryöstön, jota matkan tarkoitus ei olisi oikeuttanut. Hän ilmoitti päätöksensä Mtesalle kirjeellä, kiittäen häntä tarjouksesta, mutta ilmoittaen muuttaneensa suunnitelmaansa. Päällikkö, joka häntä oli saattanut, menetti omaisuutensa ja luultavasti henkensäkin, koska Stanleyn lähettiläs viimeksi näki hänet raskaissa kahleissa.
Stanley kääntyi etelää kohti, Ugandan vasallimaahan Karagwehen, jossa
Speken hyvä ystävä Rumanika yhä hallitsi.
Stanley Karagwessa.
Helmikuun 24:ntenä hän saapui Kafurroon, joka oli arabialaisten kauppapaikka Karagwessa. Stanley kävi sieltä Rumanikan luona korkeammalla ylänkömaalla. Vaaroilta, joiden yli tie meni, oli suurenmoinen näköala Kageran laakson ja Karagwen lukuisain pienten järvien yli, etäisille vuorenharjanteille ja syviin laaksoihin. Satakunnan kilometrin päässä luoteessa kohosi suunnattoman suuri vuori, jonka sanottiin kuuluvan Mfumbiro vuoristoon. Näköalapaikan alla oli vihannalla pengermällä Rumanikan kylä.
Rumanika otti Stanleyn mitä ystävällisimmin vastaan ja Stanley puolestaan heti hänet nähdessään käsitti, miksi Mtesa niin suuresti kunnioitti ja rakasti tätä lempeämielistä pakanaa. He eivät tosin olleet koskaan toisiaan tavanneet, mutta Mtesan palvelijat olivat tarkkaan kuvanneet hänelle Rumanikan, ja koska he osasivat mestarillisesti matkia, niin oli tämän lempeä sointuisa äänikin kuulunut Mtesan korviin melkein yhtä luontevana, kuin jos hän olisi kuullut Rumanikan itsensä puhuvan. Kuningas oli 6 jalkaa 6 tuumaa pitkä, eikä Stanley hänen vieressään kulkiessaan ulottunut muuta kuin hänen olkapäihinsä. Kuninkaan kaupunki oli lähellä kaunista järveä, johon Stanley kokosi »Lady Alicen» purjehtiakseen sen ympäri. Sitä ennen pantiin kuitenkin toimeen kilpasoutu sen ja Karagwen kanoottien välillä, joka kilpailu erinomaisesti huvitti sekä Rumanikaa että hänen kansaansa.
Stanley olisi halusta samonnut täältä suorinta tietä länteen, Tanganjikan pohjoispäitse Njangveen, Lualaban rannoille, mutta Karagwessa saadut tiedot peloittivat moisesta yrityksestä. Heti lännessä oli naisen hallitsema Ruanda, jonka vaaleaihoiset asukkaat olivat niin häijyjä, ettei ainoakaan arabialainen ollut uskaltanut lähteä heidän maahansa. Sen sai Stanleykin kokea heti ensi rajakylässä, jossa asukkaat tulivat vastaan keihäineen ja jousineen kuin örisevät koirat. Ilman ainaisia taisteluita hän ei olisi voinut heidän maansa kautta kulkea. Noustuaan Kageraa melko matkan Stanley palasi Rumanikan luo ja sai häneltä oppaat Mtagatan lämpimille lähteille, jotka olivat maan pohjoisosassa.
Mfumbiro.
Matkalla näkyivät eräälle harjanteelle erinomaisen selvään Mfumbiron valtavat tulivuorikeilat vaarallisten vihollismaitten takana. Mtagatan lähteet olivat samain tuliperäisten voimain viimeisiä elonmerkkejä sillä seudulla, niiden lämpötilat vaihtelivat 41—45 C. asteen välillä. Ne olivat maanasukasten kesken suuressa maineessa, ja läheltä ja kaukaa saapui niille potilaita vammojaan parantamaan. Varsinkin ihotauteihin ne kuuluivat erinomaisesti tehoavan. Sangen omituinen oli tämä afrikkalainen kylpypaikka alastomine kylpyvieraineen. Stanleyn lähteillä käydessä tuli ja meni sairaita laumoittain ja pieni laakso tarjosi mitä vilkkaimman kuvan pulikoivine, meluavine ja laulavine ihmisineen.