»Investigator» heidän mielestään oli aivan hirmuinen saari, jossa oli kolme puuta. Vaikka se oli viiden kilometrin päässä rannasta, pelästyivät he joka kerta, kun se teki liikkeen. Jonkun ajan kuluttua he kuitenkin uskalsivat lähteä laivaan, jossa heitä ei kuitenkaan kauaa siedetty, sillä he olivat tavattoman ovelia ja häikäilemättömiä varkaita.

Vaihtelevilla tuulilla ja säiliä »Investigator» sitten purjehti edelleen itää kohti. Toisin paikoin oli rantasula niin kapea, että laiva tarttui jäihin ja oli sahoilla, kirveillä ja touveilla irrotettava. Jäät antoivat sille niin kovia kolauksia, että kuparipeltiä repeili pohjan alta ja merimiehet putoilivat kojuistaan. Mackenzien suistamossa viipymättä M'Clure laski edelleen itää kohti, nähden usein eskimokyliä rannalla. Kap Bathurstin luona hän laski ankkurin ja lähetti veneitä mailiin. Yleensä oli rannikko ollut kovin karua ja kasvullisuus niukkaa, mutta täällä se oli kerrassaan rehevää, jonka vuoksi peuroja ja muuta riistaa oli runsaasti ja meressä paljon valaita, hylkeitä ja muita eläimiä. Jo Richardson oli v. 1848 tavannut täällä sadoittain eskimoita ja M'Clurekin näki kymmeniä telttoja. Asukkaitten iloisuus ja ystävällisyys jätti purjehtijoihin mitä paraan vaikutuksen.

Muuan eskimo kertoi, että eräs hänen heimonsa miehistä oli tappanut valkoisen, jonka takista hän oli leikannut nappeja. Valkoisia oli tullut erääseen lähellä Mackenzien suuta olevaan niemeen useita ja he olivat rakentaneet sinne majan ja sitten kulkeneet sisämaahan. Tämä maja huomattiin kuitenkin jo hyvin vanhaksi, joten tapaus näytti sattuneen vuosikymmeniä takaperin. Kap Bathurstin itäpuolella eskimot kertoivat valkoisista, jotka olivat siellä käyneet purjeellisilla veneillä. Heidän päällikkönsä, joka oli paksu mies, oli kävellyt rannalla edes takaisin ja aina astunut kaksikymmentä askelta kumpaankin suuntaan. Miehet olivat keittäneet teltassa ruokaa. Epäilemättä tämä oli ollut Richardsonin retkikunta. Rannikolla huomattiin eräässä kohdassa savua, joka johtui maan alla palavista aineista.

M'Clure Walesin prinssin salmessa.

Syyskuun 6:ntena näkyi koillisessa tuntematon maa, jonka nimen M'Clure nimitti Nelsonin maaksi. Siellä tavattiin paljon peuran, jäniksen, susien ja kettujen jälkiä ja kosolta lintuja, joten retkikunta täältä sai runsaasti tuoretta lihaa. Lännemmän näkemistään maista M'Clure nimitti Baringin maaksi Englannin meriministerin mukaan, itäisemmän Prinssi Albertin maaksi. Näitten maitten väliseen salmeen, Walesin prinssin salmeen, hän tunkeutui, mutta siinä kulki niin paljon ajojäitä ja ilma alkoi siihen määrään jäähtyä, että »Investigator» leveysasteella 73°7' jäätyi kiinni. Jääkentät alkoivat nyt ajaa laivaa taapäin, kouristellen sitä niin kovasti, että se natisi kaikissa liitoksissaan ja M'Clure jo monta kertaa aikoi antaa käskyn, että kaikki varastot vietäisiin maihin. Syyskuun 24:ntenä laiva jälleen oli salmen suussa, jossa sen jäät ajoivat kalliosärkälle. Tässä jäät sitä runtelivat niin pahoin, että jok'ikinen jo luuli sen viimeisen hetken tulleen. Kaikki miehet komennettiin kannelle ja jokaisella oli kädessään paksu mytty ruokatavaroita ja vaatteita, ollakseen valmiina pyrkimään jäitten poikki maalle.

Kauhun yö jäissä.

Jäät sysäsivät laivan kyljelleen, mutta toiset jäät jälleen mursivat sitä kannattavat jäätelit, niin että se taas nousi pystyyn. Miertscbing kirjoitti tapauksesta päiväkirjaansa:

»Syyskuun 25 päivänä kello 2:sta aamulla kello 1:teen iltapäivällä oli vaara suurin. Jokainen seisoi kannella myttyineen, jossa oli vähän leipiä ja vaatteita, voidakseen laivan hajotessa kulkea korkeiksi röykkiöiksi pinoutuneitten jäitten poikki maalle. Taskumme olimme täyttäneet ruudilla ja lyijyllä, käsissämme oli meillä pyssyt. Ah, kuinka kauan olisimme hengissä pysyneet, jos olisi täytynyt yrittää? Kaikkiarmollinen Jumala kuitenkin ohjasi jään ja sen keralla laivan syvempään veteen, mutta samalla myös niin korkeiksi röykkiöiksi kasaantuneitten jäitten väliin, että kapteenin kajuutan ovi särkyi jäiden laivaa pusertaessa. Vihdoin jäät rauhoittuivat ja jokainen meistä toivoi pääsevänsä hetkeksi levolle. Mutta tuskin olimme käyneet vuoteillemme, ennenkuin meidän taas täytyi hyökätä kannelle ja siellä taas seisoimme koko yön ja osan päivästä etukannella mitä kamalimmassa ilmassa. Ankara myrsky ajoi laivaa, jonka jälleen täytyi kestää pelottavia sysäyksiä, pohjoista kohti erään pienemmän saaren korkeita rantakallioita vastaan. Kun laiva uhkasi kallioita vastaan ruhjoutua, kiinnitettiin se jäälauttaan kuudella vankalla touvilla. Viidenkymmenen askeleen päähän näistä vaarallisista kallioista ajauduimme, mutta vesi oli siellä vielä 65 syltä syvää…

»Seitsemäntoista tuntia kesti tätä kauhun aikaa ja koko ajan me ahdistuneella mielellä seisoimme etukannella, palellen luita ja ytimiä myöden. Milloin paiskautui laiva oikealle, milloin vasemmalle kyljelleen, milloin kohosi vedestä keula, milloin perä ja jää sysäsi ja pusersi niin vakavasti, että tervattu tilke putosi saumoista ja ruumassa särkyi tynnyreitä. Mahdoton oli päästä rajusti liikkuvan jään poikki maalle, yritys olisi ollut varma kuolemamme. Toisten kuolontuska oli muuttunut hurjaksi epätoivoksi, niin että muutamat merimiehistä murtautuivat väkiviinahuoneeseen ja joivat itsensä siellä tunnottomaan humalaan. Meitä oli 76 henkeä, joiden tässä täytyi katsoa kaikkein kamalinta kuolemaa kasvoihin, ollen voimattomina luonnonvoimain raivoa vastaan. Mutta sitten, juuri kun toisella puolella kohosi korkeuteen valtava muuri lohkareiksi särkyneitä jäätelejä, uhaten ruhjoa hataran aluksemme — juuri silloin jää kuin näkymätöntä kättä totellen asettui, tuuli katosi kuin taian kautta ja hurjan raivon jälkeen seurasi satumainen rauha.»

Talvenvietto.