Jäät kuljettivat »Investigatoria» pohjoista kohti, kunnes se syyskuun 30:ntena takertui jäineen päivineen Walesin prinssin salmen eteläpäähän kiinni. M'Clure älysi, että hänen oli jäätävä siihen talveksi, ja viipymättä hän käski ryhtyä valmistuksiin. Ensin saivat humaltuneet merimiehet paljaaseen selkäänsä asianmukaisen löylyn. Sitten kapteeni piti puheen, kehoittaen väkeään edelleenkin pysymään uskollisena ja rohkeana. Kannen hän peitti telttakatolla ja tasoitti laivan ympäriltä jään. Suojaksi myrskyjä vastaan laiva ympäröitiin lumivallilla. Kansikin peitettiin lumella, joka sitten jäädytettiin suojaksi kylmää vastaan. Lämmityksestä ja ilmanvaihdosta pidettiin huolta ja miehistölle jaettiin lämpöiset vaatteet. Laiva oli kovin kallellaan, mutta tätä puutetta oli mahdoton korjata.
Sitten alkoi naparetkeilijäin tavallinen talvielämä hommineen, huolineen ja huveineen. Marraskuussa elohopea jo jäätyi, mutta kylmimmät kuukaudet olivat tammi-, helmi- ja maaliskuu, jolloin elohopea monta kertaa laskeutui -47 asteeseen C. Keskilämmöt olivat: lokakuussa -20°, marraskuussa -24°, joulukuussa -36°, helmikuussa -39 1/2°, maaliskuussa -34°, huhtikuussa -20 1/2°, toukokuussa -12 1/2° ja kesäkuussa -2 1/2°C. Tyynellä säällä pakkasesta ei ollut aivan suurta haittaa, mutta myrskyn liittolaisena se oli hirmuinen. Maalla tavattiin myskihärkiä ja niistä retkikunta ampui itselleen erittäin tervetulleen ravinnon vahvistuksen.
Rekiretkiä.
Huolimatta talven ankaruudesta tehtiin »Investigatorista» useita retkiä Franklinin retkikunnan etsimiseksi ja löydetyn maan tutkimiseksi. Lokakuun 10:ntenä M'Clure kävi maissa ottamassa rannan Englannin kruunun omaisuudeksi, mutta paluutien häneltä katkaisi vuoksivesi, joka oli kohonnut jään ja rannan väliin, ja hänen täytyi seuralaisineen odottaa vilussa suojatta ja ruoatta, vieläpä toiset läpimärkinäkin veteen pudottuaan, kunnes heitä alettiin laivassa kaivata. Sangen kurjassa tilassa joukko vihdoin pelastettiin.
Lokakuun 21:ntenä M'Clure lähti rekiretkelle pohjoista kohti, tutkiakseen Walesin prinssin salmen, jonka hän arvasi johtavan Parryn löytämään Melvillen salmeen. Jos tämä otaksuma oli oikea, oli reitti kauan etsitty luoteisväylä! Luonnollista oli, että hän ensi sijassa sen varrelta haki kadonnutta retkikuntaa.
Maa, jota hän kulki, oli jotenkin mäkistä, niin etteivät retkeilijät nähneet kauas eteensä, mutta eräänä iltana M'Clure laski olevansa lähellä Melvillen salmea ja Banksin maata, jotka Parry 30 vuotta takaperin oli löytänyt. Varhain seuraavana päivänä hän siis herätti miehensä ja itse edellä kulkien alkoi nousta korkealle vuorelle, jolta hän luuli näköalan avautuvan.
Luoteisväylä!
Ja ennen muita päälle päästessään hän näkikin suurenmoisen maiseman: Hän oli todella päässyt Walesin prinssin salmen päähän ja näki sen edessään päättyvän Melvillen salmeen ja itse hän seisoi sillä maalla, jonka Parry oli nimittänyt Banksin maaksi. Pohjoisessa näkyi vain jäätynyttä merta ja kaakkoa kohti Prinssi Albertin maa. M'Clure oli löytänyt luoteisväylän — yhden niistä. Tunteittensa valtaamana hän lankesi polvilleen ja kiitti Luojaa, joka oli suonut hänen johtaa päätökseen monen vuosisadan etsiskelyt. Lokakuun 26:nnen päivän aurinko nousi paraillaan luomaan loistettaan tähän hyisessä suurenmoisuudessaan verrattoman kauniiseen maisemaan.
Kätkettyään kivipyykkiin kertomuksen löydöstään M'Clure sitten kääntyi paluumatkalle. Päästyään jotenkin lähelle laivaa hän riensi reen edelle, ennättääkseen perille pikemmin, mutta sitten nousi lumituisku, jossa hän eksyi ja sai harhailla jäällä 20 tuntia, ennenkuin puolikuolleena löysi laivansa.
Keväällä 1851 M'Clure varusti neljä rekiretkikuntaa tarkemmin tutkimaan löytämiään rantoja. Näillä retkillä kartoitettiin Prinssi Albertin maan ja Banksin maan pohjois- ja etelärannikot ja muun muassa tavattiin eskimoita, jotka eivät vielä milloinkaan olleet nähneet eurooppalaisia. Rauta oli heille aivan tuntematonta, samoin kuin eurooppalaiset tavaratkin, mutta nuolensa ja keihäänsä he olivat teränneet kuparilla. He olivat paraillaan jäällä hylkeenpyynnissä. Pitkin näitä rantoja tavattiin eskimoitten entisten asumusten pohjia. Kun heille näytettiin Wollastonin saaren karttaa, täydensivät he sitä paikalla piirtämällä siihen uusia saaria.