Keväällä »Investigator» ajautui jäitten kanssa eteläänpäin, mutta pääsi kuitenkin heinäkuun 17:ntenä vapaaksi. M'Clure yritti nyt kulkea Walesin prinssin salmen kautta, purjehtiakseenkin luoteisväylän, vaikka hänen ohjeittensa mukaan olisi pitänyt kiinnittää koko huomionsa kadonneen retkikunnan etsimiseen, eikä uusiin löytöihin. Jäät kuitenkin kerran toisensa jälkeen ajoivat hänet takaisin, uhaten hänen laivansakin ruhjoa, jonka vuoksi hän muutti tuumansa ja koetti purjehtia Baringin-Banksin maan pohjoispuolitse, päästääkseen sen kautta Melvillen salmeen, josta väylä oli tunnettu ja selvä.

M'Clure kiertää Banksin maan.

Heinäkuun 20:ntenä M'Clure kiinnitti laivansa pieneen jäävuoreen, joka oli pohjassa kiinni, saadakseen suojaa ahtojäitä vastaan. Ahtojäiden painostus oli kuitenkin niin suuri, että jäälohkare alkoi horjua ja jääkieleke, joka oli laivan alla, kohotti tämän pari metriä korkealle ilmaan. Laiva saatiin kuitenkin pois, ennenkuin se kaatui. Toisen kerran joutui »Investigator» niin kovaan puristukseen, että sen keula ja perä uhkasivat ruhjoutua. Banksin maan rannalla, jossa oli vain kapea sula väylä, laiva joutui rannan ja karille ajaneen jäävuoren väliin niin ahtaalle, että se olisi tuhoutunut, jos jäävuori olisi lähtenyt liikkeelle. M'Clure avasi itselleen tien valtavilla ruutimiinoilla.

Yksitoista päivää hänen kuitenkin täytyi odottaa, ennenkuin taas pääsi eteenpäin ja räjähdysaineita hänen täytyi edelleenkin käyttää raivatakseen tieltään väylään ajautuneet jäävuoret. Näissä taisteluissa kului niin paljon aikaa, että hän vasta syyskuun 24:ntenä saapui Banksin maan pohjoisrannalla olevaan suojaiseen lahteen, jonka hän pelastuksestaan kiitollisena nimitti »Armon lahdeksi» (Bay of Mercy). Banksin salmen poikki ei ollut yrittämistäkään ja jo toisena päivänä »Investigator» jäätyi kiinni ja retkikunnan täytyi varustautua talvimajaan.

»Armon» lahdessa.

Ja sen täytyi jäädä »Armon lahteen» ainaiseksikin. Jäät eivät lahdesta lähteneet seuraavana kesänä 1852 eivätkä edes kesällä 1853. Kaksi kurjaa talvea M'Cluren täytyi joukkoineen viettää tässä lahdessa. Sairaitten luku alkoi lisääntymistään lisääntyä ja ruoka-annoksia täytyi pienentää, vaikka riistaa olikin ja sitä ammuttiin runsaasti. Huhtikuussa 1852 M'Clure kuuden miehen keralla matkusti Banksin salmen jäitten poikki Melvillen saarelle, saapuen sinne kymmenen päivän kuluttua. Sieltä hän toivoi löytävänsä ruokatavaroita ja ehkä englantilaisen laivankin, mutta tähän nähden hän koki katkeran pettymyksen. Hän löysi vain rasian, jossa oli ilmoitus, että kapteeni Austin oli viettänyt vuodon 1850 Griffithin saarella, ja samaan rasiaan hän nyt pisti kertomuksen retkestään ja tilastaan »Armon lahdessa». Tätä ilmoitusta hän sitten sai kiittää pelastuksestaan. Toukokuun 11:ntenä M'Clure palasi laivalleen, jossa keripukki sillä välin oli alkanut tehdä tuhojaan. Onneksi oli Banksin maalla runsaasti riistaa, niin että miehille kolmasti viikossa voitiin antaa tuoretta lihaa.

Vasta elokuun 16:ntena Armon lahdessa jää irtaantui rannoista, mutta suuret ahtojääröykkiöt estivät sitä pääsemästä ulos mereen, ja jo 20 päivänä lahti alkoi uudelleen jäätyä. »Investigatoria» nyt uhkasi Franklinin ja hänen tovereittensa kohtalo, jonka vuoksi M'Cluren täytyi miettiä keinoja, miten saisi väkensä pelastetuksi. Hän aikoi terveitten miesten keralla jäädä edelleen laivaan siinä toivossa, että hän kesällä 1853 pääsisi salmen poikki Melvillen maan rannoille, sairaat hän sitä vastoin aikoi lähettää kahdessa osastossa itää ja etelää kohti — kaikesta päättäen varmaan kuolemaan, ellei ehkä Collinson olisi heitä pelastanut. Huhtikuun 5:ntenä laivalla sattui ensimmäinen kuolemantapaus ja seuraavana päivänä M'Clure kirjoitti päiväkirjaansa:

Pelastus.

»Käyskentelin ensimmäisen upseerini keralla laivan vieressä ja keskustelimme siitä, kuinka kovaksi jäätyneeseen maahan saataisiin kaivetuksi hauta eilen kuolleelle miehelle, ja samalla näimme miehen, joka salmen suussa olevilta jääröykkiöiltä sukkelaan lähestyi meitä. Luulimme ensin, että se oli joku meikäläisiä, jota ehkä jääkarhu ajoi takaa, mutta kuta lähemmäksi hän tuli, sitä epäilyttävämmältä asia alkoi tuntua, ken se saattoi olla. Varmaa oli, ettei hän ollut kenenkään meikäläisen kaltainen, mutta sitten ajattelimme, että joku ehkä oli lähtenyt uutta pukua koettelemaan, valmistautuakseen rekiretkelle. Kun emme nähneet läheisyydessä ketään muutakaan, niin lähdimme eteenpäin. Saavuttuamme parinsadan askeleen päähän hänestä, kohotti tämä omituinen olento käsivartensa ilmaan ja teki niillä samanlaisia merkkejä kuin eskimoitten on tapana, huutaen meille samalla suurimmalla äänensä ponnistuksella sanoja, jotka tuulen ja sanomattoman kiihtymyksemme vuoksi meistä kuuluivat kuin hurjalta hätähuudolta ja saivat meidät pysähtymään. Vieras lähestyi levollisesti, ja huomatessamme nyt, että hänen kasvonsa olivat mustat kuin ebenpuu, ihmettelimme totisesti itseksemme, oliko hän todella tämän, vai jonkun toisen maailman asukas. Jos hänellä vielä olisi ollut vähän häntää tai sorkka, olisimme suin päin lähteneet pakoon. Mutta nyt jäimme kuin jäimmekin paikallemme, ja vaikka taivas olisi kukistunut päällemme, emme olisi syvemmin hämmästyneet kuin kuullessamme hänen sanovan: 'Olen luutnantti Pim, ennen palvellut »Heraldilla», nyt »Resolutella».' Kapteeni Kellett oli laivoineen Dealy-saarella. Vaistomaisesti hyökkäsimme häntä vastaan ja tartuimme hänen käteensä.»

Sähkön nopeudella levisi sanoma avun saapumisesta. Koko laiva alkoi elää, sairaat hyppäsivät vuoteeltaan, kaikki hyökkäsivät jäälle, nähdäkseen omin silmin tämän merkillisen miehen, ja pian saapui siihen »Resoluten» koiravaljakkokin. Luutnantti Pimin musta naama oli uusi suojakeino pakkasta vastaan, joka oli keksitty »Investigatorin» poissa ollessa. Jos Pim olisi tullut parikaan päivää myöhemmin, olisi M' Clure jo ennättänyt lähettää sairaansa matkaan saamaan napamaitten jäätiköillä hautansa.