Viisikolmatta päivää retkellä oltuaan M'Clintock palasi takaisin. Niin aikaiset rekiretket näissä kylmissä seuduissa ovat ylen rasittavia. Elohopea jäätyi ja rommikin hyytyi puuroksi, mutta retkikunnan mukana oleva eskimo rakensi aina yöksi hyvän lumimajan, joka soi paljon paremman suojan kuin teltta. Samaan kokemukseen ovat myöhemmätkin napamatkustajat tulleet.
Kapteeni Young oli jo aikaisemmin tullut retkeltään, joten kaikki nyt olivat »Foxilla» koolla. M'Clintock oli jälleen osoittanut, kuinka käytännöllisesti hän oli rekiretkeilyn järjestänyt ja siten viittonut tien, jota kaikki myöhemmät rekiretkeilijät ovat kulkeneet. A.E. Nordenskjöld hänestä lausuukin:
»Nämä maantieteelle niin tärkeät Franklin-retket johtivat arktisten rekiretkien varustuksien melkoiseen kehitykseen. M'Clintockin kautta, joka otti osaa kolmeen naparetkeen ja yhdellä retkellä oli päällikkönä, opittiin kulkemaan pitkiä matkoja, oleskelemaan enemmän aikaa taivasalla, arvioimaan eväitten kulutus ja keräämään mahdollisimman suuri määrä ravintoaineita mitä pienimpään tilaan ja supistamaan paino niin pieneksi kuin suinkin.»
Huhtikuun 2 päivänä M'Clintock lähti pääretkelleen saadakseen vihdoinkin tutkittavansa synkän salaisuuden lopullisesti selvitetyksi.
Retkikuntaan kuului paitsi häntä itseään luutnantti Hobson ja kahdeksan muuta miestä ja oli heillä neljä rekeä ja kaksitoista koiraa. Boothia Felixin länsirantaa, joka pohjoisessa oli kallioinen, mutta etelää kohti yhä aleni lakeammaksi, retkikunta kulki Kap Viktoriaan saakka, joka on Kuningas Williamin maan kohdalla 70:llä leveysasteella. Siellä se jakaantui kahtia, M'Clintock tutkiakseen Ison Kalajoen suistamon ja Kuningas Williamin maan etelärannan, luutnantti Hobson taas lähteäkseen etsimään Kuningas Williamin maan länsirantaa ja haaksirikkoutunutta laivaa, josta eskimot olivat kertoneet. M'Clintock tapasi Kap Viktorian luona kaksitoista eskimoa, joilta hän lunasti paljon Franklinin retkikunnan tavaroita, veitsiä, jotka oli valmistettu laivain rautaosista, viiloja, keihään varsia ja hopeaveitsiä, haarukoita ja lusikoita. Kuusi hopealusikkaa maksoi kaksi äimää. Näytti siltä, kun eivät nämä eskimot olisi ennen tunteneet puuta eivätkä rautaa, koska heidän teräaseensa olivat luuta ja reenjalakset litistetyistä ja sitten jäädytetyistä hylkeennahkakääröistä. Kaikkia nappeja, rauta- ja puuesineitä M'Clintock ei edes huolinut ostaa.
Salmen yli mennen M'Clintock sitten alkoi etsiä Kuningas Williamin maan etelärantaa, tavaten siellä hylätyltä eskimoasunnoita ja asutunkin kylän, jossa asui kolmisenkymmentä eskimoa. Heilläkin oli paljon Franklinin retkikunnan tavaroita, joita M'Clintock ei kuitenkaan enää voinut ostella.
Nämä eskimot kertoivat, että viiden päivämatkan takana maan poikki kulkien oli ollut haaksirikkoontunut laiva, mutta ettei siellä jälkeen talven 1857—58 kukaan ollut käynyt eikä tiedetty, vieläkö se oli säilynyt. Muuan vanha järkevä eukko, jolta Petersen tarkkaan kyseli kaikkia, lausui: »Kun olin siellä viime kerran, ei suuresta umiakista (veneestä) ollut paljoakaan jäljellä. Innuit (eskimot) olivat vieneet, mitä irti saivat.»
»Entä milloin huomasitte laivan ensi kerran? Ettekö nähnyt ketään valkoisista?» kysyi Petersen.
»Vuoden lopulla jäät painoivat laivan rantaan; valkoiset lähtivät sitten Isolle Kalajoelle, mutta matkalla he mannermaalla kuolivat. Monta heidän ruumistaan olemme nähneet! He kaatuivat ja kuolivat kulkiessaan.»
M'Clintock lähti sitten salmen poikki mannermaalle, jossa niinikään sanottiin olevan eskimoita, mutta vain yhden perheen hän tapasi, eikä hän Ogleniemeltä, Montrealin saarelta eikä Barrowin mutkasta tavannut kuin vähän eskimoiden piiloittamaa kuparia ja rautaa, jonka vuoksi hän Simpsonin salmen poikki palasi Kuningas Williamin maalle.