Lähdettyään Serombasta toukokuun 4:ntenä Stanley jo saman kuun 27:ntenä saapui Udjidjiin, Tanganjikan rannalle. Siellä »Lady Alice» jälleen koottiin ja suurimman osan retkikuntaansa Udjidjiin jättäen Stanley 51 päivässä purjehti tämän järven ympäri ja korjasi sen kartan.

Stanley kiinnitti etenkin huomiota järven laskuväylän etsimiseen. Hänen tapaamansa maanasukkaat väittivät, ettei sitä ollut ensinkään ja ettei Lukugakaan, jonka Cameron oli löytänyt, juossut järvestä pois päin. Rantoja pitkin edeten Stanley viimein saapui Lukugan lähtökohtaan, eikä saattanutkaan huomata siinä minkäänlaista virtausta. Se oli melkein kuivillaan ja ainoastaan tuulien mukaan liikkui vesi edes takaisin. Stanley päätti, että Tanganjikan pinta ehkä on toisin ajoin niin korkealla, että tässä kuitenkin on vettä. Myöhemmin on huomattu, että vedenpinta tosiaan voi vaihdella neljin viisin metrin, sen mukaan kuinka runsaat ovat vuotuiset sateet. Järven täyttymiseen ja tyhjentymiseen kuitenkin kuluu aikoja. Stanleyn käydessä vesi näytti nousseen jo vuosikausia. Kun Thomson v. 1879 kävi Lukugalla, oli se nopeasti virtaava joki. Muutaman vuoden kuluttua huomattiin järven vedenpinnan taas melkoisesti alentuneen.

Stanley tunnusteli keskellä järveä pohjaa lähes 400 metrin pituisella luotausnuorallaan, mutta se ei riittänyt. Myöhemmin on tavattu 1277 metrin syvyys ja on luultavaa, että järvessä on vielä syvempiäkin kohtia. Tanganjikan pohja on siis ainakin 500 metriä alempana merenpintaa.

Udjidjissa olivat retkikunnan asiat kovin huonolla kannalla Stanleyn sinne palatessa 51 päivää kestäneeltä onnistuneelta kiertoretkeltään. Kylässä raivosi isorokko, johon Stanleynkin miehistä oli viisi kuollut ja kuusi muuta sairastunut. Arabialaisten rokottamattomien orjien kesken rutto teki kamalia tuhoja ja heistä itsestäänkin ja heidän perheistään oli useita kuollut. Pocock oli potenut ankaraa kuumetta. Kun Stanley kiirehti matkan jatkamista, alkoi miehiä karkailla joukoittain, kaikki kun pelkäsivät marssittavan oikopäätä Manjeman ihmissyöjien lihapatoihin. 42 miestä 170:stä karkasi, joten retkikunnan miesluku oli vähentynyt 128:aan. Kymmenkunta kuitenkin saatiin kiinni ja raippoja saatuaan he suostuivat mukaan lähtemään.

Matkalla Njangveen.

Kuljettuaan elokuun viimeisinä päivinä v. 1876 Tanganjikan poikki Stanley lähti Manjemaa kohti. Onneksi matkan alku oli sangen lupaava. Maisemat olivat kauniita mäkimaita, metsät täynnään hedelmäpuita, ihmiset erinomaisen ystävällisiä, käteviä ja avuliaita. Kaikenlaisia ruokatavaroita oli runsaasti. Vaikka tie oli arabialaisten yleinen reitti Njangveen, herätti valkoinen mies kuitenkin hyvin suurta huomiota. Lualabaan laskevien jokien latvoilla olivat laaksot kerrassaan ihastuttavia, kukkuloita, jyrkänteitä, laaksoja, kuruja ja ristiin rastiin kulkevia selänteitä mitä vaihtelevimmin. Tuhansia pieniä kirkkaita puroja virtasi maan läpi yhtyäkseen pieneksi, Luamaan laskevaksi joeksi. Väki möi halvalla hinnalla yllin kyllin palmuvoita, sokeriruokoa, kauniita vuohia, lihoitettuja kanoja, bataatteja, papuja, herneitä, pähkinöitä ja maniokkijuurikkaita, hirssiä ja muuta viljaa, kypsiä banaaneja, pisankeja ja palmuviiniä, ja kirkasta raikasta lähdevettä oli kaikkialla.

»Afrikan matkustajat usein kuvailevat afrikkalaisia kyliä», Stanley kirjoittaa, »mutta olen varma siitä, että harva kotona olevista koskaan on saanut selvää käsitystä siitä, minkälaiselta niissä todellisuudessa näyttää. Siitä syystä aion nyt esittää seuraavan pienen kuvauksen Uhombon kylästä. Siinä on koko joukko matalia, suippoja ruohomajoja, jotka ovat järjestetyt pyöreän avoimen pihamaan ympärille. Pihamaan keskelle on jätetty kolme tai neljä viikunapuuta suomaan tälle pienelle yhteiskunnalle varjoa ja antamaan päällikölle kuorta kankaan valmistukseen. Majain ovet ovat sangen matalat, tuskin kolmeakymmentä tuumaa. Ruohomajain anastamalla alalla näkyy selvään maan kellervä väri; se on niin tiiviiksi poljettua, ettei siinä kasva ainoatakaan kortta.

»Kun ilmestyin tälle yhteiselle kävelypaikalle, houkutteli se joka majasta ulos omistajan ja muut asukkaat, kunnes lopulta olin jotenkin kirjavan joukon keskustana, joka puolella alastonta miestä, naista ja suurta ja pientä lasta. Vaikka olin tullut tutkimaan Uhombon rahvasta ja solmimaan päällikön kanssa ystävyysliiton, näyttivät kyläläiset olevan siinä uskossa, että minä olin tullut itseäni näyttelemään muka luonnon ihmeenä.

»Näin edessäni satakunnan ihmisolentoa, osattominta, kömpelöintä tyyppiä, mitä ajatella saattaa. Ja vaikka liiankin hyvin tiesin, että nämä kurjat olennot ja minä itse olimme tuhansia vuosia takaperin samasta siinneet, valtasi minut kuitenkin vastustamatta hiipivä epäusko, ja vielä tänä päivänä olisin valmis uhraamaan jonkun hopealantin sen miehen hyväksi, joka auttaisi minua kumoamaan tuon alentavan tosiasian.

»Mutta terve järkeni sanoo minulle, etten saa kiinnittää liian suurta huomiota näiden ihmisten likaisuuteen, rumuuteen tai alastomuuteen, vaan että minun tulee arvostella heidän oikea asemansa ihmiskunnassa ottamalla huomioon, minkä verran he ovat Uhombossa raivanneet viljavainioita ja puutarhoja, ja minun täytyy silloin myöntää, että nämä kurjat ihmisraukat istuttavat ja kylvävät juuri samanlaisia kasveja kuin minunkin täytyisi viljellä, jos minun olisi pakko itse pitää huolta ravintoni hankkimisesta. Näen myöskin, että heidän majansa, vaikka ovatkin ruohosta, ovat melkein niin hyvin tehdyt, kuin ainekset myöten antavat, ja olen tosiaan nukkunut huonommissakin. Jos heidän kanssaan puhuu heidän omalla kielellään omistuksen oikeuksista, niin saa piankin huomata, että he ovat sangen perehtyneet näihin oikeuksiin. Sitä paitsi ovat heillä kaikki ruumiin lihakset, kudokset ja suonet, samoin kuin kaikki näön, kuulon, hajun ja liikkumisenkin elimet yhtä hyvin kehittyneet kuin meilläkin. Ainoastaan omantunnon ja suurempaan kokemukseen perustuvan arvostelun, ajatusten ilmaisun kyvyn, sielun ja järjen viljelyksen puolesta me olemme etevämmät.