Phippsin saarelta Kap Platoniin, Koillismaan pohjoisimpaan kärkeen, retki kulki jään poikki, joka oli täynnään kolmesta kymmeneen metriin korkeita jääröykkiöitä. Saavuttuaan toukokuun 31:ntenä Saukkosaarelle Nordenskiöld nousi eräälle kalliolle, josta näkyi sekä itää että pohjoista kohti, eikä nähnyt maata millään suunnalla.
Edessä oleva sula sai hänet sitten kääntymään maajäätikölle. Tämä kohoo reunoiltaan 600—800 metrin korkuiseksi kilveksi, joka valuu itää kohti ja päättyy jyrkkään jääseinämään, jolle siltä puolen on mahdoton nousta. Kun jäätikön sisästä ei kohoa ensinkään vuoria, on tämä glasieririntama levein, mitä tunnetaan.
Kesäkuun 4:nä retkeilijät, Nordenskiöld ja Palander apulaisineen, nousivat maajäätikölle, jolla heidän ensimmäiset kokemuksensa olivat sangen vaaralliset. Nordenskiöld tästä kertoo: »Tuskin olimme kulkeneet 2,000 jalkaa edelleen, kun eräs miehistömme aivan tasaisella paikalla katosi niin sukkelaan, ettei edes ennättänyt apua huutaa. Kun säikähtyneenä katsoimme reikään, johon hän oli kadonnut, huomasimme hänen killuvan vetohihnan päässä, johon hän oli poronvetovyöstä kiinnitetty, syvän kuilun päällä… Hänet kiskottiin ylös, eikä hän ollut mitenkään loukkaantunut… Jos hänen käsivartensa olisivat luiskahtaneet vetoköydestä, joka oli vain yksinkertainen hihna, olisi hän ollut kuoleman oma.»
Jäätiköllä oli paljon haittaa jääsumusta, joka toisinaan täytti joka kuopan valkoisella läpinäkymättömällä hunnulla, niin että oli mahdoton vain näön mukaan erottaa pientä kuoppaa ammottavasta halkeamasta. Toisinaan taas »pieninkin tuulenpuuska ajoi pitkin jään tasaista pintaa hienoa lumipölyä, joka tunkeutui joka paikkaan ja oli meille yhtä kiusallista kuin erämaan hieno hiekka Saharassa matkustaville. Tämä hieno, tuulen uupumatta eteenpäin ajama lumipöly silitti ja kiilloitti maajäätikön yläpinnan, niin että mielestämme kuljimme pitkin voittamattoman moitteetonta ja tahratonta valkoista marmoripermantoa.»
Kesäkuun puolivälissä retkeilijät pari viikkoa kestäneen, 190 km pitkän vaelluksen jälkeen saapuivat maajäätikön eteläreunalle, jossa napamaiden punainen Saxifraga aivan jäätikön reunassa oli ensimmäinen toivottamaan heidät tervetulleiksi elävien ilmoille.
Varastojen ehtyminen pakotti retkikunnan jo heinäkuussa palaamaan kotimaahan yrittämättä edes käydä kuningas Kaarlen maalla, jolle ehkä olisi ollut mahdollista reellä kulkea.
Kaiken kaikkiaan olivat 1872—73 vuosien retken tulokset vähäiset verrattuina suuriin valmistuksiin, mutta vaikeudetkin olivat tavallista suuremmat ja sitä laatua, että niitä oli ennakolta mahdoton arvata.
Huippuvuorien fossiilit.
Ruotsalaisten retkikuntain tuomat kasvifossiilit sai käsitelläkseen sveitsiläinen professori O. Heer, joka tällä alalla oli aikansa etevin erikoistutkija. Tutkimustensa perustuksella hän saattoi päättää, että mioseenikaudella Huippuvuorilla oli rehevä kasvullisuus — kypressineen, koivuineen, sequoioineen, tammineen ja plataanineen — ja että ne samaan aikaan Grönlannin, Frans Josefin maan ja Novaja Zemljan kanssa kuuluivat yhteen suureen mantereeseen, jolla oli mannerilmasto.
Grönlanti.