Umpimutkassa.
Tsheljuskinin niemestä »Vega» suuntasi suoraan itään Uuden Siperian saaria kohti nähdäkseen, eikö väliltä löytyisi ennen tuntematonta maata. Elokuun 20:ntenä ja 21:ntenä »Vega» kulki siihen suuntaan esteitä kohtaamatta, mutta sitten tuli vastaan niin paljon jäitä, että täytyi kiiruumman kautta palata takaisin rantavesille, etenkin kun sakea sumu esti jäälauttain välisiä sulia uomia näkemästä ja täällä lisäksi olisi voitu auttamattomasti sotkeutua ylivoimaisiin jääesteihin, jotka olisivat tehneet paluun mahdottomaksi. Jäitä oli kuitenkin etelässä, idässä ja lännessä niin paljon, ettei niihin suuntiin ollut mahdollista tunkeutua. Ei sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin palata pohjoista kohti etsimään samaa aukkoa, josta oli näihin jääkenttiin tultu. Tilanne oli sitä arveluttavampi, kun tuuli oli kääntynyt ja nyt puhalsi jotenkin kovaa luoteesta, uhaten tuoda napamerestä vahvaa jäätä vastaan. Illalla »Vega» kuitenkin pääsi pois siitä pussin muotoisesta sulasta, johon se edellisenä päivänä oli tunkeutunut.
Napameren harhanäöt.
»Tuskinpa kukaan», kirjoittaa Nordenskiöld, »joka ei ole itse kokenut, voisi kuvitella, mitä harhanäköjä sumu saa aikaan semmoisissa seuduin, missä usvasta haamoittavien esineiden koko ei ole ennaltaan tunnettu, jonka tähden katsoja ei saata arvata, minkä matkan päästä ne näkyvät. Käsityksemme etäisyydestä ja koosta riippuu sellaisissa tiloissa tykkänään satunnaisista syistä. Tähän tulee lisäksi, että katsoja usein tietämättään muodostaa sumuun peittyneiden esineiden epäselvät haahmot oikullisiksi haavekuviksi. Hinlopen Straitissa (Huippuvuorilla, Koillismaan lounaispuolella) meidän kerran piti ajojäiden läpi soutaa muutaman kilometrin päässä olevaan saareen. Venettä vesille laskettaessa oli selkeä ilma, mutta lintuja paraillaan päivälliseksi ampuessamme nousi merelle äkkiarvaamatta niin sakea sumu, ettemme ehtineet tehdä kompassipeilausta saaren asemasta. Täytyi siis soutaa salmessa umpimähkään, sinne tänne ajelehtivien jäälauttain välitse. Kaikki teroittivat silmiään minkä saattoivat erottaakseen saaren, jonka rantaan pyrimme turvaan. Sitten taivaanrannalle ilmestyi haamoittava tumma juova. Otaksuimme tämän saareksi, johon pyrimme, eikä tuon tumman juovan äkillinen kohoaminenkaan ensin oudostuttanut, koska luulimme sen tulevan siitä, että maat sumun hälvetessä tulivat enemmän näkyviin. Kohta ilmestyi tuon maan kummallekin puolen valkoinen jäävirta ja heti senjälkeen muuttui maisema vuorensuuruisen mursunpään näköiseksi merihirviöksi. Tämä alkoi liikkua ja vihdoin supistui kaikki veneen lähellä olevalla jäälautalla lojuvan mursun pääksi; valkoiset hampaat näyttivät jäävirroilta, mustanruskea, pyöreä pää vuorelta. Tuskin oli tämä harhanäkö hälvennyt, ennenkuin joku miehistä huusi 'Maata keulan edessä, korkeata maata'. Kaikki näimme nyt korkean alppimaan vuorenhuippuineen, jäätiköineen, mutta tämäkin supistui seuraavassa silmänräpäyksessä tavalliseksi matalaksi, mullasta mustuneeksi jään syrjäksi. Keväällä 1873 tein Palanderin ja yhdeksän miehen kanssa rekiretken Koillismaan ympäri. Tällä matkalla' ammuimme koko joukon karhuja. Kun karhu rekeä vetäessämme tuli näkyviin, pysähdyimme tavallisesti ja kyyristyimme joka mies rekien suojaan, ettei otus säikähtyneenä lähtisi pakoon. Ainoastaan ampumamies hiipi johonkin sopivaan paikkaan odottaen siinä, kunnes karhu tuli niin lähelle, että hän varmaan tiesi sen kaatavansa. Sellaisessa tilassa sattui kerran sumuilmassa…, ettei karhu, jonka joka mies oli selvään nähnyt ja jota vaan varrottiin tulevaksi, lähestynytkään kuten tavallisesti suikeasti mutkaillen ja nuuskien, tutkistellakseen, kelpaisivatko vieraat poskeen pistettäviksi, vaan että se, juuri ampumamiehen tähdätessä, levitti jättiläissiipensä ja lensi matkoihinsa pienen jäälokin haahmossa. Samalla matkalla kuulimme kerran, teltassa levähtäessämme, ulkopuolella puuhailevan ruuanlaittajan huudon: 'karhu, iso karhu; ei, peura, hyvin pieni peura'. Samassa paukahti pyssyn laukaus, ja karhupeura olikin hyvin pieni kettu, joka hengellään sai maksaa sen kunnian, että sitä muutama silmäräpäys oli pidetty jalompana otuksena. Näistä kertomuksista voi päättää, kuinka vaikeata tuntematonta reittiä on sumussa ja jäitten keskellä purjehtia.»
Meren pohjasta saatiin Tsheljuskinin niemen edustalta erinomaisen runsaat saaliit meritähtiä, krinoideja, spongioita, holoturioita, tavattoman iso merihämähäkki, matoja ja simpukoita, vaikka pohjaveden lämpö oli puolentoista astetta jäätymäpisteen alapuolella ja vaikka pohjalla suurimman osan vuotta jääpeitteen vuoksi vallitsee pimeys.
Taimyrin niemimaan rannalla.
23:ntena tuli maa jälleen näkyviin matala, lumeton ranta. Meri oli 10 kilometrin päässä rannasta vain 13—15 metriä syvää. Rannikon suunta oli pohjoisesta etelään; se oli Taimyrin niemimaan itäranta. Maa yleni vähitellen etelää kohti ja vähässä matkaa rannikosta alkoi näkyä kauniita, noin 600—900 metrin korkuisia vuorenharjanteita. Vain rotkoissa näkyi näillä vuorilla olevan lunta, ehkä parissa lyhyet jäävirratkin. Paljon mursuja uiskenteli jäättömässä meressä, jopa lintujakin. Elokuun 24:ntenä tuli näkyviin Preobrashenie saari, jonka kaakkoispuolelle, lähelle lintuvuorijyrkännettä, »Vega» kävi ankkuriin. »Kahtena viimeisenä päivänä olimme purjehtineet seutuja, jotka uusimmilla kartoilla näkyivät maana. Tästä kävi selväksi, että Pohjois-Siperian kartta on oikaistava».
Preobrashenie saaren äkkijyrkkien rantakallioiden koloissa pesi suunnattomat parvet pohjan kiisloja (Uria Brünnichii), kolmivarpaisia lokkeja (Larus tridactylius), sekä riskilöitäkin (Uria grylle, kaikkkein) korkeimmilla kallioilla valkosiipi-lokkeja, ja rantapiissä juoksenteli kahlaajia, loivemmilla mailla valkoinen tunturipöllö väijyi saalistaan. Lintuvuoren juurelta tavattiin kaksi jääkarhua, jotka lienevät tulleet sinne lintuja pyydystelemään; ne ammuttiin. Meressä nähtiin paljon hylkeitä ja mursuja uiskenteli laumoittain. Kasvistokin oli täällä rehevämpää ja eteläisempää kuin Tsheljuskin-niemellä. Paitsi seudun etelämpää asemaa lienee tähän vaikuttanut Khatanga joen lämmin vesikin, joka saaren rantoja huuhtelee.
Muutaman tunnin vain Nordenskiöld ennätti viipyä tällä tieteellisesti tärkeällä saarella; samana iltana »Vega» jo nosti ankkurin ja lähti matkaa jatkamaan. Yöllä elokuun 28 päivää vastaan »Lena» erosi »Vegasta» lähteäkseen Lenaan nousemaan, ollen ensimmäinen höyrylaiva, joka mereltä nousi Itä-Siperian suureen valtajokeen. Tehtävä oli kuitenkin sangen vaikea, koska suistamo venäläisten suorittaman kartoituksen jälkeen oli suuresti muuttunut, luotoja maatunut suuriksi saariksi, toisia saaria aivan kadonnut, uomat muuttuneet aivan toisiksi. Kun ei ollut minkäänlaisia merimerkkejä eikä luotseja, ei edes oppaita, niin täytyi »Lenan» kulkea luodilla tunnustellen, mutta onnellisesti se kuitenkin saapui Jakutskiin, asukkaitten pitkin jokea innokkaasti vastaanottamana.
Matkasta tähän saakka Nordenskiöld lausui vakuutuksenaan, että jos hän olisi koko ajan seurannut rantavesiä, ei olisi jäistä Lenan suistamoon saakka ollut vähintäkään haittaa, ja hän otaksui asianlaidan olevan pitkin Aasian pohjoisrannikkoa joka vuosi saman, kunhan oli Kara-merestä yli päästy.