Ljahow-saari.
»Vega» purjehti Lenan suistamosta suoraan Ljahow-saarta, Uuden Siperian saariston eteläisintä saarta, kohti. Vaikka reitti kulki kaukana mannermaasta, oli kuitenkin pitkillä matkoilla vettä vain 6—7 metriä. Tämä meri oli erinomaisen köyhää kaikenlaisesta elämästä. Meren pohjana oli paikoittain jäätynyt hieta, eikä tutkijain haaveihin eksynyt ainoatakaan eläintä. Elokuun 30:ntena retkikunta saapui Ljahow-saaren kohdalle. Nordenskiöld olisi mielellään poikennut sille, ellei hän olisi pelännyt matkan sen kautta viivästyvän niin paljon, ettei olisikaan enää jouduttu sulan aikana Beringin salmeen. Hän laski sen vuoksi saaren ja mantereen väliseen salmeen, jatkaakseen rantavesiä eteenpäin. Ljahow-saari oli vuorotellen korkeita rosoisia kukkuloita ja tasankoja, joilta oli löydetty paljon mammutin luita ja muitten entisten eläinten jäännöksiä. Maa oli nyt aivan lumetonta eikä maajäätiköitä näkynyt ensimmäistäkään. Nordenskiöld ei luullut Pohjois-Aasiassa ennenkään olleen suuria maajäätiköitä, ei edes jääkaudella.
»Vega» ohjasi nyt hieman ulommatse Karhusaarille, jotka ovat Kolyman suistamolahden edustalla, saapuen sinne syyskuun 3:ntena. Edellisenä yönä satoi lunta, niin että laivan kansi, samoin kuin saaretkin, olivat valkoisenaan.
»Näihin asti olimme pitkin rannikkoa purjehtiessamme tuskin tavanneet muita ajojäitä kuin syöpyneitä, monasti jäähyhmäksi muuttuneita, tasaisia, ohuita ja haperoita jäälauttoja, ilman jääpaarretta ja usein pinnaltaan likaisia. Ei ainoatakaan jäävuorta ollut näkynyt eikä myöskään sellaisia suuria glasierilohkareita, jotka Huippuvuorien rannoilla edustavat grönlantilaisia jäävuoria. Mutta Svjatoinosista, Ljahow-saaren salmesta, alkaen jää oli paksumpaa, samanlaista kuin Huippuvuorten pohjoispuolella. Se oli täällä puhtaampaakin ja lepäsi kovalla vedenalaisella, purjehdusta haittaavalla jääpaarteella.» Karhusaarten itäpuolella oli rannikkoa vastaan ahtautunut jotenkin paljon paksua merijäätä, mutta pitkin rantaa kulki kuitenkin vielä sula uoma. Ympäröivä meri oli, ehkä vuodenajan myöhäisyyden vuoksi, vallan autiona. Ei näkynyt jääkarhuja, ei mursuja, hylkeitäkin vain joku harva. Tuntikausiin ei näkynyt ainoatakaan vesilintuakaan. Ainoastaan alempaa eläimistöä oli jotenkin runsaasti sekä pinnalla että pohjassa.
Kolyman suulla.
Karhusaarten itäpuolella yritettiin jälleen oikaista ulapan poikki, mutta sotkeuduttiin tuota pikaa niin laajain jäälauttain sekaan, ettei sulaa näkynyt millään suunnalla. Jäälauttain välitse pujotellen »Vegan» sen vuoksi täytyi palata 8—12 kilometrin levyiseen rantasulaan, jota tällä kohdalla Kolyman lämmin vesi ylläpiti. Syyskuun 6:ntena retkikunta Tshaun lahden sivuitse kulkien saavutti Kap Shelagskoin, josta Aasian koillisniemi, laaja Anadyr niemimaa alkaa.
Ensimmäiset tshuktshit.
»Purjehdus pitkin Aasian pohjoisrannikkoa alkoi käydä jotenkin yksitoikkoiseksi. Hartainkin napamatkustaja voi lopulta kyllästyä pelkkään jäähän, matalikkoihin ja sumuun, ja yhä vain sumuun, matalikkoihin ja jäähän. Nyt tuli kuitenkin vähän vaihtelua. Koko matkalla Jugor-Sharrista Kap Shelagskoihin emme olleet nähneet ainoatakaan ihmistä eikä ihmisasuntoa, lukuun ottamatta vanhaa autiota tupaa Tsheljuskin-niemen ja Khatangan välillä. Mutta ollessamme syyskuun 6:ntena Kap Shelagskoin edustalla huomasimme kaksi venettä. Joka mies hyökkäsi kannelle, lukuun ottamatta kokkia, jota ei mikään tapaus saanut padoistaan ja paistinpannuistaan erkanemaan ja joka kiersi Aasian ja Euroopan kenties kertaakaan maissa käymättä. Veneet olivat tehdyt nahkasta samoin kuin eskimoitten umiakit eli naisten veneet. Niissä oli täysi kuorma nauravia ja juttelevia miehiä, vaimoja ja lapsia, jotka huutaen ja viittoen ilmoittivat haluavansa tulla laivaan. Kone seisautettiin, veneet kävivät laivan kyljelle ja partaan yli kiipesi nahkapukuisia, avopäisiä olentoja, jotka nähtävästi olivat ennenkin laivoissa käyneet. Alkoi vilkas puhe, mutta pian huomasimme, ettei kukaan veneitten eikä laivan väestä osannut molemmille yhteistä kieltä. Se oli kylläkin ikävää, mutta viittominen sai astua puheen sijaan. Se ei kuitenkaan estänyt juttelemasta ja vieraat ihastuivat suuresti etenkin lahjoja, tupakkaa, tupakkaa ja hollantilaisia savipiippuja saatuaan. Ei yksikään, kumma kyllä, osannut venäjän sanaa, mutta eräs poika laski englanniksi kymmeneen, joka osoittaa täkäläisen väestön olevan enemmän tekemisissä amerikkalaisten valaanpyytäjien kuin venäläisten kauppiaitten kanssa. Itse he nimittivät itseään tshuktsheiksi eli tshantshuiksi.
»Heissä oli monta pitkää, kookasta ja soreavartaloista miestä. Pukuna olivat säärenmukaiset nahkahousut ja peuran nahkainen peski. Pää oli paljas, tukka lyhyeksi keritty lukuun ottamatta kapeata tupsua, josta riippui otsalle neljän sentin mittaisia hiuksia. Monella oli vyössään samanlainen lakki kuin Habarowan venäläisillä, mutta arvatenkin pidettiin ilmaa vielä liian lämpöisenä, että olisi viitsitty käydä lakki päässä. Useimpien tukka oli sinimusta ja hyvin sakea. Naiset olivat piirrelleet otsaan ja nenään mustia ja mustansinisiä viivoja, vieläpä leukaankin ja poskiin joitakuita kirjauksia. Kasvonpiirteet eivät olleet niin vastenmieliset kuin samojedien ja eskimoitten. Olipa nuorissa tytöissä niitäkin, jotka eivät olleet peräti rumia. Samojedeihin verraten heidän ihonsa oli jotenkin puhdas ja valkoisen punainen. Pari miestä oli aivan vaaleaveristä. Luultavasti he olivat sellaisten venäläisten jälkeläisiä, jotka syystä tai toisesta, sotavankeina tai karkulaisina, olivat joutuneet tshuktshien joukkoon ja heihin perehtyneet.»
Tshuktshit saivat venäjänlehtiä, savipiippuja, rihkamaa ja vanhoja vaatteita, niin paljon kuin kantaa jaksoivat, ja lähtivät taas erinomaisen tyytyväisinä veneihinsä, jonka jälkeen »Vega» jatkoi matkaa. Kaikki olivat sitä mieltä, että annetut tavarat hyvin joutivat pois, sillä varmasti toivottiin, että lyhyen ajan kuluttua päästäisiin vesille, missä ei talvivaatteita tarvittaisi, ja satamiin, joissa voitaisiin ostaa rahalla.