Tällä ajalla oli eräs tulleista, joka itki kuin lapsi, heittäytynyt polvilleen vierittääkseen pois telttaa tukevia kiviä, ovea kun ei näkynyt. Kun tämä kuitenkin oli työiästä, viilsi Colwell veitsellä teltan auki ja katsoi sisään.
Mikä kamala näky. Heti aukon vieressä oli näköjään kuolleen miehen pää. Hänen alaleukansa riippui, silmät olivat auki, jäykät ja lasimaiset ja jäsenet olivat liikkumattomat. Toisella puolella näkyi surkea olento, joka tosin vielä eli, mutta jolla ei ollut käsiä eikä jalkoja. Oikean käsivarren tynkään oli sidottu lusikka. Kaksi istui keskellä telttaa pitäen pulloa, josta he paraillaan antoivat viimeisen tipan rommia näköjään hengettömälle toverille, ajatellen viimeiseen saakka sitä, jonka tarve oli suurin. Vastapäätä makasi käsillään ja polvillaan musta olento, jolla oli pitkä yhteen vanuttanut parta ja yllään kehno repaleinen päällystakki. Silmät kiilsivät ja tuijottivat.
»Kuka te olette?» kysyi Colwell. Mies ei vastannut, näytti kokonaan hajamielisyyteen vaipuneelta.
»Kuka te olette? toisti Colwell; silloin eräs toisista lausui:
»Se on luutnantti — — luutnantti Greely.»
Colwell kämpi sisään, tarttui hänen käteensä: »Greely, sinäkö se olet?»
»Niin», vastasi Greely heikolla kolealla äänellä. »Niv, — — seitsemän meitä on enää elossa; tässä olemme… kuollaksemme kuin miehet… Olen tehnyt… mitä voin… laittakaa hyvä kertomus.» — Ja sen sanottuaan hän vaipui maahan, ei jaksanut enempää puhua. Elonkipinä oli melkein sammunut.
Colwell antoi nyt nälkiintyneille vähän biskviitä ja kuivattua lihaa, jonka he nauttivat jotenkin välinpitämättömästi, sillä nälkää he eivät tunteneet. Mutta heti kun he olivat saaneet muutamia suupaloja, heräsi ruokahalu hyvin sukkelaan ja sangen vaikeata oli sitten vastustaa heidän melkein raivoisaa himoaan saada enemmän kuin niin heikoille mitenkään voitiin antaa. Lääkäri kutsuttiin maalle ja hän käski antaa heille aina kymmenen minuutin kuluttua lämmintä lihateetä ja maitopunssia, ja vähitellen he sen verran voimistuivat, että heidät voitiin viedä höyrypurren mukaviin kajuuttoihin. Siinä kuitenkin oli täysi työ, kun oli noussut ankara myrsky, joka väkisinkin kasteli heidät. Greelyn vaatteet leikattiin pois ruumiin päältä ja hänet kiedottiin vahvoihin lämmitettyihin vaippoihin, jonka jälkeen hänet pantiin Normanin kojuun, hänen paljoakaan älyämättä, mitä hänelle tehtiin.
Muutaman päivän hänen henkensä oli hiuskarvan varassa, mutta lopulta sai elämä voiton. Lämmön ja ravinnon ohella vaikutti siihen vaimon ja lasten kuvakin, jonka apuretkikunta oli tuonut mukanaan. Sekin mies, joka jo oli näyttänyt kuolleelta, reipastui ja parani, mutta sitä raukkaa, joka oli jalkansa ja käsivartensa menettänyt, mutta joka toveriensa uhrautuvaisen hoidon johdosta muutoin näytti muita reippaammalta, ei ollut mahdollinen pelastaa. Voimakkaamman ravinnon johdosta tulehtuivat haavat, eikä leikkauksestakaan ollut apua. Heinäkuun 6:ntena hän rauhallisesti ja tuskattomasti kuoli, elettyään kahdeksan kuukautta näin kammottavassa tilassa.
Apuretkikunta pääsi sitten muita vahingoita enää kokematta onnellisesti Yhdysvaltain laivastosatamaan Portsmouthiin, jossa se yleisöltä ja sotalaivastolta sai erinomaisen lämpimän vastaanoton. Elokuun 5:ntenä laivat saapuivat New Yorkiin, jossa nälkään kuolleitten ruumiit vietiin maihin ja annettiin omaisilleen haudattaviksi. Silvottuine jäsenineen ne osoittivat, mihin kataliin tekoihin nälkä oli merimiesparat saanut.