Peary kulki nyt Grönlannin pohjoislohkon, Pearyn maan, rantaa seuraillen, kunnes Independence-lahti tuli näkyviin, ja palasi sitten pohjoisrantaa takaisin Grantin maahan ja asettui sinne Greelyn vanhalle asemalle, Fort Congeriin, talvea viettämään.
Uusia turhia yrityksiä.
V. 1901 hän lähti uudelleen navalle yrittämään, mutta ei päässyt Fort Congerista kuin 10 päivämatkaa, ennenkuin oli sekä ihmisten että juhtain uupumuksen vuoksi palattava. Mutta hän odotti uutta kevättä ja v. 1902 lähti yrittämään Kap Heklasta, Grantin maan pohjoiskärjestä, mukanaan Henson, neljä eskimoa ja kuusi rekeä. Kun oli kuljettu kuusi päivää syvässä lumessa korkeiksi röykkiöiksi kasaantuneita jääkenttiä, tuli vastaan avovettä ja liikkeessä olevaa jäätä. Kuta kauemmaksi tämä pelkäämätön pieni joukko tunkeutui, sitä paksummiksi, mutta rosoisemmiksi muuttuivat jääkentät, sitä lukuisemmiksi ja leveämmiksi kanavat. Kun oli päästy leveyspiirille 84°17', eivät koirat enää kyenneet vetämään ja oli sen vuoksi palattava takaisin. Railoja kierrellessä oli jouduttu niin paljon pois pohjoissuunnasta, että Kap Hekla oli jäänyt melko kauas lännemmäksi. Paluumatka oli sumujen ja yhä laajenevien sulien vuoksi vielä vaarallisempi kuin menomatka. Huhtikuun 29:ntenä 1902 retkikunta saapui Kap Heklaan. Elokuun 8:ntena »Windward» tuli retkikuntaa noutamaan ja vielä samana päivänä koko retkikunta lähti sillä paluumatkalle.
Täydellisesti ne erehtyivät, jotka luulivat tämän sitkeimmän kaikista napamatkustajista monien hukkayritystensä jälkeen vihdoinkin väsyneen ja luopuneen enempää yrittämästä. Hänen hellittämättömät ponnistuksensa herättivät hänen maamiehissään paremminkin innostusta kuin väsymystä ja niinpä hänelle hankittiin varoja uuden paremman laivan rakentamiseksi. Näin syntyi »Roosevelt», ensimmäinen Amerikassa napamatkoja varten rakennettu alus, joka Pearyn vakuutuksen mukaan oli lujin laiva, mitä maailmassa oli. Sillä hän arveli voivansa turvallisesti kestää jäiden runtelun Smithin salmessakin ja sen pohjoisissa jatkoissa.
Tuima, mutta turha yritys.
»Rooseveltilla» Peary kesällä 1905 lähti uudelleen matkaan ja pääsi sillä Grantin maan pohjoisrannalle saakka, jääsuhteet kun olivat suotuisat ja »Rooseveltin» koneet voimakkaat. Sinne hän asettui talvimajoihin, lähetti useita rekiretkikuntia viemään eväsvarastoita matkan varteen ja vakaampaa jäätä tavatakseen lähti jo helmikuussa 1906, pakkasten vielä ollessa kovimmillaan, pohjoisnavalle yrittämään.
Tulvavuokset kuitenkin talvellakin rikkovat Grantin maan ja Grönlannin pohjoispuolella olevan napameren jykevän jääpeitteen, niin että etelämyrskyt pääsevät siihen railoja avaamaan, itä- ja länsimyrskyt taas kuljettamaan jääkenttiä sivuttain, toistensa ohi. Varsinkin mannerlaatan ulkoreunalla, jossa merenpohja äkkiä syvenee suuria syvyyksiä kohti, avautuu tavallisesti leveitä railoja, kuten Peary joka retkellään sai kokea.
Niin kävi nytkin ja avovesi ja voimakas itää kohti kulkeva virtaus pakottivat tekemään pitkän kierroksen, johon kului paljon aikaa. Muuan railo oli niin pitkä ja leveä, että se pakotti kuusi päivää odottamaan. Lopulta Peary vei retkikunnan nuorelle jäälle, joka oli sen poikki muodostunut, ja vaikka tämä notkui ja ritisi, päästiin kuitenkin sen poikki railon toiselle rannalle. Muutama päivä sen perästä nousi julma myrsky, joka kuljetti retkikunnan toista sataa kilometriä oikeasta suunnasta itää kohti. Peary saavutti kuitenkin leveyden 87°6' ja voitti siten Cagnin ennätyksen 33 minuutilla. Mutta sitten täytyi väkisinkin lähteä paluumatkalle. Kuusi päivää kestänyt myrsky oli niin paljon hajoitellut jäälauttoja, ettei ollut enää toivoa löytää matkan varteen jätettyjä ruokavarastoita, ja kun lisäksi yhteys molempien apuosastojenkin kanssa oli katkennut, niin oli aivan mahdotonta pyrkiä kauemmaksi napaa kohti, vaikk'ei enää olisi tarvinnut kulkea kuin 322 kilometriä, jotta matkan määrä olisi saavutettu.
Ainaisessa taistelussa railojen ja sulien kanssa ja ponnistaen kohti kiivasta jäätävää vastatuulta, joka kuljettamillaan lumikiteillä pisteli ihoa kuin neuloilla, retkikunta vihdoin saavutti Pohjois-Grönlannin rannan. Niin kauas olivat itää kohti ajelevat jääkentät sen sortaneet oikeasta suunnastaan. Ruokatavarat olivat loppuneet, miesten voimat uupuneet, kahdeksan koiristaan retkikunta jo oli syönyt ja nälkäkuolema uhkasi, mutta onneksi se tapasi Grönlannin rannikolla lauman myskihärkiä, joka lihallaan pelasti sen kuolemasta.
Molemmat apuretkikunnatkin myrsky oli sortanut Pohjois-Grönlantiin. Toinen niistä olisi ollut tuhon oma, ellei Peary onneksi olisi sitä tavannut. Miehet olivat jo niin nälän näännyttämät, että he olivat kuin vaatteihin puettuja luurankoja. Rantaa seuraillen palattiin nyt laivalle, joka 116 päivää kestäneen poissaolon jälkeen vihdoin saavutettiin.