Viikon »Rooseveltilla» levättyään Peary lähti uudelleen liikkeelle, tehden rekiretken pitkin Grantin maan pohjoisrannikkoa, jonka hän tutki aina lähelle Nansenin salmea; tämän salmen, joka erottaa Axel Heibergin maan Grantin maasta, oli Sverdrup pitkällä rekiretkellään jo kartoittanut. 100:nnen läntisen puolipäiväpiirin vaiheilla Peary luuli näkevänsä meressä uutta maata, jonka hän nimitti Cracketin maaksi. Peary palasi sitten »Rooseveltiin», joka ankarain taisteluitten jälkeen suoriutui jäistä ja kuljetti retkikunnan takaisin New Yorkiin. Napaa hän ei nytkään ollut saavuttanut, mutta kuitenkin lyönyt kaikki entiset ennätykset, saanut lisää kokemuksia — muun muassa hän niiden johdosta rakensi oman parannetun rekimallinsa — ja oli tutkinut melkoisen kappaleen uutta rantamaakin ja nähnyt uuden maan, joka luultavasti on maailman pohjoisin — ellei se ollut näköhäiriö.
Peary ei vieläkään luopunut yrittämästä. Hän oli vakuutettu siitä, että napa oli mahdollinen tätä tietä saavuttaa, jos hyvin varustettu retkikunta vietti talvea niin kaukana pohjoisessa kuin suinkin ja sitten eskimoitten avulla apuretkikuntien tukemana matkusti navalle, ja hän päätti tehdä vielä viimeisen yrityksen. »Roosevelt» korjattiin ja sitä parannettiin ja heinäkuussa 1909 se jälleen kuljetti Pearyn tovereineen ja Yorkin niemeltä mukaan otetut eskimot Grantin maan pohjoisrannalle. Talven kuluessa vietiin varastot ja tarpeet kauemmaksi länteen, Kap Columbian luo, josta heti napayön päättyessä matka napaa kohti alkoi.
Viimeinen yritys.
Pearylla oli nyt mukanaan kuusi valkoista, 17 parasta eskimoa, jotka vuosien kuluessa olivat oppineet häneen luottamaan, 19 rekeä ja 133 parasta koiraa, mitä oli voitu Grönlannista saada. Marssijärjestyksen hän oli suunnitellut kaikkia edellisillä retkillä saamiaan kokemuksia hyväkseen käyttäen. Edellä kulki kevyin varustuksin nopea etujoukko, jonka tehtävänä oli valita paras tien suunta ja tasoitella pahimpia jääröykkiöitä. Päivämatkan sen jäljessä kulki pääjoukko, jaettuna neljän miehen osastoihin. Tästä joukosta piti aina osaston kerrallaan rekineen palata takaisin laivalle sitä myöten kuin reet tyhjenivät. Jäljellä olevat siten saattoivat yhä jatkaa matkaa täysin varustuksin. Paluumatkalla oli napaosastolla, jos kaikki hyvin kävi, valmiit lumimajat taipaleen päässä ja valmiiksi raivattu tie.
Onni oli vihdoinkin suosiollinen hellittämättömälle yrittäjälle, mutta ilman ankaria taisteluita ja täpäriä vaaroja ei pohjoisnapaa nytkään valloitettu, vaikka olivatkin kaikki varustukset niin oivalliset. Helmikuun 22:ntena, Washingtonin syntymäpäivänä, Peary lähti »Rooseveltista» viimeiselle retkelleen napaa kohti.
»Mont' on kummaa matkalla».
Heti rannikon jääpaarteen luota alkoivat vaikeudet, sillä siinä tavallisesti on kuljettava korkeitten riuttain poikki, jotka syntyvät vuorovesien ja tuulien vaikutuksesta. Toisinaan nämä riutat saattavat olla parikinkymmentä metriä korkeat ja kirveillä on niiden poikki tie raivattava. Ulkona merellä röykkiöt eivät ole riutoissa, vaan muodostavat loppumattoman sekasorron isompia ja pienempiä, ohuempia ja paksumpia lohkareita, joiden välitse tie on etsittävä. Vielä vaarallisempia ja vastuksellisempia ovat railot, joita aukeaa tuulen ja vuorovesien painosta. »Ne ovat napamatkustajan ainainen painajainen. Hän ei koskaan voi varmasti sanoa, syntyykö niitä vai ei, mutta menomatkalla ne voivat kerrassaan katkaista hänen tiensä, paluumatkalla riistää häneltä kaiken mahdollisuuden päästä maihin ja pakottaa retkikunnan kuolemaan nälkäkuoleman. Ilman edellä käyvää varoitusta, ilman minkäänlaista säännöllisyyttä niitä aukeaa aivan retkeilijän eteen. Ne ovat napayhtälön tuntematon suure»… Vaarallisin on mannerlaatan iso railo, eikä Peary sanonut koskaan unohtavansa, kuinka vähältä se hänen paluumatkallaan v. 1906 oli ainaiseksi katkaista häneltä tien maailmaan ja tulevaisuuteen. Railo voi aueta aivan leirin halki, jopa lumimajan eli iglunkin halki kaikkien nukkuessa. Peary ei sen vuoksi koskaan napamerellä retkeillessään maannut makuupussissa, vaan täysissä tamineissa, turkit päällään ja kintaat kädessään, ollakseen joka hetki valmiina pelastamaan itsensä, jos äkkiä sattuisi jään auetessa mereen vierähtämään.
»Vaikeudet ja rasitukset napaa kohti kuljettaessa ovat niin monet ja monimutkaiset, ettei niitä ole helppo kuvata», kirjoittaa Peary, »mutta pääpiirtein ne ovat seuraavat: Kelkkain kuljettaminen raskaine kuormineen rikkiruhjoutuneiden korkeiden jäävuorien yli, rajut myrskyt, jotka lyövät kovasti kuin vesiputous ja joita vastaan meidän täytyi ponnistella suurin osa tiestä, avoimet railot, joiden yli meidän tuon tuostakin täytyi kulkea, ankara pakkanen, joka joskus laskeutui jopa 60 asteeseen ja jota vastaan täytyi suojella itseään turkiksilla ja herkeämättömällä ruumiinliikunnolla, ynnä vaikeus kuljettaa edestakaisin riittävän paljon pemmikaania, biskittiä, teetä, tiivistettyä maitoa ja polttonestettä. Kauan aikaa oli niin kylmä, että viina jäätyi, paloöljy muuttui valkoiseksi ja sitkeäksi ja että koiria tuskin näkyi hengityksen muodostaman höyryn vuoksi. Se pieni vaiva, että meidän joka päivä täytyi rakentaa ahtaat ikävät lumimajat, joissa meidän jääkylmällä permannolla täytyi koettaa varastaa sen verran unta kuin epätoivoinen yrityksemme salli, ei kannata mainitakaan muitten vaikeuksien rinnalla.
»Usein marssimme koko päivän sokaisevan lumimyrskyn puhaltaessa suoraan kasvoihimme, ja puhaltaessa niin rajusti, että se monasti oli nakata miehen nurin. Ne lukijoistani, joiden joskus on ollut pakko kulkea tuntikaudenkaan lumimyrskyä vastaan 10—20 asteen pakkasessa, eivät luultavasti ole säilyttäneet siitä kovinkaan mieluisaa muistoa, ja epäilemättä he muistavat, kuinka herttaisen tervetullut avoliesi ja sen räiskyvä, lämmin valkea sitten on. Kuvitelkoot siis, että heidän täytyisi monta päivää taistella moista myrskyä vastaan melkein ylipääsemättömän jään tai valtavain lumikinosten kautta, joihin uppoaa vyötäisiään myöten, mutta kahta vertaa kovemmassa pakkasessa ja ilman muuta suojaa päivän työn päättyessä kuin ahdas, kylmä lumimaja, joka on ensin rakennettava, ennenkuin saattaa tulla kysymykseen levätä tai syödä.»
Muutaman päivämatkan vain retkikunta pääsi etenemään merijäätä pitkin, ennenkuin sen pysäytti leveä sula railo, ja kuusi päivää Pearyn täytyi tuskitella sen partaalla ja menettää kallista aikaa, yli pääsemättä. Railoa ei ollut mahdollinen kiertääkään. Vasta kun se eräänä tyynenä pakkasyönä jäätyi, saattoi retkikunta »hyökätä yli», Pearyn kuvaavaa sanaa käyttääksemme.