Lippuparaati navalla.
Viisi lippua hän pystytti navalle jääröykkiöitten päähän: Rauhan lipun, jonka »Amerikan vallankumouksen tyttäret» olivat lahjoittaneet ja joka edusti tasa-arvon ja vapauden maailman ihannetta, »Punaisen ristin» lipun sen armeliaisuuden symboliksi, joka ei tee eroa ystävän eikä vihollisen välillä, »Delta-Kappa-Alumni-yhdistyksen» lipun muistoksi ammoin menneistä opintovuosistaan, Peary Arctic Clubin lipun ja Yhdysvaltain silkkisen tähtilipun, jota hän oli kantanut ympärinsä kiedottuna jo monta vuotta. Kiikarilla hän tarkkaan tähysti taivaanrannan, näkemättä millään suunnalla maata.
Napa syvällä merellä.
Meren syvyyttä hän ei kuitenkaan voinut aivan navalla mitata, kun ei ollut kyllin ohutta nuorta jäätä, mutta koko se syvyysmittauksien jakso, joka oli pitkin matkaa mitattu, osoitti navan epäilemättä olevan syvän valtameren päällä.
Paluumatka täytyi suorittaa niin nopeaan kuin suinkin, että päästäisiin mannermaalle ennen seuraavaa täysikuuta, jonka aikana tulvavuoksi aina repi mannerlaatan kohdalla jääkenttiin leveitä railoja, sillä nämä olisivat voineet viivyttää viikkokausia. Sitä varten kuljettiin kahdenkertaisia päivämatkoja, jota vanhat jäljet, valmiit iglut ja suotuisat säät helpottivatkin. Voimallinen pohjatuuli edisti matkan tekoa ja varsinkin ajoi jääkenttiä rantaan, niin että railot sulkeutuivat. Sekä meno- että paluumatkalla nähtiin jotkut karhun jäljet ja ketunkin jäljet sangen kaukana napamerellä. Suuri mannerrailo oli jäätynyt, mutta jää oli hyvin heikkoa ja retkikunnan täytyi noudattaa mitä suurinta varovaisuutta yli päästäkseen, samoin kuin senkin railon yli kuljettaessa, joka erotti merijään mantereen jääpaarteesta. Kun retkikunta vihdoin pääsi tälle, »luulin eskimoitteni tulleen hulluiksi. He huusivat, kiljuivat ja hyppelivät, kunnes paljaasta uupumuksesta kaatuivat nurin. Kun Ootah vaipui kelkalleen, sanoi hän: 'Piru nukkuu, tai riitelee se akkansa kanssa, muutoin emme koskaan olisi näin helpolla takaisin päässeet'.»
Huhtikuun 23:ntena retkikunta saapui Kap Columbiaan vanhoihin igluihinsa, oltuaan vähän yli pari viikkoa paluumatkalla. Kuudessatoista päivämatkassa se oli kulkenut 413 meripenikulmaa. Koko matkalla Kap Columbiasta navalle ja takaisin se oli viipynyt viisikymmentäkolme päivää, joista neljäkymmentäkolme oli ollut marssipäivää. Edullisia säitä oli etupäässä kiittäminen siitä, että kaikki oli käynyt näin hyvin ja sukkelaan.
Päiväkirjaansa Peary kirjoitti:
»Kap Columbia, huhtikuun 23 päivä. — Elämäntyöni on päättynyt. Se mitä oli alun alusta päätetty, että minä tekisin, jonka luulin mahdolliseksi tehdä ja jonka luullakseni olen tehnyt. Olen saavuttanut pohjoisnavan kaksikymmentäkolme vuotta kestäneen pyrkimyksen, ankaran työn, pettymysten, vaikeuksien ja rasitusten, suurempien ja pienempien kärsimysten ja melkoisien vaarainkin jälkeen. Olen voittanut viimeisen suuren maantieteellisen voitonseppeleen, pohjoisnavan Yhdysvalloille. Tämä työ on maailman sivistyskansain lähes neljäsataa vuotta kestäneiden ponnistusten, ihmishenkien menetyksen ja suurien kustannuksien loppupäätös, ja vihdoinkin se on suoritettu aito amerikkalaiseen tapaan. Olen tyytyväinen.» Kap Columbiassa Peary eskimoittensa keralla nukkui yhteen mittaan kaksi vuorokautta, sen verran vain välillä heräten, että ennättivät vahvistaa itseään ruoalla, jaksaakseen paremmin nukkua. Tämän jälkeen hän pitkin rantaa jatkoi matkaa »Rooseveltiin».
Mies menetetty.
Siellä häntä kuitenkin odotti surusanoma, joka muutti murheeksi jälleennäkemisen ilon. Professori Marvin oli paluumatkalla pudonnut isoon railoon ja hukkunut. Hän oli lähtenyt yksin, eskimoittensa vielä ollessa leirissä, isoa railoa peittävälle ohuelle jäälle, joka näyttää vähitellen ohenemistaan ohenneen, kunnes petti. Eskimot olivat siksi kaukana, etteivät he kuulleet hänen huutojaan. Kun he lopulta tulivat paikalle, tapasivat he vain jäässä reiän, johon heidän johtajansa oli hukkunut. Lapsellisessa taikauskossaan he leiriytyivät jäälle odottamaan, että johtaja tulisi reiästä takaisin. Kun Marvinia ei kuitenkaan kuulunut, käsittivät he, että hän oli hukkunut, jonka vuoksi he heittivät reistä jäälle kaikki vainajan tavarat, että hänen henkensä löytäisi ne siitä, eikä lähtisi heitä takaa ajamaan. Onneksi he kuitenkin unohtivat pienen purjekangaspussin, jossa vainajan muistiinpanot ja havainnot olivat.