Vanhastaan Hadramaut oli tunnettu Arabian niemimaan pääosiin kuuluvaksi, ja kun se oli nykyaikoihin säilyttänyt ikivanhan nimensä, niin toivottiin siellä säilyneen muinaisilta mahtiajoilta kirjoituksiakin ja raunioita. Toivottiin sen tutkimuksen selittävän muinaisen Arabian historiaa aina Ofirin aikoihin saakka, jolloin Arabian yhteys Intiaan lienee alkanut, Elämin katkaistua Babylonilta sinne tien. Nakab-el-Hadjar, joka oli noin 90 kilometrin päässä merenrannasta, oli huomattu ihmeteltävän suurenmoiseksi rauniokaupungiksi kymmenen metriä korkeine marmorimuurineen ja neliskulmaisine tornineen ja 20 senttiä korkeine kivikirjoituksineen, sortuneine temppeleineen. Löydetyt kirjoitukset olivat ensimmäinen varma todistus siitä, että Arabian sivistyksen mahtiajoilta oli säilynyt himjarilaisia kirjoituksia. Nykyään niitä tunnetaan tuhansia ja ne ovat luoneet arvaamattoman paljon valoa niemimaan vanhaan historiaan.

[Himjarilaiset asuivat Arabian lounaiskulmauksessa. V:n 115 vaiheilla e.Kr. he laskivat Saban valtansa alaiseksi ja heidän hallitsijansa nimittivät itseään »Saban ja Raidanin kuninkaiksi». Himjarilainen valtakunta oli voimassa vuoden 300 vaiheille j.Kr., jolloin abessinialaiset sen kukistivat.]

Hadramaut oli monestakin syystä pysynyt muulle maailmalle tuntemattomana, vaikka olikin niin suuren laivareitin ääressä. Maakunnan keskusta ja tärkein osa on pitkä vadi eli jokilaakso, joka kapean korkean erämaa-ylängön takana juoksee 800 kilometriä melkein yhdensuuntaisesti meren kanssa, lopulta karuna erämaana, koska sen vesi ylempänä käytetään niin tarkkaan maan kasteluun, ettei suupuoleen riitä mitään. Luonnon eristämänä muusta Arabiasta, mutta meritse yhteydessä muun muhamettilaisen maailman kanssa Hadramaut, toisin kuin muu Arabia, on pysynyt jyrkästi oikeaoppisen muhamettilaisuuden kannalla ja säilyttänyt jyrkkää suvaitsemattomuutta kristittyjä kohtaan, osaksi ehkä siitäkin syystä, että sen asukkaat taajoilla Intian matkoillaan ovat tulleet huomaamaan orjuuden lakkautuksen olevan ensimmäisen seurauksen kosketuksesta valkoisten kanssa. Hadramautissa pidetään hyvin paljon orjia, joiden työhön suureksi osaksi perustuukin maan varallisuus. Englantilaisten anastettua Adenin, Hadramautin asukkaat alkoivat vielä entistä kateellisemmin vartioida, ettei ulkomaalaisia päässyt heidän maahansa tunkeutumaan.

v. Wrede Hadramautissa.

Heidän valppautensa ei kuitenkaan ollut eurooppalaisen yritteliäisyyden tasalla. Eräs baierilainen sotilas, Adolf von Wrede, joka Kreikassa kuningas Oton palveluksessa ja sitten Egyptissä oli tutustunut Itämaiden oloihin, päätti koettaa, voisiko Hadramautiin tunkeutua muhamettilaisena, kuten Wellsted oli väittänyt, ja saapui sitä varten Adeniin v. 1843. Purjehdittuaan sieltä Mokallaan, Hadramautin rannalle, hän viidentoista beduiinin seurassa alkoi sisämaan matkansa, tekosyynä pyhiinvaellus Hud nimisen pyhimyksen haudalle, jonka tiedettiin olevan Hadramautissa. Tie kulki aution, loivasti kohoavan rantavyöhykkeen poikki ylämaan reunalle ja tämän päällä aution ylängön poikki, jolla ei ollut asukkaita, mutta tien vieressä kuitenkin vesisäiliöitä matkustavia varten. Yhdeksäntenä päivänä tultiin mahtavan rotkolaakson partaalle ja sen pohjalla näkyi paljon kyliä ja laajoja taatelilehtoja. Tämä oli vadi Doan, varsinaisen vadi Hadramautin etelänpuolisia syrjälaaksoja, jonka rikkaudesta ja hedelmällisyydestä Niebuhr oli Jemenissä kuullut. Wreden osaksi tuli Khoraiben kylässä hyvä vastaanotto ja hänen sallittiin mielihyvällä jatkaa matkaa länttä ja pohjoista kohti. Löydettyään vadi Ubbmessa uuden himjarilaisen kirjoituksen, hän saavutti meren rannan, mutta pakotettiin sieltä kääntymään takaisin Khoraibeen, voimatta käydä Nakabissa jatkamassa Wellstedin työtä. Khoraibesta Wrede nyt kulki ylängön poikki vadi Doanin rinnakkaislaaksoon tavaten siellä sheikin, joka oli käynyt Intiassa, osasi englannin kieltä ja omisti Scott'in »Napoleonin». Tämä maailmaa nähnyt mies älysi kyllä, että matkustaja oli eurooppalainen, mutta ei kuitenkaan ilmiantanut häntä. Wrede sai jatkaa matkaa, kunnes tuli Hadramautin päälaakson yläosaan, nousi siitä jälleen ylängölle ja saapui Sawan kylään, jonka asukkaat keräsivät ja möivät erämaan suolaa. Heiltä hän kuuli, että hietaerämaa, jonka nimi siellä oli Bahr es-Safi oli vain päivän matkan päässä, ja lähti beduiineineen sitä katsomaan. Hiekkanietokset kohosivat korkealle vielä ylängönkin pinnasta. Niiden keskellä oli valkoisia täpliä, joiden hiekan beduiinit sanoivat olevan niin hienoa, että kaikki raskaat kappaleet upposivat siihen. Varustettuna kuusikymmentä syltä pitkällä luotirihmalla Wrede lähestyi erästä valkoista täplää. »Lähestyin sen reunaa ylen varovasti tutkiakseni hietaa, joka oli melkein näkymättömän hienoa pölyä, ja nakkasin siihen luotirihmani niin kauas kuin suinkin. Se upposi paikalla, alussa nopeammin, sitten yhä verkallisemmin ja viiden minuutin kuluttua rihman pääkin katosi tähän kaikkinielevään hautaan.»

Palattuaan vadi Doaniin pyhiinvaeltajamme vihdoinkin lähti hakemaan Hudin hautaa, mutta hänen hitautensa oli herättänyt epäluuloa ja eräässä kylässä markkinakansa kävi hänen kimppuunsa, pakottaen sheikin ottamaan hänet vangiksi englantilaisena vakoojana. Menetettyään enimmän osan muistiinpanoistaan ja tavaroistaan v. Wrede kuitenkin pääsi vapaaksi, mutta hänen täytyi nyt palata oikopäätä Mokallaan.

v. Wreden retki herätti mitä suurinta huomiota, mutta kun kuulu Humboldt väitti hänen kertomustaan hietaerämaasta valheelliseksi, niin v. Wreden koko matka joutui epäilyksen alaiseksi ja tästä hän niin loukkaantui, ettei julkaissut mitään matkakertomusta, vaan lähti Amerikkaan, jossa hän v:n 1860 vaiheilla lienee tehnyt itsemurhan. v. Wreden päiväkirjan julkaisi kuitenkin myöhemmin paroni H. v. Maltzan, joka v. 1860 oli salapuvussa käynyt Mekassa, v. Wreden matkan todellisuutta ei käy epäileminen ja kaikki Arabian matkustajat myöntävät hänen matkakertomuksensakin oikeaksi. Paras todistus siitä on eräs mestarillinen kertomus Hadramautista, jonka Van den Berg v. 1886 laati sieltä Jaavaan muuttaneitten siirtolaisten tietojen mukaan. Näistä moni oli ollut läsnä siinä tilaisuudessa, kun v. Wrede vangittiin.

Shammar.

Viimeiseksi eurooppalaiset tutkijat tunkeutuivat siihen osaan Arabiaa, joka on maanosaamme lähinnä. Kauan oli tosin tietty, että Syyrian kovan aron eteläpuolella oli vyöhyke hieta-aavikoita ja tämän eteläpuolella urhoollinen karkaistu beduiiniheimo, shammar nimeltään, joka asui Nedjdiin kuuluvassa vuorimaassa. Joitakuita asutuskeskuksiakin tiedettiin nimeltä. Asukkaat olivat olleet epäjumalanpalvelijoita, kunnes Bagdadista ja Basrasta tulevat pyhiinvaeltajat olivat ruvenneet heidän maansa kautta matkustamaan. Faid, Shammarin pääkaupunki, oli anivarhaisista ajoista saakka ollut puolimatkan asema, johon pyhiinvaeltajat saattoivat jättää osan matkatavaroistaan hyvään talteen, kunnes olivat palanneet Mekasta. Vielä paljon varhaisemmin Shammarin kautta lienee kulkenut kauppareitti Petrasta Gerrhaan, kaldealaisten pakolaisten Persian lahden rannalle rakentamaan suolakaupunkiin, josta Strabon kertoo. Shammarin nykyinen pääpaikka Hail on ehkä Ptolemaioon Aine; hänen mainitsemansa Salma on nimenä säilynyt Djebel Selma vuoressa.

Nedjdin ainaisten sisällisten taisteluitten vuoksi karavaanitiet kuitenkin olivat uudella ajalla käyttämättä ja vesisäiliöt ja matkustajamajat, joita Harun-ar-Rashidin hurskas puoliso oli rakentanut Mekan tien varteen, olivat saaneet rappeutua. Kun wahhabilaiset kohosivat Sisä-Arabiassa mahtiin, parani turvallisuus jonkun verran, niin että Seetzen v. 1808 saattoi lähettää Jerusalemista palveluksessaan olevan syyrialaisen Djaufiin eli Djofiin, joka oli Syyrian viimeinen tai Arabian ensimmäinen keidas. Djofista, Ptolemaioon Dumaethasta, joka aikanaan oli roomalaisten äärimmäinen etuvarustus näillä kulmilla, Seetzenin palvelija väitti tunkeutuneensa Nefudin hietaerämaan poikki, jossa hän näki valkoisia lehmiä (antilooppeja) ja hietanietoksia, korkealle vuorelle, joka hänen mielestään veti Libanonille vertoja. Tämä vuori oli Shammarin Djebel Adja. Siinä kaikki, mitä tästä Arabian osasta tiedettiin ennen egyptiläisten retkeä.