Shammar pysyi egyptiläisten sotiessa wahhabilaisia vastaan puolueettomana, mikä ei kuitenkaan estänyt Ibrahimia valloittamasta sen pääkaupunkia Hailia.

Shammar kuitenkin pian vapautui ja tunnusti sen jälkeen vain nimellisesti Riadin emirin Feisalin yliherruutta, joka vuorostaan oli Egyptin vasalli. Shammaria hallitsivat sen oma emiri Äbdallah Ibn Rashid ja varsinkin hänen poikansa Talul niin viisaasti ja tarmokkaasti, että siitä heidän aikanaan tuli mallivaltio, jossa vallitsi järjestys ja turvallisuus ja monenlainen toimeliaisuus. Tämän vallan kehittyminen herätti Egyptin huomiota, niin että sen varakuningas v. 1845 päätti lähettää salaisen asiamiehen ottamaan siitä selkoa. Semmoisella asialla väittävät englantilaiset auktorit Yrjö Aukusti Wallinin lähteneen ensimmäiselle Arabian matkalle, vaikka muka nimellisesti hevosia ostamaan. »Mutta olipa hänen asiansa mikä tahansa», lausuu Hogarth, »Wallin kuitenkin kaikitenkin oli kaikkein kyvykkäimpiä eurooppalaisia, mitä milloinkaan on Arabian mantereelle jalkansa astunut, ja ainoastaan Seetzen ja Burckhardt olivat ehkä yhtä pätevin tehtäväänsä kuin hän».

Yrjö Aukusti Wallin.

»Hänessä näemme», jatkaa mainittu muinaistutkija, »ehkä ensi kerran Arabian löytöhistoriassa tieteellisen tutkijan parasta uudenaikaista laatua, joka perin pohjin valmistuneena ei aikonut jättää mitään tehtävää niille, jotka hänen jälkeensä tulisivat. Hän näyttää täydellisesti onnistuneen itämaalaisena esiintyessään; mutta tämä ei mitenkään estänyt häntä tekemästä havaintoja maisemista ja ihmisistä, jotka häntä ympäröivät; ja hänen matkakertomuksensa tarkkuus pienimpiäkin seikkoja myöden, joka on ilmeinen myöhempien matkustajien selontekoihin verratessa, viittaa siihen, että hän häiritsemättä kirjoitti sangen runsaat muistiinpanot, paitsi uskonvimmaisten persialaisten pyhiinvaeltajain keralla pyhiin kaupunkeihin matkustaessaan».

Wallin oli todella hyvin valmistunut vaikeaan tehtäväänsä, kuten hänen elämäkertansa kirjoittajat yksimielisesti myöntävät, ja lisäksi rohkeutensa, neuvokkaisuutensa ja järjen ja sydämen kunnon kautta harvinaisen kykenevä suuria aikaansaamaan. Hän ei tuntenut ainoastaan arabian kieltä ja kirjallisuutta, vaan oli myös opinnoitten ja oman kokemuksensa kautta perehtynyt itämaalaiseen yhteiskuntaan, sen käsityksiin ja tapoihin. Saavuttuaan lopulla vuotta 1843 Egyptiin hän katkaisi melkein kaikki siteet länsimaisen yhteiskunnan kanssa ja saavutti jokapäiväisen harjoituksen kautta niin täydellisen arabialaisen käytöstavan, että häntä oli perin vaikea muuksi tuntea muhamettilaisen pukunsa ja puheenpartensa alta. Mutta sitä varten pitikin hyvin tarpeen se pitkä aika, minkä hän Egyptissä viipyi, vaikka se tapahtuikin vasten hänen tahtoansa. Vasta huhtikuussa 1845 Wallin vihdoin pääsi lähtemään Kairosta ensimmäiselle Arabian matkalleen.

Wallinin ensimmäinen matka.

Hän lähti Kairosta huhtikuun 11 p. 1845 ja matkusti aluksi Suezin kannaksen ja Sinain niemimaan kannan poikki Ma'an kaupunkiin, joka on Kuolleen meren eteläpuolella lähellä Petraa, ja sieltä edelleen Tafile nimiseen erämaanpaikkaan, joka on Kuolleen meren kaakkoispuolella. Sieltä hän suuntasi suoraan itään, kulkeakseen Syyrian erämaan eli Hammadan poikki Djofiin eli al Gofiin. Kameelilla ratsastaminen miellytti häntä suuresti, samoin mahtava erämaakin, ainaisesta yksitoikkoisuudestaan huolimatta. Päivät olivat kuumat, yöt sitä vastoin jotenkin kylmät, niin että Wallin mielestään kärsi enemmän vilusta kuin kuumuudesta. Muutoin uni pehmeässä hiekassa — missä sitä oli — ihanan säteilevän tähtitaivaan alla tuntui hänestä erinomaisen viihdyttävältä. Pitkin matkaa matkustajamme poikkesi beduiinien leireihin, viipyen niissä päiviä. Erämaan pojat ottivat hänet vieraanvaraisesti vastaan ja Wallin puolestaan harjoitti lääkärinammattia ahkerasti, lisäten vaikutusta loitsuilla ja manauksilla, missä lääkärintalo ei auttanut. »Alussa beduiinit olivat hyvin röyhkeitä vaatimuksissaan, mutta minäpäs pian opetin heille toiset tavat», lausuu Wallin, »sillä vanhojen ja nuorien, etevimmän sheikin ja kurjimman muijankin täytyi kauniisti tulla luokseni ja partaani kosketettuaan suudella sormiaan.» Varsinkin naiset olivat usein lääkärin tarpeessa ja seurustelivat hänen kanssaan arkailematta. Varsinainen Hammada, jossa ei kahdeksaan päivään tavattu ainoatakaan luotua olentoa, paitsi joskus gaselli, jänis tai pikkulintu, oli Wallinin mielestä kovin mieltä masentava, »kova, kuiva, pienien kiviliuskareiden peittämä aavikko», hän kertoo, »vihannuutta ei missään, ei sammalta eikä hietaakaan. Vuoret, joita kohoo kaikkialla, ovat ihan paljaat ja hohtavat päivänpaisteessa niinkuin itse maakin, mikä valkoiselle, mikä punaiselle, mikä mustalle». Kangastuksiakin hän tällä taipaleella sai ihailla ja tuntea niiden tuottaman pettymyksen. Hammadassa oli kuitenkin syvennys, hietainen Vadi Sirhan, jossa olivat Weisitin lähteet. Sieltä oli vielä neljänkymmenen päivän matka Djofiin, jonne Wallin saapui toukokuun 25:ntenä. Erämaamatkan jälkeen tämä keidas pyöreässä laaksossaan ihanine palmulehtoineen ja hedelmäpuistoineen tietenkin miellytti matkustajaa sitä enemmän, kun kahden puolen oli niin kamalat erämaat. Wallin viipyi siellä neljättä kuukautta, asuen enimmän osan ajasta erään sairaan beduiinipäällikön luona, jota hän hoiti kuukauden, ja tutustuen toiseen sheikkiin, joka kuului wahhabilaisiin.

Elokuun viimeisinä päivinä Abdulwali, s.o. Herran palvelija, lähti jatkamaan matkaansa Shammariin, kulkien nyt Nufudin hiekka-aavikon poikki. Matkalla Shammar heimoon kuuluvat beduiinit kävivät sen pienen retkikunnan kimppuun, johon Wallin kuului, mutta kun mukana oli eräs heimon vaimo ja retkikunta siis oli heimon suojeluksen alainen, niin Abdulwall sai viittansa takaisin ja matkueen sheikki kameelinsa. Hieta-aavikoilla loppui vesi, mutta vastaan tulleet beduiinit opastivat matkueen Djubbeen, pieneen erämaan koskelliseen keitaaseen, jossa Wallin viipyi kaksitoista päivää, kopioiden eräällä läheisellä vuorella muutamia kufilaisia kirjoituksia ja tuoden tiedon kalliopiirustuksista, joita sittemmin saksalainen Euting kävi matkallaan katsomassa. Wallin oli matkallaan saanut sen vaikutuksen, että Arabian niemimaa oli kaiken aikaa Syyriasta alkaen alennut etelää ja kaakkoa kohti, mutta erehtyi; niemimaa alenee koillista kohti.

Nefudin hiekka vaihtui sitten aivan äkkiä rapautuneeksi graniitiksi, palmulehtoja alkoi olla tuon tuostakin ja edessä päin kohosivat Djebel Adjan ja Djebel Selman pensaiden verhoamat suolaiset ja karut graniittikukkulat, yksinäisinä ja harmaina. Wallin antoi näistä molemmista vuorista ensimmäisen ja vielä tähän päivään saakka tarkimman kertomuksen, tehden samalla selkoa keinotekoisista maankastelu-laitoksista, joilla niille satava vesi johdetaan tasangolle, viljavainioille ja puutarhoihin. Kuljettuaan Djebel Adjan poikki ja huomattuaan, ettei sitä korkeutensa puolesta suinkaan voinut Libanoniin verrata, Wallin syysk. 21 p. saapui Shammarin pääkaupunkiin Hailiin, jossa emiri Abdallah Ibn ar Rashid asui. Tämän siistin ja hyvin rakennetun kaupungin varallisuus ja toimelias väestö, sen avoimet täydet markkinat, turvallisuus ja tyytyväisyys herättivät Wallinin ihmettelyä. Vaikka Abdallah oli hallinnut Shammaria vasta kymmenen vuotta, saattoi vuoristoissakin, jotka ennen olivat olleet niin vaarallisia, liikkua hyvässä turvassa. Ruhtinaallista vieraanvaraisuutta osoitettiin joka päivä hänen talossaan ja hänen avoimessa neuvostossaan jaettiin patriarkallista oikeutta koko pohjoiselle Sisä-Arabialle. »Mahti ja varallisuus eivät yksin hankkineet Abdallahille tätä suurta arvovaltaa arabialaisten kesken», lausuu Wallin, »paljon enemmän se johtui hänen persoonallisista ominaisuuksistaan, urheudestaan ja miehuullisuudestaan, jyrkästä oikeamielisyydestään, joka usein kallistui ankaruuteen, ehdottomasta sanansa ja lupauksensa pitämisestä — hänen ei tiedetty koskaan niitä rikkoneen — ja ennen kaikkea hänen verrattomasta vieraanvaraisuudestaan ja hyväntahtoisuudestaan köyhiä kohtaan, joista ei kukaan, kuten hyvin tiedettiin, ollut milloinkaan lähtenyt hänen oveltaan apua saamatta. Abdallah omisti suurimmassa määrässä nämä hyveet, parhaat, mitä beduiinilla voi olla.»

Wallin vuokrasi itselleen Hailissa huoneen, joka oli kauniissa puutarhassa, asuen siinä erään persialaisen munkin keralla kaksi kuukautta. Djofissa hänen oli täytynyt tyytyä paljaisiin taateleihin, jotka herkullisuudestaan huolimatta kuitenkin olivat yksitoikkoista ruokaa, mutta Hailissa hän sai kaikenlaisia vihanneksia ja lampaanlihaa, niin että hän ravinnonkin puolesta viihtyi siellä erittäin hyvin. Kaupunkilaisten suosion hän saavutti siihen määrään, että moni heistä kehoitti häntä sinne jäämään ja eräs Nedjdin kuuluimmista runoilijoista tarjosi hänelle kauniin viidentoista vuotiaan tyttärensä vaimoksi, mutta »Herra soi toisin».