Wallin tutki tarkemmin kuin kukaan hänen jälkeensä tullut Djebel Shammarin väestöä ja sen sukujuuria, joka hänelle kävi mahdolliseksi Arabian vanhan kirjallisuuden ja perintätiedon tuntemisen kautta. Shammarin väestö kuitenkin eroaa Arabian muitten keitaitten asukkaista siinä, että kaupunkilaisetkin ja maanviljelijät siellä ovat säilyttäneet beduiinilaiset käsityksensä, jota vastoin muualla Arabiassa paimentolaisten ja vakiintuneen väestön välillä on jyrkkä ero. Hailin emirikin vietti yhä suuren osan vuodesta mustassa beduiiniteltassaan aito paimentolaiseen tapaan. Täten hänen olikin mahdollinen pakottaa beduiiniheimot järjestykseen ja lainkuuliaisuuteen.
Wallin oli aikonut matkustaa Hailista Nedjdin kautta Persian lahden rannalle, mutta edessäpäin vallitseva sotatila pakotti hänet, jossain määrin vastoin tahtoaan, liittymään persialaisiin pyhiinvaeltajiin ja käymään heidän kerallaan Medinassa ja Mekassa. Karavaaniin kuului 1,500 kameelia ja se kulki suoraan Medinaan tietä, jota ei kukaan eurooppalainen ole sen jälkeen matkustanut. Sitä suurempi vahinko oli, ettei Wallin julkaissut pyhiinvaellusretkestään mitään tarkempaa tietoa; luultavasti hänen oli mahdoton tehdä muistiinpanoja. Hailista Medinaan oli 85 tunnin matka. 39 tunnin kuluttua Djebel Adja oikealla kädellä vaipui taivaanrannan alle. Osoitettuaan Medinassa kunnioitusta profeetan haudalle Wallin samoin kuin muutkin pyhiinvaeltajat pukeutui alihramiin, 10 kyynärän pituiseen palttinan kappaleeseen, josta osa kiedottiin vyötäisille, loput kaulan ympäri ja hartioille; tämän kevyen puvun ohessa ei sallittu muita vaatteita, ei edes päähinettä eikä kenkiä. Mekassa hän neljän Hailin miehen ja kahden naisen keralla asui kurjassa olkimajassa, ollen mukana kaikissa niissä juhlamenoissa, jotka pyhiinvaeltajain oli läpikäytävä hadjin arvon saadakseen. Näistä menoista hän ei kuitenkaan ole kertonut mitään, mitä ei jo ennen varsinkin Burckhardtin kertomuksesta olisi tietty. Mekka ei häntä ensinkään miellyttänyt. Juhlamenot hänestä tuntuivat tyhjiltä ja taikauskoisilta, elämä siveettömältä, kaupungin siivottomuus ja tuhansien teurasuhrien haju herättivät hänessä inhoa. Ja luultavasti valepuvussa esiintyminen ja teeskentely täällä rasittivat häntä vielä tavallista enemmän. Varmaan hän tunsi sanomatonta huojennusta päästessään marraskuun 15:ntenä lähtemään Mekasta Djiddaan, jonne hän saapui repaleisena ja melkein rahattomana. Djiddassa hänellä kuitenkin oli Kairosta sinne lähettämiään rahoja. Mutta vasta tammikuun 8:ntena v. 1846 hän saattoi jatkaa Djiddasta matkaa kannettomalla arabialaisella rannikkopurrella, jota kaksi suurta kolmikulmaista purjetta veti ja joka tuulessa kallisteli niin pahasti, että Wallin joka hetki pelkäsi sen kaatuvan. Laivalla oli paljon muita pyhiinvaeltajia ja muutamia Mekan sheikkejä, jotka eivät koskaan kiroamatta maininneet kristityn nimeä. Purjehdus Sueziin kesti kaksi kuukautta ja Wallin oli kovin uupunut, kun hän vihdoin sai astua jalkansa Egyptin mantereelle.
Wallinin toinen matka.
Postinkulun hitauden vuoksi kului lähes pari vuotta, ennenkuin Wallin saattoi palata Arabiaan. Välillä hän teki matkan Sinain niemen luostareihin, Jerusalemiin ja Damaskoon, palaten höyrylaivalla Beirutista Egyptiin. Sinne tultuaan hän sai kuulla, että rahakysymys oli kotimaassa tullut ratkaistuksi suotuisaan suuntaan, mutta kun vuodenaika oli sopimaton erämaan matkaan ja hän lisäksi sairastui, pääsi hän vasta joulukuun 14:ntenä 1847 uudelleen lähtemään Kairosta.
Wallin oli aikonut uudella Arabian matkallaan kulkea ensin Jerusalemin ja Damaskon kautta Bagdadiin ja Basraan ja tunkeutua Arabian sisäosiin siltä puolelta, koska kaikkia Egyptistä tulevia Arabiassa epäiltiin. Hasan maakunnasta, Persian lahden rannalta, hän oli, kapteeni Sadlierin tavoin, aikonut matkustaa Nedjdiin, wahhabilaisten päämaahan, ja sieltä tunkeutua, jos suinkin mahdollista, suuren hietaerämaan poikki Mahraan, joka on Hadramautin jatkona Arabian etelärannalla. Ellei se olisi mahdollista, olisi hän palannut Basraan, kulkenut meritse Maskatiin, sieltä Mahraan ja Mahrasta »Akhafia vuoritasangon» poikki Jemenin Sanaan, täydentääkseen Arnaudin ja v. Wreden tutkimuksia. Sanasta hän aikoi kulkea Nedjdin pääkaupunkiin Riadiin vadi Dauasiria pitkin ja edelleen pyhiinvaeltajain tietä Hedjasiin.
Tämä suurenmoinen matkasuunnitelma oli hänen kuitenkin täytynyt muuttaa ja pyrkiä Riadiin ja Mahraan oikoisempia teitä. Hän matkusti ensin Suezin kautta Sinain niemen länsirannalle, aikoen siellä nousta laivaan, mutta kun sitä ei saapunut, kulki hän arabialaisella purrella meren poikki Muelehiin, Midianin rannalle, josta hän, pari viikkoa sairastettuaan, helmikuussa 1848 jatkoi matkaa sisämaahan. Rannikko oli jo ennen tutkittu, mutta sisämaa oli aivan tuntematon.
Matkalla Tebukiin, vanhaan kylään, joka oli Syyriasta tulevan karavaanitien läheisyydessä, hän kulki »tasaisten mustain kivikenttäin poikki, joiden läpi siellä täällä kohosi keilamaisia kallioita. Näiden kallioiden juurella »maassa oli vahvalta mustia, huokoisia, omituisen kevyitä kiviä». Vuoristot itse olivat punaista hietakiveä, mutta niiden sivut ja harjanteet olivat niin vahvalta näiden mustien jäännöksien peitossa, että alla olevan punaisen värin muka huomasi vain tarkan tutkimuksen jälkeen. Wallin arveli mainitun mustan värin johtuneen siitä, että hietakiven sisältämä rautaoksidi oli ilmakehästä enemmän happea otettuaan muuttunut mustaksi peroksidiksi. Siitä muka sai selityksensä, että ne olivat niin tuhkan näköisiä. Tuhkan näköisiä ne kyllä tosiaan ovatkin, sillä ne ovat — laavaa! Samanlaisia laavakenttiä on tavattu pitkin Punaisen meren vajontasyvänteen itäreunaa ja Kuolleen meren ja Jordanin laakson itäreuna aina Damaskon seuduille saakka.
Huhtikuun 19:ntenä Wallin jälleen saapui Shammar heimon rajoille Teiman keitaaseen, jossa ei vielä kukaan eurooppalainen ollut käynyt, vaikka se kirjallisuudesta oli hyvin tunnettu. Keidas palmulehtoineen oli melkein kokonaan Nefudin ympäröimä ja sai maankasteluun tarvittavan vetensä kautta Arabian kuuluisasta lähteestä. Vehnänkin viljelemiseen siitä riitti vettä. Teimassa Wallinia pidettiin Egyptin asiamiehenä, jonka luultiin lähteneen Nedjdiin hevosia ostamaan. Hän tapasi siellä joukon Nedjdin emirin Feisalin miehiä, jotka olivat paluumatkalla Egyptistä, sinne hevosia vietyään. Wallin pyrki heidän seuraansa, hän kun juuri oli matkalla emirin pääkaupunkiin Riadiin, eikä sitä kielletty, koska Wallin muka oli heille tuttu mies. Hailissa, Shammarin pääkaupungissa, hän kuitenkin erosi Feisalin miehistä, koska tämä kuului pareillaan olevan sotaretkellä, jääden itse Hailiin hoitamaan erästä sairasta sheikkiä. Eräs nuori mies, jonka tuttavuutta Wallin oli tehnyt edellisellä matkallaan, lähetti hänelle nyt hänen isäntänsä kautta seuraavan neuvon: »Kiellä häntä menemästä Feisalin luo, sillä hän ja hänen kansansa epäilevät jokaista, joka tulee Egyptistä, Hänellä sitä paitsi ei ole mitään tekemistä siellä, ja olen varma siitä, että hänet siellä surmataan joko miekalla tai myrkyllä. Sano hänelle viimein, että me tiedämme hänen olevan kristityn. Mutta hän on kunnon mies, ja sen tähden me häntä kunnioitamme ja siksi lähetän hänelle tämän ystävällisen neuvon.»
Tämä tapaus muutti kokonaan Wallinin matkasuunnitelman. Lähteä näine tietoineen Nedjdiin olisi ollut lähteä tietoisesti suoraan surman suuhun. Kauan mietittyään Wallin päätti lähteä suorinta tietä Bagdadiin. Tosin hän oli Hailissa hyvässä turvassa, vaikka vanha Abdallah emiri olikin kuollut ja hänen poikansa Talal veljensä keralla hallitsi maata, mutta siellä hän jo oli työnsä tehnyt ja tuskinpa hänen olisi ollut viisasta Punaiselle merellekään palata, kun hänet ehkä laajemmaltakin tunnettiin kristityksi. Yhtyen viiteen Shammarin mieheen, jotka lähtivät Meshed Aliin, Eufratin rannalle, riissiä ostamaan, Wallin kesäkuun 7:ntenä keskellä kesähelteitä lähti matkaan. Tie kulki lännempänä persialaisten pyhiinvaeltajain reittiä, sillä kun oli vähemmän pelkoa rosvoista. Kun oli kuljettu Nefud erämaan kulmauksen poikki, saavuttiin parin päivän kuluttua kovemmalle maalle, jossa kesälläkin oli rotkojen pohjalla vettä. Neljäntenä päivänä Shammarin miehet »ottivat pohjantähden silmäkulmiensa väliin» ja kulkivat siihen suuntaan suorinta tietä yli sorakumpujen, kunnes kesäkuun 5:ntenä Alin haudan kullattu kupoli kohosi näkyviin. Vaikka Wallin oli kovin uupunut, täytyi hänen kuitenkin neljän päivän kuluttua lähteä Meshed Alista. Osaksi maata, osaksi jokea kulkien hän juhannuspäivänä saapui Bagdadiin, jossa hän sairastui ankaraan kuumeeseen. Matkan epäonnistuminen ja rahanpuute lisäksi masensivat kovin hänen mieltään, ja turhaan hän kolme kuukautta odotti kirjettä sekä Kairosta että Suomesta. Niin ollen hän ei voinut jatkaa matkaa Omaniin, vaan päätti käydä Persiassa, voidakseen sieltä palattuaan jälleen poiketa Bagdadiin kirjeitään tiedustelemaan.
Mekasta palaavain pyhiinvaeltajain seurassa matkustaen Wallin kulki Sagros vuorien poikki Ispahaniin, sieltä Shirasiin ja vihdoin lumisten solien poikki joulukuun jälkipuoliskolla Bushiriin Persian lahden rannalle, josta hän purjelaivalla vaarallisen merimatkan jälkeen saapui Basraan. Tässä »likaisessa tunkiossa» Wallinin täytyi rahanpuutteen vuoksi elää pari kuukautta sanomattomassa kurjuudessa. Erään englantilaisen kapteenin keralla hän vihdoin pääsi Bagdadiin ja sai siellä olevilta eurooppalaisilta sen verran rahaa, että saattoi lähteä suorinta tietä paluumatkalle. Hänen omat rahalähetyksensä olivat Ranskan konsulin kuoleman vuoksi jääneet tulematta. Matkalla erämaan poikki Damaskoon Wallin ryöstettiin, kunnes rosvot huomasivat, ettei heillä oikeastaan ollutkaan oikeutta ryöstää tätä matkuetta, joka kuljetti Englannin postia. Wallin sai takaisin suurimman osan omaisuudestaan. Damaskosta hän matkusti Beirutiin, sieltä meritse Egyptiin, saapuen takaisin Kairoon kesäkuun 1:nä 1849.